Olin joskus nuori komea miehenalku. Tytöt pyörivät ympärillä niin, että välillä itseäkin hävetti. Menestyin siinä mitä tein, nautin elämästä, ystävistä ja kaikista niistä kommelluksista mitä nämä yhdessä toivat tullessaan.
Minulla oli maailman kaunein tyttöystävä tehtailijaperheestä, lujat siteet omiin sisaruksiini ja vanhempiini. Taisin olla oikea lellikersa muiden sisarusteni silmissä.
Vauhtia ja vaaratilanteita riitti ja opiskeluni olivat juuri sitä mistä eniten nautin, elämä oli tavoitteita ja saavutuksia.
Sitten tulin uskoon, löysin Jeesuksen ja vannoin seuraavani Häntä hinnalla millä hyvänsä.
Menetin nopeasti kaiken.
Nykyään minulla ei ole yhtään ystävää. Puhelimeni saattaa olla soimatta monta viikkoa kerrallaan. Sain potkut töistä, jouduin lähtemään koulusta, perheeni ja sisarukseni eivät halua olla kanssani missään tekemisissä, tyttöystävä jätti jo aikoja sitten, elän julkisilla varoilla.
Peilistä näkyy entisen komean ja valloittavan nuoren miehen sijaan kalpea, kuihtunut kammotus, joka vaeltaa kotonaan huoneesta huoneeseen kuunnellen syyttävää ääntä:" miksi teit sen, typerys"
Minusta ei ole mitään jäljellä.
Olen kuollut.
Minulla ei ole ketään eikä mitään. Kukaan ei halua olla kanssani missään tekemisissä. Omat sukulaiset... en olisi koskaan kuvitellut joutuvani niin syrjityksi heidän keskuudessaan, puhumattakaan niistä halveksivista katseista, kitkeristä kommenteista, pilkallisista naurahduksista. Omat sukulaiset!
Jo vuosia ja vuosia. Mikään ei muutu. Yritykset muodostuvat katastrofeiksi; riitoja, eripuraa, juoruja.
En liioittele.
Jos tietäisitte ne yliluonnolliset vastoinkäymiset, päivänselvien asioiden muuttumisen haudanvakaviksi selkkauksiksi, sairaus maksoi työn, opinnot katkesivat hieman ennen valmistumista sen takia, taloudellinen taakka, ihmisarvon katoaminen, petolliset ystävät.
Jumala, kuka Hän on? Juuri kun luulin löytäneeni Hänet, Hän heitti minut erämaahan josta ei löydy lohtua, jossa ei huutoja kuulla, jossa ei apua anneta.
Ehkä elämä on omissa käsissämme, ehkä Jumalalla ei ole mitään tekemistä yksilön valintojen kanssa, joita tämä tekee kuitenkin väärin.
En minä silti ole Jumalaa hyljännyt, vaikka Hän on hyljännyt minut. Silti, jos Jumala vaikuttaa ihmisen elämässä, Hän on tehnyt minulle kovin pahasti, niin pahasti etten voi sitä kestää.
Siksi tiedän, että Jumala on olemassa, mutta en tiedä miksi Hänen olemassaolonsa näkyy kasvoillani kateruutena.
Minulla oli maailman kaunein tyttöystävä tehtailijaperheestä, lujat siteet omiin sisaruksiini ja vanhempiini. Taisin olla oikea lellikersa muiden sisarusteni silmissä.
Vauhtia ja vaaratilanteita riitti ja opiskeluni olivat juuri sitä mistä eniten nautin, elämä oli tavoitteita ja saavutuksia.
Sitten tulin uskoon, löysin Jeesuksen ja vannoin seuraavani Häntä hinnalla millä hyvänsä.
Menetin nopeasti kaiken.
Nykyään minulla ei ole yhtään ystävää. Puhelimeni saattaa olla soimatta monta viikkoa kerrallaan. Sain potkut töistä, jouduin lähtemään koulusta, perheeni ja sisarukseni eivät halua olla kanssani missään tekemisissä, tyttöystävä jätti jo aikoja sitten, elän julkisilla varoilla.
Peilistä näkyy entisen komean ja valloittavan nuoren miehen sijaan kalpea, kuihtunut kammotus, joka vaeltaa kotonaan huoneesta huoneeseen kuunnellen syyttävää ääntä:" miksi teit sen, typerys"
Minusta ei ole mitään jäljellä.
Olen kuollut.
Minulla ei ole ketään eikä mitään. Kukaan ei halua olla kanssani missään tekemisissä. Omat sukulaiset... en olisi koskaan kuvitellut joutuvani niin syrjityksi heidän keskuudessaan, puhumattakaan niistä halveksivista katseista, kitkeristä kommenteista, pilkallisista naurahduksista. Omat sukulaiset!
Jo vuosia ja vuosia. Mikään ei muutu. Yritykset muodostuvat katastrofeiksi; riitoja, eripuraa, juoruja.
En liioittele.
Jos tietäisitte ne yliluonnolliset vastoinkäymiset, päivänselvien asioiden muuttumisen haudanvakaviksi selkkauksiksi, sairaus maksoi työn, opinnot katkesivat hieman ennen valmistumista sen takia, taloudellinen taakka, ihmisarvon katoaminen, petolliset ystävät.
Jumala, kuka Hän on? Juuri kun luulin löytäneeni Hänet, Hän heitti minut erämaahan josta ei löydy lohtua, jossa ei huutoja kuulla, jossa ei apua anneta.
Ehkä elämä on omissa käsissämme, ehkä Jumalalla ei ole mitään tekemistä yksilön valintojen kanssa, joita tämä tekee kuitenkin väärin.
En minä silti ole Jumalaa hyljännyt, vaikka Hän on hyljännyt minut. Silti, jos Jumala vaikuttaa ihmisen elämässä, Hän on tehnyt minulle kovin pahasti, niin pahasti etten voi sitä kestää.
Siksi tiedän, että Jumala on olemassa, mutta en tiedä miksi Hänen olemassaolonsa näkyy kasvoillani kateruutena.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kertomuksesi perusteella vaikuttaa siltä, että kaikki ei ole mennyt, niinkuin pitäisi.
Voitko kertoa tarkemmin uskoontulostasi, koska se tapahtui, pääsitkö seurakuntayhteyteen ja saitko sieltä ystäviä ja opetusta?
On selvää, ettei pelkkä uskoontulo kanna tässä elämässä, vaan ehdottomasti pitäisi olla yhteydessä muihin uskoviin, jotka voivat ohjata ja tukea eteenpäin. Seurakuntien pastorit ovat velvoitettuja olemaan tukena juuri uskoontulleiden kohdalla, samoin kauemmin uskossa olleet, ettei ihminen jää yksin.
Varmaa on, että Jumala ei ole sinua hyljännyt, vaikka siltä tuntuisi. Sen lupauksen voit löytää raamatusta. Luetko sitä?
Voitko kertoa vähän tarkemmin uskoontulostasi?
Tämä maailma ei aina katso uskovia hyvällä.
Vaikka kaikki tuntuisi olevan mennyttä niin ei se ole niin.
Vielä kaikki muuttuu hyväksi.
Ehdotan että käyt seurakunnassasi.
Menet muiden uskovien pariin.
Riidat kyllä saa sovittua.
Jumala ei hylkää koskaan.
Tule rakas ystävä tapaamaan muita uskovaisia.
Me autamme parhaamme mukaan.
Kaikkea hyvää sinulle ja Jumalan siunausta :)
Ei Jeesuksen seuraamisessa ole kyse siitä että kaikki menee hienosti ja sitten voi uskoa. Kyse on siitä että luotamme Jumalan läsnäoloon ja rakkauteen, vaikkemme sitä näkisikään. Aidointa uskoa on uskoa silloin kun ei ole mitään syytä uskoa.
Tulin uskoon, sillä aloin nähdä omituisia ja varsin pelottavia unia perkeleestä. Tähän liittyi seuraavanlaisia tuntemuksia: pakokauhu, jäätävä pakkanen, hereilläolon tunne ja liikuntakyvyttömyys ja kuolemanpelko.
Monen mutkan kautta löysin itseni helluntaiseurakunnan alttarilta polvillani pastorin siunattavana Jeesus-tielle.
Löysin seurakunnasta myös uusia ystäviä ja elämäni naisen, jonka kanssa menimmekin myöhemmin naimisiin. Seurusteluamme ei kuitenkaan katsottu seurakunnassa suopeasti, vaan meidät erotettiin kaikenlaisten huhujen ja juorujen takia. Pastori soitteli perään ja sanoi mm. "seurakunnan jäsenrekisterin olevan päivitettävänä, joten voidaanko nimemme poistaa sieltä?"
Tämä oli ensimmäinen seurakuntayhteyteni.
Erään uskovaisen kanssa, joka oli uusi tuttavuus toisesta seurakunnasta, juttelin elämästä ja maailmasta. Kerroin juuri uskoontulleena ajatukseni siitä, että uskoontulo on kuin hyppääminen uppoavasta laivasta uskon varaan meren tyrskyihin, josta Jumala sitten noukkii ylös. Hän luokitteli minut "sekopääksi".
Erään nuorehkon helluntaiseurakunnan pastorin kanssa juttelimme kirjasta, jota hän oli minulle suositellut (muistaakseni Juha Partasen tuotantoa). Ihmettelin sen opetusta Raamatusta historiallisena ja aikansa viitekehykseen sidottuna teoksena, jolla ei ole ns. profetaalista merkitystä.
Yhteydenpitoa ei tämän jälkeen enää ollut.
Minusta on tullut varsin skeptinen seurakuntia kohtaan, sillä on osoittautunut, että Jumalaa sieltä ei löydy, ainoastaan itseriittoisia ja vallanhaluisia ihmisiä.
Jos nyt kysyttäisiin, en "tulisi uskoon" toista kertaa.
Tämä on niin väärin siten, että en voisi suositella sitä omien kokemuksieni mukaan kenellekään. En vain haluaisi kenenkään ihmisen kokevan moista katastrofia, mitä itselleni on sattunut koko elämän valuessa hukkaan. Nykyisin ajatus itsetuhosta vaikuttaa kaikista lohdullisimmalta. Sekin on outoa ja vierasta.
Luin paljon Raamattua, rukoilimme vaimoni kanssa paljon, luin kaiken mitä sain käsiini Raamattuun liittyen, julistin, kyselin, tutkin, kerroin kavereille, Jehovan todistajille, luokkalaisille...
Loppu onkin historiaa.
Jumala ei palkitse hyvistä teoista, eikä rankaise pahoista tässä ajassa. Elämä on uskosta huolimatta omissa käsissä niin kauan, kuin elämme. Itse ymmärsin tämän liian myöhään, kun kaikki oli jo mennyttä. Uskoin sinisilmäisesti Jumalan johdatukseen ja huolenpitoon. Jos ne toteutuvat, on Jumala vienyt minut huolenpidollaan itsemurhan partaalle. Ajattelen kuolemaa joka päivä.
Aamulla en halua nousta, illalla en mennä nukkumaan. Vihaan elämää ja ennen kaikkea itseäni omasta tyhmyydestäni ja sekopäisyydestäni.
Älkää hyvät ihmiset tehkö kuten minä tein, vaan pitäkää elämä omissa käsissänne, tehkää harkittuja valintoja ja yrittäkää aina parhaanne siinä mitä teette, sillä ei Jumala täällä ketään ohjaile. Taivaassa sitten teistä huolta kannetaan, täällä on itse itsestään pidettävä huoli ja toiset pärjäävät ja toiset eivät riippumatta siitä, onko uskovainen vai ei.
Olen pahoillani tästä vuodatuksesta sillä tiedän, että Jumala on olemassa ja minutkin luonut. Ehkä Hänen tarkoituksensa on ollutkin juuri korjata väärinkäsityksiä Häntä kohtaan.
Itselleni se tosin maksoi kaiken ja nyt voisin hyvin jo täältä lähteä, sitä ei tuskin edes kukaan huomaisi, enkä edes liioittele.
Miksi muut seurakuntalaiset tekivät näin.
Ehkäpä löydät vielä ymmärtäväisiä uskovaisia.
Kukaties jopa täältä suomi24:ta.
Älä ajattele itsemurhaa.
Se tie ei johda Taivaaseen.
Jos haluat puhua uskonasioista niin kyllä löydät jonkun uskovaisen sinua auttamaan.
Jumala sinua varjelkoon :)
no kertoisitko minullekin?
Muistatko, vastasin viestiisi aiemmin,
Nyt, kun kirjoitit elämästäsi lisää, vaikuttaa siltä, että olet (niinkuin itse ensimmäisessä viestissä kerroitkin" erämaassa.
Olet varmaan myös masentunut? Koska sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, käy lääkärillä,(sen hoito ei todellakaan ole kielletty uskoviltakaan).
Muutenkin ajatuksesi ja tuntemuksesi ovat tuttuja varmaan kaikille uskoville.
Itse olisin voinut muutama vuosi kirjoittaa lähes identtisen kertomuksen.tunne siitä, että Jumala ei täällä elämässä auta, on unohtanut, ei välitä jne. olivat minulle jokapäiväisiä ajatuksia.
Tällaiset vaiheet ovat kenelle tahansa vaikeisa, saati sitten uskovalle, joka on pannut luottamuksensa Jumalaan.
Tämä kuuluu ihmisyyteen, ei uskossa oleminen valitettavasti suojaa elämän vastoinkäymisiltä, mutta koska olet uskossa, niin Jumala EI HYLKÄÄ sinua sinne, vaikka se tekeekin todella kipeää.
Sinä olet koko ajan Hänen silmiensä alla, Hän tarkkailee sinua ja ennenkaikkea olet Hänelle äärettömän rakas.
Kun itse omassa tilanteessani ajattelin noin, kuin sinä kerroit omastasi. niin minä yksinkertaisesti huusin Jumalalle, että nyt riittää, en jaksaa enää yhtään enempää.
Tarvitset apua, et pelkkiä sanoja.
Hienoa, kun jaksoit kirjoittaa tälle palstalle.
Rukoilen puolestasi.
Kirjoita taas pian ja muista:"Sinua kannattelevat iankaikkiset käsivarret", koko ajan, vaikka siltä ei todellakaan nyt siltä tunnu.
Muista, olet kuitenkin tehnyt elämäsi tärkeimmän päätöksen:olet matkalla taivaaseen etkä kadotukseen. Ikuisuusnäkökulmasta tuo on tärkeää pitää mielessä.
Voimia sinulle!
ok ymmärrän vain minimaallisen osan ja sekin liittyy vain näihin seurakuntakokemuksiisi.
Sori.
Mä luulen aina itsestäni ihan liikoja.
Anteeksi.
>>julistin, kyselin, tutkin, kerroin kavereille, Jehovan todistajille, luokkalaisille> JEHOVAN TODISTAJILLE
Mitä se hyödyttää, vaikka voittaisimme omaksemme koko maailman (myös kauneimmat tytöt, rikkaudet, ystävät, tillelit ym), mutta saisimme sielullemme tuhon. Elämä täällä kestää maksimillaankin 100 ja sitten ilo on lopussa jos sielu ei pelastu. Sinua riisutaan, koetellaan kasvatetaan ehkä jotakin tehtävää varten, Jumala ei ole sinua pettänyt eikä hylännyt. Hän tarjoaa vielä sinullekin yltäkylläisyyttä, kun koulu on lopussa. Olen itsekin kulkenut kovan sihdin läpi, mutta valo on loistanut jo pitkään tunnelin päästä.
Älä mistään hinnasta luovuta usakoasi, kestä tuli mitä tuli.
teos jonka on kirjoittanut Jonas Gardell, se Mark Levengodin kanssa namisissa oleva homo. Gardell on ruotsin suosituimpia kirjailijoita ja tekee valloittavaa tekstiä. Kirjasta saattaa selvitä asioita, joita uskovat eivät tunne vaikka luulevat tuntevansa Raamattua. Asiat eivät taida olla siten kun meille on uskoteltu.
Kerropa sitten tällä palstalla mitä löysit.
No niin kyllä tuntuu, että osaa ihmisiä kuritetaan ja kuritetaan. Itseäni ärsyttää ne melkein yliluonnolliset vastoinkäymiset mitä minulla on, mutta kun pitäisi saada Jumalalta vastapainoksi yliluonnollista hyvääkin, eikö?
jumalaa ei ole, ei ole koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan.
Ehkä sinulla kuitenkin on väärä arvojärjestys.
"Ja hän sanoi opetuslapsillensa: "Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Sillä henki on enemmän kuin ruoka, ja ruumis enemmän kuin vaatteet....Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?' Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan."
Mat. 6:22-33
Minä tulin uskoon 3-kymppisenä vuonna 1983. Vuonna 1987 ainoa lapseni kuoli hukkumalla. Vuonna 1988 isäni kuoli. Kukaan omaisistani eikä ystävistäni ei ole tullut uskoon, vaikka olen rukoillut ja evankelioinut heitä. Vuonna 1993 menetin kaiken omaisuuteni henkilökohtaisessa vararikossa. Minulla on kiusallinen sairaus, joka ei lukuisista aneluista huolimatta ole parantunut. Selkäni on mennyttä kalua, enkä silti pääse sen takia eläkkeelle. Elän kassan ja yhteiskunnan tuella pientä elämääni melkein erakkona. Seurakunnassa ei minulla juurikaan ole ystäviä. Minulla ei myöskään ole mitään erityistä Jumalan kutsua eikä armolajoja, vaikka olen mm. vuosikymmeniä anonut kielillä rukoilemisen lahjaa.
Maailman suurin ihme ja paradoksi: silti olen vieläkin uskossa, ehkä jopa vahvemmin kuin ikinä ennen.
Tiedän miltä tuntuu kun joku todistaa että "koko suku metsäsikkaa myöten tuli heti uskoon, kun minä tulin ensin". Katkeraa kuultavaa mullekin, jolta ei myöskään yksikään muu ole tullut uskoon.