Siis: ne joilla on kokemuksia syömishäiriön vuoksi hoitoon joutumisesta -tai pääsystä, miten sen nyt ottaa, mikä hoidossa mielestänne auttoi, entä mikä oli haitaksi? Yleensä noita molempia löytyy. :/
Ja vielä kiinnostaa: olitko vapaaehtoisessa vai tahdonvastaisessa hoidossa?
Muistelin taas yhtä hoitajaa joka kielsi minua (olin anoreksian vuoksi pakkohoidossa) ahmimasta, kun hain kolmatta paahtoleipää. Siihen loppui se AHMIMINEN. Loppui kyllä kaikki motivaatio.
Ja vielä kiinnostaa: olitko vapaaehtoisessa vai tahdonvastaisessa hoidossa?
Muistelin taas yhtä hoitajaa joka kielsi minua (olin anoreksian vuoksi pakkohoidossa) ahmimasta, kun hain kolmatta paahtoleipää. Siihen loppui se AHMIMINEN. Loppui kyllä kaikki motivaatio.
Vastaukset 7
Vanhimmat
semmosta sairaalahoidossa että ne vaan potki mut pihalle kun luuli että olen niin terve, vaikka olinkin alipainoinen vielä reilusti ja tässä sitä ollaan taas laihdutuskuurin kourissa. ja joo olin pakkohoidossa.
muuten oli kyll aika tiukkaa että piti syödä kaikki ja sillain ja jos ei syönyt niin lähti vapauksii, tämmösii perus juttui.
ja ambulanssilla sairaalaan. olin eka anoreksia potilas sillä osastolla, joten yllätys yllätys kukaan ei tiennyt paskaakaan mitä tehdä mun kanssa.
koitettiin kaikkea: hoitaja laitto mulle ruokaa (heitin pois) otin itse ruokaa ja hoitaja katsoi vierestä (en syöny sen enempää) mentiin erilliseen huoneeseen ja hoitaja söi mun kanssa (menin ruokalakkoon) otin itse ruokani ja päätin itse mitä söin (no, en tietenkään syönyt paljon paskaakaan)
ruokailun jälkeen piti olla puolituntia yleisissä tiloissa oksentamisvaaran takia (ent. bbulimikko) mutta kun mitään en oikein syönyt, niin mitä olisin ees oksentanu? tätä ne ei oikein tajunnu, mut eipä ne pahemmin kyl kattonu perään et mihin menit ruokailun jälkeen.
vaakapäivät oli hirveitä. joskus piti olla alusvaatteilla, mutta myöntyivät sen verran et sain olla lopulta omissa vaatteissa kun en huijannut oikeasti mitenkään.
ulos en päässyt kuin joskus ja harvoin hoitajan kanssa. puoli vuotta ja jouduin letkuihin.
letkuissa n. 3 kk. sen jälkeen mielialalääke joka aiheuttaa ruokahalun lisääntymistä. enpä viitsi kertoa miten sitten kävi... kun hyvin siinä ei tod. käynyt ja henki meinasi lähteä useampaan otteeseen.
mutta tuolla osastolla jossa olin lopulta vuoden pakkohoidossa, ei potilaista välitetty ihmisinä ollenkaan. ei jaksettu tehdä töitä niiden eteen. se oli säiliö. vankila. ulos pääsin yksin joskus 7 kk. pakkohoitokuukauden jälkeen.
sain paljon fobioita, tuli uusi sairaalakeikka tuon jälkeen, uusia diagnooseja, paljon itkua, kun minua ei jaksettu hoitaa psyykkisesti kuntoon. tärkeintä että tyttö oli hyvis lihois et se on TERVE!
juu, eli ei mitään hyvää siinä kokemuksessa...
Mua pelottaa se että joudun ehkä joskus hoitoon jos laihdun niin "liikaa".. En haluaisi joutua tollaseen vankilaan. Sehän on ihmisoikeuksien loukkaamista että ei uloskaan päästetä. AIVAN JÄRKYTTÄVÄÄ! Tsemppiä sulle.
vuodeksi -siis todella?!?!- vuodeksi johonkin paskaan paikkaan. :(
en tiedä, mitä mahtaa olla pakkohoidon kriteerejä syömishäiriössä? ketä voidaan laittaa, ja kuinka kauan saa pitää? tietääkö joku?
ja siis eihän se paino ihmisen hyvinvointia mittaa. ei voi mieliala kovin korkealla olla vuoden pakkoilun jälkeen.
hoidossa olleelta.
pakkohoidon kriteerit:
-pitää olla mielisairas
-avohoito ei ole riittävä
-on vaaraki itselle tai muille
ja kaikki pitää täyttyä.
on ihan lääkäristä kiinni lasketaanko anoreksia mielisairaudeksi. minulla laskettiin. ja sen turvin pidettiin vuosi. vuosi helvettiä niiden seinien sisällä, sisätautiosastolla letkuissa maaten. olin 162/40 kun jouduin letkuihin.
ei kannata leikkiä tulella. kun se on menoa, niin sitten se on eikä siihen auta sitten mikään muu kuin lihominen sairaalassa. ja jos joutuu sairaalaan kannattaa totella hoitajia ja olla mahd. hoitomyönteinen, jotta pääsee mahd. nopeasti kotiin.
voin kertoa, että masennuin tuolla sairaalassa vakavasti, koska lihoin ja minua pidettiin siellä liian kauan. sairastuin bulimiaan. kahden viikon päästä kotiutuksesta otin lääkkeitten yliannostuksen. tappavan. olin kolme päivää teho-osastolla hengitysputkissa taistelemassa hengestäni. jouduin osastolle. vuosi meni taas.
kaksi vuotta elämästäni hukkaan. toinen vuosi vain siksi että ensimmäisessä sairaalassa tehtiin hoitovirhe. hekin myönsivät asian.
älkää tuhlatko elämäänne joutumalla sairaalaan. minä tuhlasin jo kaksi vuotta.
kahden "hukka-vuoden" jälkeen? olin itse joskus samoissa mitoissa, mutta en -ihme- joutunut letkuihin, vaikka niillä uhiteltiinkin. hyvä että sieltä ensimmäisestä "pakkolasta" olet päässyt pois! voimia! kun ei oikein muutakaan osaa kirjoittaa.
talvella poistettiin vakavan masennuksen diagnoosi papereista. bulimia palasi ennalleen heti kotiutuksen jälkeen ja oireilee nyt tosi rankasti. lisäksi elimistöni sanoo nyt ensi kertaa 8 vuoden sairastamisen jälkeen stop. jatkuva pelko koska se sydän pysähtyy. ystäviä ei oikein enää ole; he jatkoivat elämäänsä kun minä makasin sairaalassa tai teho-osastolla. ymmärrän kyllä, että tarvitsin sairaalaa, mutta olen katkera että kohdallani sairaalajaksoja venytettiin liian pitkiksi. kaksi vuotta on niin pitkä aika 20-vuotiaan elämässä.
mutta vähän aikaa sitten löysin ihanan pojan ja olen onnellinen. ikinä en enää halua sairaalaan. sairas edelleen, mutta olen totuttautunut ajatukseen, etten ehkä koskaan parane kokonaan.