Kirkko ja vanhus
Katselin kaukaista kirkkorakennusta, joka oli valtavan suuri. Se oli tehty tummanharmaasta kivestä, ja siinä oli monta koristeellista, suippoa, teräväkärkistä tornia. Kirkon etuovelta lähti pitkä, suora tie, joka kulki minua kohti, viereltäni, ja jatkui sitten selkäni taakse.
Tiellä kulki ihmisiä, jotka näyttivät lähes kuolleilta. He olivat harmaita, värittömiä, ja vaikuttivat pohjaan asti masentuneilta.
Sitten lähdin kulkemaan kohti kirkkoa, ja astuin pian sen ovesta sisään. Oven takana oli pitkä, pimeä käytävä. Sen toisessa päässä avautui suuri kirkkosali, jonka katto oli korkealla. Sali oli lähes autio ihmisistä, ja joka paikkaa peitti pöly. Mutta rakennuksen etuosassa oli saarnamies. Katsoin miestä tarkemmin, ja näin, että hänen kasvojensa paikalla oli pelkkä pääkallo.
Sitten lähdin pois kirkosta, ja näin nyt saman tien, jotka pitkin masentuneet ihmiset olivat kulkeneet, mutta toisesta suunnasta. (katselin sitä nyt kirkon ovelta käsin).
Kauempana seisoi pieni mummo tien vierellä. Jotkut kulkivat hänen ohitsensa, mutta toiset pysähtyivät juttelemaan hänen kanssaan. Ne, jotka tekivät niin, heräsivät eloon. Väri palasi heihin, ja heidän ryhtinsä suoristui. Sitten he jatkoivat matkaansa iloisina.
Miten sen tulkitsin
En ajattele, että tämän näyn tarkoituksena olisi opettaa, että kaikki kirkot ovat kuolleita, ja että mummot ovat hengellisesti erityisen eläviä.
Sen sijaan tämä kuvannee sitä, että Jumalan seurakunta ei ole siellä, missä on hieno kirkkorakennus, vaan siellä, missä Jumalan elämä on.
Kaunis kirkko, joka on sisältä harmaa ja pölyinen ja jossa saarnaa kuollut mies, kuvaa paikallisseurakuntaa, jolla on komeat puitteet, mutta jonka hengellinen elämä on tuhoutunut. Se on kuin Sardeen seurakunta:
“Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut. Heräjä valvomaan ja vahvista jäljellejääneitä, niitä, jotka ovat olleet kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi täydellisiksi Jumalani edessä.” Ilm. 3:1–2
Ne, jotka menevät sellaiseen seurakuntaan, palaavat pois kuolleina ja masentuneina. Ei siksi, että rakennus olisi liian hieno, vaan siksi, että Jumalan elämää ei ole siellä.
Toisaalta Jumalan elämä voi välittyä pienissä ja koruttomissa ympyröissä; pienen ihmisen kautta, jonka sydämessä asuu Kristuksen tunteminen. Näyn mummo kuvaa vähäistä ja heikkoa ihmistä. Hän on vastakohta mahtipontiselle kirkkorakennukselle, joka edustaa inhimillistä voimaa ja loistoa ja kaikkia ihmisten tekemiä, niin fyysisiä kuin henkisiäkin rakennelmia.
Joskus voimme ajatella, että hengellinen ja jumalallinen elämä ilmenee siten, että on paljon innostusta, ylistystä ja toimintaa. Mutta tässä on kysymys sisäisestä Hengen elämästä, ei mistään ulkoisesta. Hengen elämä voi kyllä saada aikaan näitä kaikkia asioita, mutta samoja asioita voi saada myös jossakin määrin aikaan sielullisin keinoin, jopa manipuloimalla. Mutta silloin niistäkin tulee vain kuolleen kirkollisen palatsin kiviä.
Jumalan elämä meissä, Kristus meissä! Sen kautta meidän seurakuntamme elävät, ja sen puutteessa kuolevat.
Millainen on meidän kotiseurakuntamme? Millainen on sinun seurakuntasi? Olemmeko valinneet inhimillisen rakentamisen ja ylpeyden, vai Jumalan antaman sisäisen Hengen elämän ja nöyryyden tien?
Jos me olemme vaihtaneet Jumalan elämän ihmisvoimaan ja sisäiseen kuolleisuuteen, niin tänään on meidän aikamme kuunnella Jeesuksen käskyä: Herää valvomaan!
Katselin kaukaista kirkkorakennusta, joka oli valtavan suuri. Se oli tehty tummanharmaasta kivestä, ja siinä oli monta koristeellista, suippoa, teräväkärkistä tornia. Kirkon etuovelta lähti pitkä, suora tie, joka kulki minua kohti, viereltäni, ja jatkui sitten selkäni taakse.
Tiellä kulki ihmisiä, jotka näyttivät lähes kuolleilta. He olivat harmaita, värittömiä, ja vaikuttivat pohjaan asti masentuneilta.
Sitten lähdin kulkemaan kohti kirkkoa, ja astuin pian sen ovesta sisään. Oven takana oli pitkä, pimeä käytävä. Sen toisessa päässä avautui suuri kirkkosali, jonka katto oli korkealla. Sali oli lähes autio ihmisistä, ja joka paikkaa peitti pöly. Mutta rakennuksen etuosassa oli saarnamies. Katsoin miestä tarkemmin, ja näin, että hänen kasvojensa paikalla oli pelkkä pääkallo.
Sitten lähdin pois kirkosta, ja näin nyt saman tien, jotka pitkin masentuneet ihmiset olivat kulkeneet, mutta toisesta suunnasta. (katselin sitä nyt kirkon ovelta käsin).
Kauempana seisoi pieni mummo tien vierellä. Jotkut kulkivat hänen ohitsensa, mutta toiset pysähtyivät juttelemaan hänen kanssaan. Ne, jotka tekivät niin, heräsivät eloon. Väri palasi heihin, ja heidän ryhtinsä suoristui. Sitten he jatkoivat matkaansa iloisina.
Miten sen tulkitsin
En ajattele, että tämän näyn tarkoituksena olisi opettaa, että kaikki kirkot ovat kuolleita, ja että mummot ovat hengellisesti erityisen eläviä.
Sen sijaan tämä kuvannee sitä, että Jumalan seurakunta ei ole siellä, missä on hieno kirkkorakennus, vaan siellä, missä Jumalan elämä on.
Kaunis kirkko, joka on sisältä harmaa ja pölyinen ja jossa saarnaa kuollut mies, kuvaa paikallisseurakuntaa, jolla on komeat puitteet, mutta jonka hengellinen elämä on tuhoutunut. Se on kuin Sardeen seurakunta:
“Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut. Heräjä valvomaan ja vahvista jäljellejääneitä, niitä, jotka ovat olleet kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi täydellisiksi Jumalani edessä.” Ilm. 3:1–2
Ne, jotka menevät sellaiseen seurakuntaan, palaavat pois kuolleina ja masentuneina. Ei siksi, että rakennus olisi liian hieno, vaan siksi, että Jumalan elämää ei ole siellä.
Toisaalta Jumalan elämä voi välittyä pienissä ja koruttomissa ympyröissä; pienen ihmisen kautta, jonka sydämessä asuu Kristuksen tunteminen. Näyn mummo kuvaa vähäistä ja heikkoa ihmistä. Hän on vastakohta mahtipontiselle kirkkorakennukselle, joka edustaa inhimillistä voimaa ja loistoa ja kaikkia ihmisten tekemiä, niin fyysisiä kuin henkisiäkin rakennelmia.
Joskus voimme ajatella, että hengellinen ja jumalallinen elämä ilmenee siten, että on paljon innostusta, ylistystä ja toimintaa. Mutta tässä on kysymys sisäisestä Hengen elämästä, ei mistään ulkoisesta. Hengen elämä voi kyllä saada aikaan näitä kaikkia asioita, mutta samoja asioita voi saada myös jossakin määrin aikaan sielullisin keinoin, jopa manipuloimalla. Mutta silloin niistäkin tulee vain kuolleen kirkollisen palatsin kiviä.
Jumalan elämä meissä, Kristus meissä! Sen kautta meidän seurakuntamme elävät, ja sen puutteessa kuolevat.
Millainen on meidän kotiseurakuntamme? Millainen on sinun seurakuntasi? Olemmeko valinneet inhimillisen rakentamisen ja ylpeyden, vai Jumalan antaman sisäisen Hengen elämän ja nöyryyden tien?
Jos me olemme vaihtaneet Jumalan elämän ihmisvoimaan ja sisäiseen kuolleisuuteen, niin tänään on meidän aikamme kuunnella Jeesuksen käskyä: Herää valvomaan!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sillä ei Jumala asu käsintehdyissä temppeleissä (kirkoissa)siis ei edes Helluntaikirkossa ;)
hengessä 3