Jos joku oranssikantisten ahkera lukija saisi tämän tekstin käsiinsä, hän jo tyylin perusteella väittäisi, etteivät nämä rivit ole minun kirjoittamiani. Totta onkin, ettei tämä muistutakaan mitään, minkä olen aikaisemmin nimissäni julkaissut.
Alkuunhan minä kirjoitin kuin yksinkertainen tytön hupakko. Sitten, kun sain koulutettuja sihteereitä, tyyli oli asiallisesti heidän, silloin kun se ei ollut muilta nyysittyä, Miltonilta, Edersheimilta, Wylieltä, keneltä kulloinkin.
Vanhoilla päivilläni minä tarvittaessa tulin toimeen ilman sihteereitäkin, vaikka silloin minulla niitä oli eniten. Kumma juttu, että silloin, kun olisin kipeimmin tarvinnut kirjallista apua, minulla ei sitä ollut ja sitten, kun en sitä välttämättömästi enää tarvinnut, silloin minulla oli sitä niin paljon kuin ikinä tarvitsin. Itse asiassa minulla olisi ollut varaa palkata toimituskuntaa enemmänkin, mutta veljet alkoivat varoittaa, ettei hyvääkään asiaa pidä liioitella. Sanoivat, että jos kahdeksankymppinen muori kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä monta tuhatta sivua vuodessa, alkaa herätä kiusallisia kysymyksiä. Mukamas jäsenten herkkäuskoisuudellakin on rajansa. Saattaa olla, että veljet olivat oikeassa. En minä kyllä juurikaan törmännyt siihen ongelmaan, herkkäuskoisuuden rajoihin. Kiltistihän nuo uskoivat kaiken, minkä käskin uskoa. Eikä se pukujutun myttyyn meneminenkään johtunut uskon puutteesta, vaan ihan muista seikoista.
Siihen tyyliin piti palaamani: Nyt kun minun ei tarvitse tehdä vaikutusta kehenkään eikä esiintyä muuna kuin itsenäni ja kun ei ole kopioimisen tarvetta eikä mahdollisuuttakaan, minulle on vähitellen kehittynyt ihan oma tyyli!
Kaipa niin kävisi kenelle tahansa, joka kirjoittaa lähes yhteen menoon sata vuotta, ilman että tarvitsee välillä lepuuttaa kättään tai aivojaan tai penkoa muistin lokeroitaan. Täällä minulla tuntuu olevan absoluuttinen muisti. Itse asiassa muistan ihan pikkutarkasti kaikki ne neuvot, joita tyylin ja oikeinkirjoituksen suhteen kuulin sihteereiltäni. Niillä naisilla oli tyylitajua, ainakin uskonnollisen kielen käytön suhteen.
Kuitenkin minä taidan eniten pitää tästä nykyisestä kirjoitustavastani. Joka kerralla se tuntuu selvästi paranevan. Tämä on muuten kymmenes kerta, kun täällä näistä asioista kirjoitan. Harvaa romaaniakaan lienee kirjoitettu niin moneen kertaan.
© Copyright Huljami Haittala
Alkuunhan minä kirjoitin kuin yksinkertainen tytön hupakko. Sitten, kun sain koulutettuja sihteereitä, tyyli oli asiallisesti heidän, silloin kun se ei ollut muilta nyysittyä, Miltonilta, Edersheimilta, Wylieltä, keneltä kulloinkin.
Vanhoilla päivilläni minä tarvittaessa tulin toimeen ilman sihteereitäkin, vaikka silloin minulla niitä oli eniten. Kumma juttu, että silloin, kun olisin kipeimmin tarvinnut kirjallista apua, minulla ei sitä ollut ja sitten, kun en sitä välttämättömästi enää tarvinnut, silloin minulla oli sitä niin paljon kuin ikinä tarvitsin. Itse asiassa minulla olisi ollut varaa palkata toimituskuntaa enemmänkin, mutta veljet alkoivat varoittaa, ettei hyvääkään asiaa pidä liioitella. Sanoivat, että jos kahdeksankymppinen muori kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä monta tuhatta sivua vuodessa, alkaa herätä kiusallisia kysymyksiä. Mukamas jäsenten herkkäuskoisuudellakin on rajansa. Saattaa olla, että veljet olivat oikeassa. En minä kyllä juurikaan törmännyt siihen ongelmaan, herkkäuskoisuuden rajoihin. Kiltistihän nuo uskoivat kaiken, minkä käskin uskoa. Eikä se pukujutun myttyyn meneminenkään johtunut uskon puutteesta, vaan ihan muista seikoista.
Siihen tyyliin piti palaamani: Nyt kun minun ei tarvitse tehdä vaikutusta kehenkään eikä esiintyä muuna kuin itsenäni ja kun ei ole kopioimisen tarvetta eikä mahdollisuuttakaan, minulle on vähitellen kehittynyt ihan oma tyyli!
Kaipa niin kävisi kenelle tahansa, joka kirjoittaa lähes yhteen menoon sata vuotta, ilman että tarvitsee välillä lepuuttaa kättään tai aivojaan tai penkoa muistin lokeroitaan. Täällä minulla tuntuu olevan absoluuttinen muisti. Itse asiassa muistan ihan pikkutarkasti kaikki ne neuvot, joita tyylin ja oikeinkirjoituksen suhteen kuulin sihteereiltäni. Niillä naisilla oli tyylitajua, ainakin uskonnollisen kielen käytön suhteen.
Kuitenkin minä taidan eniten pitää tästä nykyisestä kirjoitustavastani. Joka kerralla se tuntuu selvästi paranevan. Tämä on muuten kymmenes kerta, kun täällä näistä asioista kirjoitan. Harvaa romaaniakaan lienee kirjoitettu niin moneen kertaan.
© Copyright Huljami Haittala
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onhan se hienompaa olla amerikkalaisessa uskossa.
On se Sue-Ellen vaan melkoinen täti. Vielä haudan takaakin lähettelee noottejaan.