Voiko löytää onnen molempien vanhempien poistuttua

Otan osaa suureen suruusi. Olen menettänyt molemmat vanhempani, isän syöpään, kun olin 20 v. Äiti sai elää 78 v ja nähdä lasteni kasvavan. Onneksi hänen ei tarvinnut enää kokea poikani kuolemaa, oman poikansa, veljeni, hän kyllä joutui saattamaan hautaan. Hänkin menehtyi syöpään. Kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet, niin oma lapsuus ikäänkuin loppuu lopullisesti. Huomaa, että itse onkin viemässä ketjua eteenpäin, ei ole enää minua vanhempaa sukupolvea elossa.
Nyt sinulla on surun aika, vanhempasi kulkevat aina mukanasi, heidän ohjeensa ja rakkautensa auttavat sinua selviytymään surun yli ja sinä löydät voimia ja iloa jatkaa elämääsi, vaikka tulet myös tuntemaan haikeutta tietyissä elämäntilanteissasi. Elämä ei ole ollenkaan oikeudenmukainen, mutta siitä on yritettävä tehdä paras mahdollinen. Paljon voimia sinulle.

Surusi vie sanattomaksi. En väitä osaavani kuvitella, miltä sinusta tuntuu. Minä menetin isäni viime kesänä. Äiti elää vielä, mutta on sairaalloinen. Pelkään koko ajan, koska hänkin lähtee.

Muistan isän kuolinpäivän ja hautajaispäivän tuskan. Tunsin olevani ihan yksin, vaikken sitä todellisuudessa ollut. Minulla oli lapset, miestä ei, sillä olen eronnut. Siltikin maailmani kutistui vain surun kokoiseksi. En nähnyt, että muutkin surivat yhtä lailla.

Ei suruun auta kuin aika. Se pehmentää surun kärkeä. Itse jouduin turvautumaan lääkitykseen, jotta pysyisin kasassa. En koe, että ne ovat huono vaihtoehto. Joskus on parempi säästää itseään ja voimiaan. Surun tie on niin pitkä. Tulee tilanteita, joissa, kuten sanoit, kaipaat vanhempiasi ja heidän läsnäoloaan.

Toivon, että löydät rinnallesi ymmärtäväisen ja hyvän kumppanin. Vain surun kokenut voi ymmärtää toista surevaa.

Edelleenkin kuljen osaksi kuin unessa. Isäni on mukana unissani ja se jotenkin lohduttaa. Ehkä hän sitä kautta kertoo, ettei elämä ole vain tämä "näkyvä" tässä, vaan jossakin me jatkamme sitä yhdessä.

Sydämestäni toivon sinulle voimia.

olen menettänyt veljeni,isäni äitini kahden vuoden kuluessa. nyt olen täysin turta, iloa en löydä mistään, miksi minä tänne jäin? viimeksi hetki sitten ajattelin että haluan pois täältä "kitumasta". en taida enää kauaa jaksaa. ei ole asiaa mikä toisi unohduksen suruuni, minulta on viety kaikki. ei ole sanoja enää.

Keski-ikäinen isäni kuoli toukokuussa. Elämä tuntuu tyhjältä. Välillä on helpompaa ja välillä ikävä painaa sydäntä raskaasti. Enpä muista itkeneeni pitkiin aikoihin näin paljon.

Mitenkähän sitä syksyllä mahtaa jaksaa kun kesän valoisuus on poissa, illat pimenee ja yksin asuu.

Ehkä sitä vielä pääsee isän luo kun elon aika täällä loppuu...

sinulle, että osaisit nähdä elämässäsi valoa.
Jokainen kokee lopullisen eron erilailla ja siksipä
tuntuu joskus kurjalta lukea näitä kirjoituksia.
Isäni olemme saattaneet hautaan pian 12 vuotta sitten ja itkimme ilosta, että pääsi pois.
Hän oli saavuttanut rauhan ja levon raihnaiselle keholleen.
Nyt odotamme, että äitimme pääsisi valoon ja meiltä loppuisi huoli ja suru miten hän voi tänään.
Hän on valmista viljaa korjattavaksi, jota me sisarukset toivomme, että maaliset kärsimykset loppuisivat.
Matkaa on välillämme satoja kilometrejä ja oma elämä pyörii duunin ja oman kodin ylläpitämisessä.

Ilmeisesti välimatka myös vaikuttaa suruun, kun en ole osannut isäni jäädä suremaan.
Tosin minulle on kuolema vapautus ja armo vaikeista ja kivuliasta elämästä.
Jokainen käsittelee ja ymmärtää asiat erilailla ja se miten suhtautuu myös kuolemaan.
Jokainen meistä menee sinne, kun on aika ja siksipä pitäisi olla valmis lähtemään, kun noutaja tulee luoksemme.

Tuskaa saa ja pitää huutaa ulos, jos siitä saa helpotusta oloonsa, mutta ei jäädä siihen ikuisesti, kun meillä on jokaisella oma elämä elettävänä.

Olen todella pahoillani puolestasi ja tiedän että tuo suru on musertava.
Vastailin aiemmin toiseen ketjuusi(oletan) kun vielä mietit näitä asioita. Niin ikävää ja liian todellista.
Kun oma äitini kuoli kolme vuotta sitten täytyy sanoa että kyllä se tietyn palan otti minusta pois ikuisesti ja olenkin ollut paljon haavoittuvaisempi sen jälkeen. Elämä jatkui pikkuhiljaa minun kohdalla, sillä päätin heti etten voi vaipua masennukseen vaikka se välillä nostaakin päätään. Tärkeää on pitää itsensä aktiivisena ettei jää liikaa sinne oman päänsä sisälle.
Kyllä se suru ajan myötä helpottaa kaikilla, uskon näin. On kuitenkin tärkeää myös antaa itsensä surra.

Ei se ikävä koskaan jätä, ei tänäänkään.