http://www.verkkouutiset.fi/juttu.php?id=129611
"Itsenäisen Suomen ensimmäinen kesä oli jotain, mitä kukaan ei olisi osannut kauheimmissa kuvitelmissaankaan odottaa. Siitä tuli symboli inhimilliselle murhenäytelmälle, jota kuvaa hyvin prokuraattorille (oikeuskanslerille) elokuussa 1918 osoitettu kirjelmä:
"Vallitsevan järjestelmän häpeällisimmän kohdan muodostaa kuitenkin vankien kohtalo hirvittävissä vankileireissä, jotka ovat leimattavat sellaiseksi skandaliksi, että sille on meidän vuosisadallemme mahdotonta löytää vertaa. Minulle on tuntematonta kenen sotilas- t. siviilihenkilön sekavissa aivoissa ensinnä syntyi ajatus suurien vankileirien perustamisesta, vaikka olisi pitänyt ilman muuta olla selvää, että lähes sadantuhannen vangin ruokinta, vaatetus ja hoito on sula mahdottomuus maassa, joka juuri on saanut kestää kansalaissodan kaikki vauriot ja missä elintarpeiden puute on suuri."
Kirjelmän oli laatinut asianajaja Väinö Hakkila, joka oli omin silmin nähnyt oloja eri punavankileireillä.
Hakkilan lausunnosta selviävät suurimmat epäkohdat: liian suuret leirit, nälkä ja taudit. Hän kiinnitti huomiota myös siihen, että laittomia teloituksia oli tapahtunut vielä kesäkuussakin.
Sodan loputtua vankileireille päätyi yli 80 000 punavankia, jotka vähitellen keskitettiin kymmenkuntaan leiriin. Suurissa, useiden tuhansien vankien leireissä muonitushuolto oli alkeellista ja erilaiset taudit jylläsivät. Lopputulos oli traaginen: noin 12 000 kuollutta, joista useimmat menehtyivät kesäkuukausien aikana.
Vankimäärät yllätys valkoisille
Jo toukokuussa ainakin suurimmilla vankileireillä, muun muassa Tampereella, Lahdessa, Viipurissa ja Helsingissä, toimivat armeijan alaisuudessa kenttäoikeudet, jotka jakoivat vangit ammuttaviin, vangiksi otettaviin ja vapautettaviin.
Sodan päätyttyä punavankien rankaisemisesta kuitenkin sukeutui erimielisyys armeijan ja hallituksen välille. Armeija halusi ampua suurimmat rikolliset ja päästää pienemmät tekijät kotiseudulle. Hallitus taas katsoi, että jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen valtiorikosoikeuksissa. Näin meneteltiinkin, ja niinpä aluksi ketään ei päästetty pois leireistä.
Vähitellen linjaa lievennettiin, ja esimerkiksi kesäkuun alussa 1918 määrättiin, että alle 15-vuotiaat piti päästää pois leireistä.
Vankileirit olivat syyskuun puoliväliin asti käytännössä valkoisen armeijan alaisuudessa. Tämän jälkeen ne siirtyivät vankeinhoitohallituksen valvontaan.
Suuret vankimäärät tulivat yllätyksenä myös voittajille, eivätkä valkoiset sotilaat olisi halunneet olla missään tekemisissä vankileiriorganisaation kanssa. Tuloksena oli välinpitämättömyys. Tutkija Marko Tikka on tiivistänyt asian niin, että kesällä 1918 vankileirien asiat eivät kiinnostaneet juuri ketään – paitsi vankien omaisia.
Taudit riehuivat suurissa leireissä
Kesällä alkoivat vankikuljetukset pienemmistä vankileireistä suurempiin. Keskittämisajatuksen takana oli sotavankilaitoksen päällikkö Valter O. Juvelius, jonka mielestä vangit oli sijoitettava "niin harvoihin vankileireihin kuin suinkin". Hän ajatteli tämän helpottavan vartiointia, pienentävän kustannuksia ja yhtenäistävän vankien tutkimista.
Suurimmillaan vankien lukumäärä saattoi kohota jopa yli kymmenentuhannen. Niinpä nämä eri bakteerikantoja levittävät ihmiset sijoitettiin ahtaisiin ja likaisiin oloihin sekä huonolle ravinnolle. Taudit alkoivat niittää kuolettavaa satoaan.
Nälkää tehokkaammin tappoivat nopeasti levinneet tartuntataudit: isorokko, tulirokko, kurkkumätä sekä syöpäläisten välityksellä leviävät pilkku- ja toisintokuume. Lisäksi kesällä Suomeen saapui espanjantauti.
Lääkärit tiesivät vankikuljetusten mukana leviävistä tartuntataudeista, mutta usein heidän mielipiteistään ei välitetty. Näin kävi esimerkiksi kesäkuun alussa, kun Kokkolasta vangit siirrettiin Tammisaareen. Kokkolan piirilääkärin oli havainnut satojen vankien sairastavan toisintokuumetta, mutta tästä huolimatta hän ei kyennyt estämään kuljetusta.
Lääkäri huolissaan vankien oloista
Tammisaaren vankileirin lääkäri Toivo Ellilä puolestaan tuskastui, kun yhä uusia vankieriä lähetettiin alkeellisiin oloihin. Juomavedestä ja ravinnosta oli puute, taudit jylläsivät. Elintarvikepulaa esiintyi kesällä myös siviilipuolella, varsinkin asutuskeskuksissa.
Ellilä kirjoitti 19. kesäkuuta sotavankilaitoksen ylilääkärille:
"Ruoka on lopussa. Tänään aamiaiseksi jaettiin vain 35 gr leipää. Koko kaloria määrä tänään korkeintaan 800 (kahdeksansataa). Eilen n. 1000. Huomenna ei jaeta yhtään leipää. Sairaustapaukset yhä lisääntyvät. Ja mitä hyödyttää koko sairashoito ja lääkärin toiminta täällä, kunnei ole ruokaa – puhumattakaan sairas ruuasta, ei tilaa minne sijoittaa potilaat, puhumattakaan sänkyvaatteista t.m. semmoisista. Useat vangit pyytävät, että heidät ammuttaisiin mieluummin kuin näännytetään kuoliaaksi nälällä".
Leirillä saattoi olla useita tuhansia vankeja
Isojen leirien vankimäärät ja kuolonuhrit:
– Helsinki, enimmillään 13400 vankia (kuoli 1500)
– Hämeenlinna, 11500 vankia (2500)
– Lahti, 10900 vankia (1200)
– Viipuri, 10400 vankia (850)
– Tammisaari, 8700 vankia (3000)
– Riihimäki, 8500 vankia (1000)
– Tampere, 7700 vankia (1400)
– Turku, 3300 vankia (200)
– Lappeenranta, 3000 vankia (700)
– Kuopio, 2600 vankia (500)"
"Itsenäisen Suomen ensimmäinen kesä oli jotain, mitä kukaan ei olisi osannut kauheimmissa kuvitelmissaankaan odottaa. Siitä tuli symboli inhimilliselle murhenäytelmälle, jota kuvaa hyvin prokuraattorille (oikeuskanslerille) elokuussa 1918 osoitettu kirjelmä:
"Vallitsevan järjestelmän häpeällisimmän kohdan muodostaa kuitenkin vankien kohtalo hirvittävissä vankileireissä, jotka ovat leimattavat sellaiseksi skandaliksi, että sille on meidän vuosisadallemme mahdotonta löytää vertaa. Minulle on tuntematonta kenen sotilas- t. siviilihenkilön sekavissa aivoissa ensinnä syntyi ajatus suurien vankileirien perustamisesta, vaikka olisi pitänyt ilman muuta olla selvää, että lähes sadantuhannen vangin ruokinta, vaatetus ja hoito on sula mahdottomuus maassa, joka juuri on saanut kestää kansalaissodan kaikki vauriot ja missä elintarpeiden puute on suuri."
Kirjelmän oli laatinut asianajaja Väinö Hakkila, joka oli omin silmin nähnyt oloja eri punavankileireillä.
Hakkilan lausunnosta selviävät suurimmat epäkohdat: liian suuret leirit, nälkä ja taudit. Hän kiinnitti huomiota myös siihen, että laittomia teloituksia oli tapahtunut vielä kesäkuussakin.
Sodan loputtua vankileireille päätyi yli 80 000 punavankia, jotka vähitellen keskitettiin kymmenkuntaan leiriin. Suurissa, useiden tuhansien vankien leireissä muonitushuolto oli alkeellista ja erilaiset taudit jylläsivät. Lopputulos oli traaginen: noin 12 000 kuollutta, joista useimmat menehtyivät kesäkuukausien aikana.
Vankimäärät yllätys valkoisille
Jo toukokuussa ainakin suurimmilla vankileireillä, muun muassa Tampereella, Lahdessa, Viipurissa ja Helsingissä, toimivat armeijan alaisuudessa kenttäoikeudet, jotka jakoivat vangit ammuttaviin, vangiksi otettaviin ja vapautettaviin.
Sodan päätyttyä punavankien rankaisemisesta kuitenkin sukeutui erimielisyys armeijan ja hallituksen välille. Armeija halusi ampua suurimmat rikolliset ja päästää pienemmät tekijät kotiseudulle. Hallitus taas katsoi, että jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen valtiorikosoikeuksissa. Näin meneteltiinkin, ja niinpä aluksi ketään ei päästetty pois leireistä.
Vähitellen linjaa lievennettiin, ja esimerkiksi kesäkuun alussa 1918 määrättiin, että alle 15-vuotiaat piti päästää pois leireistä.
Vankileirit olivat syyskuun puoliväliin asti käytännössä valkoisen armeijan alaisuudessa. Tämän jälkeen ne siirtyivät vankeinhoitohallituksen valvontaan.
Suuret vankimäärät tulivat yllätyksenä myös voittajille, eivätkä valkoiset sotilaat olisi halunneet olla missään tekemisissä vankileiriorganisaation kanssa. Tuloksena oli välinpitämättömyys. Tutkija Marko Tikka on tiivistänyt asian niin, että kesällä 1918 vankileirien asiat eivät kiinnostaneet juuri ketään – paitsi vankien omaisia.
Taudit riehuivat suurissa leireissä
Kesällä alkoivat vankikuljetukset pienemmistä vankileireistä suurempiin. Keskittämisajatuksen takana oli sotavankilaitoksen päällikkö Valter O. Juvelius, jonka mielestä vangit oli sijoitettava "niin harvoihin vankileireihin kuin suinkin". Hän ajatteli tämän helpottavan vartiointia, pienentävän kustannuksia ja yhtenäistävän vankien tutkimista.
Suurimmillaan vankien lukumäärä saattoi kohota jopa yli kymmenentuhannen. Niinpä nämä eri bakteerikantoja levittävät ihmiset sijoitettiin ahtaisiin ja likaisiin oloihin sekä huonolle ravinnolle. Taudit alkoivat niittää kuolettavaa satoaan.
Nälkää tehokkaammin tappoivat nopeasti levinneet tartuntataudit: isorokko, tulirokko, kurkkumätä sekä syöpäläisten välityksellä leviävät pilkku- ja toisintokuume. Lisäksi kesällä Suomeen saapui espanjantauti.
Lääkärit tiesivät vankikuljetusten mukana leviävistä tartuntataudeista, mutta usein heidän mielipiteistään ei välitetty. Näin kävi esimerkiksi kesäkuun alussa, kun Kokkolasta vangit siirrettiin Tammisaareen. Kokkolan piirilääkärin oli havainnut satojen vankien sairastavan toisintokuumetta, mutta tästä huolimatta hän ei kyennyt estämään kuljetusta.
Lääkäri huolissaan vankien oloista
Tammisaaren vankileirin lääkäri Toivo Ellilä puolestaan tuskastui, kun yhä uusia vankieriä lähetettiin alkeellisiin oloihin. Juomavedestä ja ravinnosta oli puute, taudit jylläsivät. Elintarvikepulaa esiintyi kesällä myös siviilipuolella, varsinkin asutuskeskuksissa.
Ellilä kirjoitti 19. kesäkuuta sotavankilaitoksen ylilääkärille:
"Ruoka on lopussa. Tänään aamiaiseksi jaettiin vain 35 gr leipää. Koko kaloria määrä tänään korkeintaan 800 (kahdeksansataa). Eilen n. 1000. Huomenna ei jaeta yhtään leipää. Sairaustapaukset yhä lisääntyvät. Ja mitä hyödyttää koko sairashoito ja lääkärin toiminta täällä, kunnei ole ruokaa – puhumattakaan sairas ruuasta, ei tilaa minne sijoittaa potilaat, puhumattakaan sänkyvaatteista t.m. semmoisista. Useat vangit pyytävät, että heidät ammuttaisiin mieluummin kuin näännytetään kuoliaaksi nälällä".
Leirillä saattoi olla useita tuhansia vankeja
Isojen leirien vankimäärät ja kuolonuhrit:
– Helsinki, enimmillään 13400 vankia (kuoli 1500)
– Hämeenlinna, 11500 vankia (2500)
– Lahti, 10900 vankia (1200)
– Viipuri, 10400 vankia (850)
– Tammisaari, 8700 vankia (3000)
– Riihimäki, 8500 vankia (1000)
– Tampere, 7700 vankia (1400)
– Turku, 3300 vankia (200)
– Lappeenranta, 3000 vankia (700)
– Kuopio, 2600 vankia (500)"
Vastaukset 4
Vanhimmat
ENTÄS SITTEN!
vuonna 1918 oli ok. Niinhän se oli joo...
oppineet, että laillista hallitusta vastaan ei kannata nousta kapinoimaan.
laillisuus oli silloin väkivallassa ja aseellisessa toiminnassa, joten työväen piti puolustaa itseään! Katos, valkoiset faktojen mukaan aloittivat luokasodan!