Olen aina ollut normaalipainoinen, siitä huolimatta minua on ala-asteelta lähtien haukuttu rumaksi ja lihavaksi. Olen ylä asteelta alkaen ajoittain laihduttanut, ajoittain syönyt miten sattuu. 4 vuotta sitten sairastuin bulimiaan, joka oli aivan hallitsematonta. Oksensin joka päivä kaiken mitä söin, ja harrastin paljon liikuntaa. En syönyt paljon mitään, ja silti oksensin senkin pois. Laihduin nopeasti. Sen jälkeen alkoi ahmiminen. Ahmin ja oksensin lähes joka päivä, ja tietysti lihoin. Siitä lähtien olen ajoittain ollut hyvin vähällä kalorimäärällä, ja liikkunut paljon, välillä en ole niin kiinnittänyt huomiota syömiseen. Nyt on taas viimeisen kuukauden ajan ollut syöminen vähäisempää ja olen liikkunut enemmän. Olen laihtunut nyt 4 kiloa, vaikka syön kuitenkin melko paljon. Tänään kuitenkin pitkästä aikaa oksensin, ja on selloinen olo, että mun on pakko laihtua lisää. Vihaan peilikuvaani, kaikki mitä muut on sanonut mun ulkonäöstä ja painosta, pyörii päässä koko ajan. En ole ikinä ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Alkaa tulla taas tunne, että haluan antaa periksi tälle, ja alkaa oksentaa taas, syödä vaan 200kcal päivässä, liikkua paljon, laihtua, laihtua, laihtua!! Pää alkaa pikkuhiljaa hajoamaan, ja pelkään, että alkaa taas hallitsematon oksentelukierre...
Voinko ikinä oppia hyväksymään itseäni?
hajoava.tyttö.
4486
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kannattaa hankki apua jostain, en osaa tähä oikee muuta sanoo ku ei oo tollasesta kokemusta.
mun oksentulu jutut on yleensä silloin ku oon räkäkännissä tai oon vetäny sieniä, että pääsen pois tästä todellisuudesta edes vähäks aikaa.
En oikeasti usko että syömishäiriöstä voi koskaan parantua kunnolla. Musta ainakin tuntuu, että vaikka olisin 20-kiloinen, en pysty hyväksymään itseäni ja ymmärtämään että olen laiha eikä tarvitse enää pudottaa.
Olinpa kannustava! Ehkä se paras apu tulee kuitenkin ulkopuolelta, ihan joku vieras jolle voi avoimesti kertoa kuka on, mitä tekee, miksi tekee ja mitä haluaa. Tai ainakin mulla on vähän erilainen rooli perheen ja kavereiden edessä, kuin yksin, peilin edessä?
Toivottavasti pääset pois kierteestä ennen kuin se alkaakaan. :)
Hei hajoava tyttö!
Sun teksti oli kuin suoraan mun elämästä. Mun ongelmat alkoi aikoinaan just samalla tavalla. Ihmisten ilkeät kommentit sai mut ala-asteen loppuvuosina uskomaan, että mussa ja mun ulkonäössä on jotain pahasti vialla. Jopa oma mummo haukkui lihavaksi. Monesti oon katkerana ajatellut, että onko tässä hemmetin maassa kenelläkään koskaan toiselle mitään hyvää sanottavaa, kun aina kaikki negatiiviset jutut vain poimitaan esiin?? Joka tapauksessa en ole nyt noin 12 vuoteen juurikaan ollut terve. Välillä on ollut tosi anorektisia vaiheita, jolloin olen tiputtanut painoa hurjasti ja luullut olleeni elämäni kunnossa. Sitten on tullut repsahdus, täydellinen notkahdus itseinhoon ja hirveää ahmimista ja oksentelua. Monet ihmissuhteet, ystävyydet, opinnot ja työt on jääneet tän kaiken jalkoihin. Tänäänkin oon riidellyt avomieheni kanssa siksi, koska inhoan ulkonäköäni enkä jaksa ajatella positiivisesti mistään muustakaan. Hänen pinnansa on kovalla koetuksella, minkä ymmärrän, mutta hänen valituksensa ei ainakaan saa mua toipumaan. Syytän itseäni ja tunnen itseni masentuneeksi. Mitähän tähän voisi keksiä pelastukseksi? Tuntuu, että kaikkea oon yrittänyt. Kävin vuosia terapiassa, oon ollut psyk.sairaalassa, avohoidossa jne., mutta silti oon taas tässä jamassa. Tekisi vain mieli ahmia ja unohtaa kaikki muu. Ehkä me voitaisiin yhdessä keksiä jotain?
ElectricSuzy: en ole vähään aikaan käynyt tässä keskustelussa, niin en ole huomannut sun vastausta... Itsellä on myös sellainen olo, ettei jaksa tätä syömistä, ei jaksa itseä... On ihan sekaisin, että mitä pitäisi tehdä...