Olen jo parin vuoden ajan etsinyt hengellistä kotiani. Kastettu olen luterilaiseen uskoon, olin lähinnä "tapauskovainen". Etsin syvällisyyttä uskonelämääni lähinnä ortodoksisen kirjallisuuden ja radioitujen jumalanpalvelusten kautta. Asun sellaisella seudulla, jossa ortodoksisuutta ei juurikaan ole. Lähimpään ortodoksiseen kirkkoonkin on matkaa 200 kilometriä. Koen olevani kuin kala kuivalla maalla. Enää ei tunnu riittävän se, että joka päivä luen ortodoksisesta kirkkokalenterista päivän evankeliumi tekstit, lisäksi kirjallisuutta. Olen alkanut kaivata hengellistä yhteyttä, ehtoollistakin. Miten etenisin? Jos koen jonkun erityisen seurakunnan minulle läheiseksi (olen vieraillut siellä praasniekoilla), voinko hakeutua sinne esimekiksi kirkkoherran puheille, vai onko niin, että minua lähin seurakunta on se oikea paikka. Itselläni ei ole tuttavapiirissä yhtään ortodoksia, miten sitten kummeuskysymys? Mitä kirjoja suosittelisitte lukemaan, syventääkseni tietoutta ortodoksisuudesta ja seurakuntaelämästä?
Vastauksistanne kiittäen.
Niin se varsinainen asia: hengellisesti olen kuin kala kuivalla
maalla. Jotenkin se,että koin niin selvänä Jumalan tahtona sinne
Iljalaan tulon,ja kun se sitten kaatui tähän arkiseen velvollisuuksien
täyttämiseen , niin ote herpaantui täysin.Ei millään ole mitään väliä!
Taivaskin on ihan tylsä paikka varmaankin,ja siihen suuntaan kulkee
tunnelmat.Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Ja olin niin varma,että nyt astun melko loikan kohti
kirkkoonliittymistä jos en peräti liitykkin kesän aikana.Muistatko kun
kyselin,voisiko se tapahtua silloin js silloin. Ja nyt olen tässä ja
tuntuu,että on aivan sama kuulunko yhtään mihinkään.Ei minulle ole
tilaa teidän eikä missään muussakaan seurakunnassa.Kurja tunne!
Oloni on tyhjä,luen kyllä aamuisin päivän tekstit ja rukoilen,mutta
tuntuu ,että välillä Jumala on paikalla mutta minä en.Joinakin aamuina
taas päinvastoin!
Tiedän,että et voi tälle tilanteelle mitään,mutta jos mieleesi tulee
joku hyvä kirja,niin laita vinkki vaikka ort.palstalle,jos et halua
sähköpostiini kirjoittaa.Minä kyllä tunnistan sinun viestisi:).Ja
tietysti pyydän,että rukoilisit puolestani vaikka oonkin kaikkea,mitä
et minun haluaisi olevan.
Vastauksistanne kiittäen.
Niin se varsinainen asia: hengellisesti olen kuin kala kuivalla
maalla. Jotenkin se,että koin niin selvänä Jumalan tahtona sinne
Iljalaan tulon,ja kun se sitten kaatui tähän arkiseen velvollisuuksien
täyttämiseen , niin ote herpaantui täysin.Ei millään ole mitään väliä!
Taivaskin on ihan tylsä paikka varmaankin,ja siihen suuntaan kulkee
tunnelmat.Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Ja olin niin varma,että nyt astun melko loikan kohti
kirkkoonliittymistä jos en peräti liitykkin kesän aikana.Muistatko kun
kyselin,voisiko se tapahtua silloin js silloin. Ja nyt olen tässä ja
tuntuu,että on aivan sama kuulunko yhtään mihinkään.Ei minulle ole
tilaa teidän eikä missään muussakaan seurakunnassa.Kurja tunne!
Oloni on tyhjä,luen kyllä aamuisin päivän tekstit ja rukoilen,mutta
tuntuu ,että välillä Jumala on paikalla mutta minä en.Joinakin aamuina
taas päinvastoin!
Tiedän,että et voi tälle tilanteelle mitään,mutta jos mieleesi tulee
joku hyvä kirja,niin laita vinkki vaikka ort.palstalle,jos et halua
sähköpostiini kirjoittaa.Minä kyllä tunnistan sinun viestisi:).Ja
tietysti pyydän,että rukoilisit puolestani vaikka oonkin kaikkea,mitä
et minun haluaisi olevan.
Vastaukset 28
Vanhimmat
ja mene keskustelemaan kirkkoherran kanssa. seurakunnasta riippuen sinut otetaan vastaan tai ei oteta. Siitä viis. Kirkkokahveille ei ole pakko mennä ja usein ne ovatkin sisäsiittoisia kyräilykerhoja. Rohkeasti vaan!
Olet ensimmäinen palstalla, joka kantoi huolta myös kadoksissa olevasta lampaasta. Luulin, ettei porukkaa kiinnosta muut asiat kuin kirkkopolitiikka ja homot.
Kiitos vastauksestasi. Olen Jumalalle otollinen! Niin,se on tietysti se kaikkein tärkein.
Otan itsellenikin tarkoitetuksi tuon puheen Isä meidän-rukouksesta. Senhän voin rukoilla niinä aamuina,kun tuntuu,ettei omia sanoja ja välttämättä edes rukoushalua löydy.
Olen niin monesti näiden kahden vuoden aikana ihmetellyt ja kapinoinutkin,että miksi löydän uskoni ortodoksisuudesta, jonka kirkko ja kaipaamani seurakuntaelämä ovat n.200km. päässä enkä vaikkapa helluntaisuudesta,jonka kirkko on n.1km.päässä.Olen yrittänyt tänä aikana "päästä sisälle" myös nykyiseen kotiseurakuntaani luterilaiseen kirkkoon, mutta se ei ole minun paikkani - niin vain (valitettavasti) on.
Olen jo ajatellut,että muuttaisin aivan toiselle puolelle Suomea voidakseni kuulua oikeasti kirkkoon ja seurakuntaan.Monethan muuttavat paikkakuntaa työn tai rakkaussuhteen takia, mutta onko seurakuntayhteys syy muuttaa.Välillä tuntuu,ettei millään muulla ole väliäkään ja toisinaan taas yrittää selitellä itselleen,että onhan mulla raamattu,kirjat, radioliturgiat ja ennenkaikkea rukous.Mutta yhteys toisiin,yhdessä rukoileminen ja toistemme palveleminen jää pois. Juuri tällaisena tyhjimmilläni kaipaisin ehtoollista,Pyhän Hengen voimaa päiviini. Ehtoolliseen osallistuminen Lut.kirkossa ei tunnu hyvältä ,mutta kannattaisiko kuitenkin mennä?Se tuntuu jotenkin teennäiseltä.
Mukava,että jaksoit lukea loppuun asti!Mitä tulee mieleesi,kerro vaan!
että menisit (Uuden) Valamon luostariin Heinävedelle ns. talkoolaiseksi joksikin aikaa? Siellä on hieno kirjastokin!
Et ole ensimmäinen,joka ehdottaa minulle luostariin talkoolaiseksi menoa. Ja joka kerta olen miettinyt sitä vakavasti,niin teen nytkin.
Ehkä ajatus "luostarielämästä" ei tunnu houkkuttelevalta, koska olen yksineläjä ja kaipaisin nimenomaan yhteyttä seurakuntaan. Olin lähdössä talkootyöhön ort.yhteisöön, joka tekee sosiaalityötä.Olisin saanut mahdollisuuden osallistua jmalanpalveluselämään ja tutustua seurakuntaan sekä tarkoitukseni oli pyrkiä papin puheille ,että hän olisi voinut ohjata minua kohti srk:hon liittymistä. Koin sen todella minulle tarkoitetuksi,mutta sitten tuli yksityiselämän arkiset vaatimukset, joita en voinut väistää.Niin olen nyt tässä.
Itseäni ei kiehdo ajatus,että liittyisin ort.kirkkoon ja sitten pääsisin liturgiaan muutaman kerran vuodessa (vuorotyö) ja muuhun seurakuntaelämään osallistuminen jäisi vieläkin vähäisemmäksi. Vai mitä mieltä olette,voiko se "toimia"?
sellaiselle paikkakunnalle, jos on vilkasta toimintaa seurakunnassa! Olet tavallaan rakastunut ihminen, monet muuttavat rakkauden tähden jopa toiseen maanosaan
Uskaltaisinpa! Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, kun on puhe uskosta ja Jumalasta,niin en taida uskaltaa. Jos ei ole työtä ei ole toimeentuloa!
Etsikää Jumalan valtakuntaa,sen mukana saatte kaiken mitä tarvitsette!
Joudun myöntämään:Voi kuinka heikko on uskoni!
Lukija varmaan ajattelee,että onpa surkeaa tuonkin usko,liekö uskoa ollenkaan. Mutta haluan kertoa,että usko on nyt jo avannut minulle sellaisia puolia läheisiini, itseeni, elämään,että en olisi voinut sitä ennen edes kuvitella.Olen kokenut jälkikäteen nyt kuinka minusta ja lapsistani on pidetty huolta.Raamatussa puhutaan monessa kohti leskistä ja orvoista.En tarkoita pelkkää toimeentuloa vaan selviämistä vaikeasta kohtalosta. Se huolenpito on totta.Sen myötä on raamattu tullut minulle rakkaaksi ja pidän sitä täytenä totuutena.
Olen saanut pyytää anteeksi ihmiseltä, jota kohtaan kannoin 30v. katkeruutta ja odotin anteeksipyyntöä. Olen oikeasti ymmätänyt,että kun en kestänyt omss syyllisyyttäni,hain syyllisen toisesta.
Ja paljon, paljon ihania asioita...
Välillä vaan luottamus horjuu ja rohkeus pettää!
Millaisten asioitten kanssa te pitempään uskonelämää eläneet kilvoittelette? Onko aiheet samoja vai mitä?
voi toimia noinkin. Voi olla toimimattakin. Liturgiaan pääseminen ei aina ole matkan pituudesta tai lyhyydestä kiinni. Esim. vuorotyö tai oma tai läheisen sairaus saattaa olla esteenä. Yhteys seurakuntaan ja seurakuntaelämään on tärkeää mutta uskaltaisinko sanoa suhteellista. Eli olosuhteet ja omat tarpeet ja edellytykset on otettava huomioon. Jos olet/olisit valmis jonkinlaiseen "erakkoelämään" niin harvempikin osallistuminen jopa liturgiaan saattaisi riittää.
jos ihminen on omasta mielestään kiinnostunut ortodoksisuudesta mutta ei tunne yhtään ortodoksia eikä ole koskaan sellaisia tavannutkaan, ei hän voi mitään perustaa "erakkoelämään".
Jo alusta lähtien on tärkeää päästä keskustelemaan ja luomaan kontakteja muihin ortodokseihin, mieluimmin sellaisiin joilla on näkemystä myös kirkon historiasta ja vaiheista Suomessa. Ortodoksisuus on pitkää perinnettä kaikessa suhteessa, opillisesti ja ihmisnäkemykseltään, joten toinen "länsisuomalainen" käännynnäinenkään ei ole mikään hyvä opastaja. (Sanon tämän vaikka tiedän sen loukkaavan niitä, joiden mielestä puhtain ortodoksisuus on muhinut Pohjanmaan körttiläisyydessä tai jossain muussa yhtä mahdottomassa lahkolaisuudessa.)
Puhut viisaasti,että tottahan tosiaan on ,ettei monet muutkaan voi osallistua aina seurakuntaelämään vaikka haluaisivatkin.Mieleeni tuli heti vanhukset,joiden pääsy kirkkoon on usein toisten kyydityksen varassa.
Jotenkin vaan näin alussa tuntee itsensä heiveröiseksi yksinään. Kirjat ovat kyllä melkoinen aarre. Koko uskoni löytyminen alkoi isä Paisioksen kirjasta.Se oli kuin viileää virkistävää vettä sielulleni. Ja "Tie ylösnousemukseen" on ollut matkakumppanini suuren paaston aikaan., kerrassaan korvaamaton.Ja monet muut, esim.nunna Kristoludin kirjat ovat aivan erityisen lämpöisiä.
Olen toki tottunut "erakkoelämään",asun yksin maaseudulla. Lapset ovat jo olleet kaikki muutaman vuoden omassa elämässään.Osaan olla yksin,mutta mikään ihanne se ei minulle ole. Toki olisin kuvitellut,että Jumala antaessaan minulle uskon lahjan,olisi antanut myös siunauksena yhteyden (konkreettisen) toisiin uskoviin. Nyt huomaan ihmetteleväi useinkin,miksi yksinäisyyttäni ikäänkuin korostettaisiin.Teen sosiaalityötä ja voisin mielestäni palvelle srk:ssakin juuri sillä lahjallani.Muita lahjoja ei sitten niin kovasti olekaan.
Mielestäni meille annetaan valtava siunaus, kun meille avautuu raamatun sana, kun voimme osallistua ehtoolliseen ja kun saamme rukoilla ja palvella Jumala ayhdessä toisten kanssa.Siinä on onnemme.
Mitenkähän papit suhtautuvat liittyjään,joka asuu ihan oikeasti 200km. lähimmästä kirkosta?Olen käsittänyt,että jo ennen kirkkoon liittämistä edellytetään aktiivista osallistumista jumalanpalveluksiin.
Mutta vaikka asiat tuntuvat vaikeilta ja tilanteeni monimutkaiselta,en luopuisi uskostani millään!!Kumpa sisin sen pitää!
Onnekseni minulla on yksi(mutta se on paljon) ortodoksiystävä. Hän kertoi minulle omasta uskostaan( ei tyrkyttänyt) ja neuvoi lukemaan isä Paisioksen kirjan.
Tämän ihmisen kanssa keskustelemme paljon ja hän on rohkaisiani.Hän on aivan toiselta puolelta Suomea ja on jo lapsena kasteessa liitetty ortodoksikirkkoon. Hänen kotikirkkonsa on minulle tutuin ja turvallisin, kun taas lähin kirkkoni täällä on kaupungissa,josta en tunne ensimmäistäkään ihmistä.
En koe itseäni käännynnäiseksi, koska usko ei ole aikaisemmin merkinnyt minulle yhtään mitään,pelkkiä hätärukouksia pakkotilanteissa.
siinä, että "erakkoelämä" ei ole paras mahdollinen tapa aloittelijalle. Mutta, mutta... nimimerkki "salmensillan" tilanne kun on se mikä on: 200 km kirkoon. Milläs sen muutat? Siksi tein välttämättömyydestä hyveen eli arvelin, että "erakkoelämä" saattaisi toimiakin.
käytännön vinkkinä voisit ehkä miettiä sitä, että käyttäisit osan vuosilomastasi työskentelemällä talkoolaisena Uudessa-Valamossa tai mainitsemassasi Iljalassa. Silloin saisit (tosin lyhyen mutta ehkä tehokkaan)yhteyden toisiin ortodokseihin.
Suomen ort.seurakunnat ovat alueiltaan laajoja. Kai papitkin sen tietävät. Siksi uskallan arvella, että he eivät vaadi Sinulta mahdottomia kun kirkkomatkasi on niin pitkä.
Olet viestiketjussasi kertonut kaipaavasi yhteyttä ortodoksista uskoa tunnustaviin lähimmäisiisi, mutta suurimpana ongelmana on, ettet tunne heitä. Olisiko mmahdollista, että vaikkapa lomallasi tai vain jonakin sopivana viikonloppuna tekisit vierailun Lintulan nunnaluostariin. Voisit etukäteen soittaa ja keskustella luostarin igumenian, äiti Marinan, kanssa tilanteestasi. Tiedän, ettei ketään joka etsii elämänsä ainoaa oikeaa päämäärää, yhteyden saavuttamista Jumalaansa, käännytetä pois ja jätetä oman onnensa nojaan kummassakaan luostareistamme, ei Valamossa, eikä Lintulassa.
Miksi sitten Lintula olisi mielestäni oikea paikka henkisen ja hengellisen kasvun edellyttämien keskustelujen käymiselle? Siksi, että mielestäni Lintulan sisarten on helpompi ymmärtää tilannettasi kuin vaikkapa tavallisen seurakuntapapin - hänenkään taitojaan mitenkään väheksymättä!
Kerro siis igumenia Marinalle murheesi, niin hän varmasti osaa ohjata sinut jonkun rittävän elämänkokemuksen ja uskonvarmuuden omaavan sisaren luo saamaan kaipaamaasi hengellistä opastusta.
Kiitos sinulleja kaikille muillekin, kun olette aidosti paneutuneet miettimään tilannettani.Jo tällainen yhteys toisiin on korvaamatonta.
Keskusteleminen igumenia Marinan kanssa tuntuu kovin juhlalliselta.Osaisinko käyttää oikeita ilmaisuja ja teenkö sittenkin itsestäni liian tärkeän.Toisaalta ainakin nunna Kristodulin kirjat ovat tuntuneet läheisiltä ja "aivan tavallisen" ihmisen kirjoittamilta.Voi,kun rohkenisinkin mennä!!
Vaikka tilanteeni tuntuu välillä toivottoman vaikealta niin kuitenkin tajuan,että ehkä minä tarvitsen sitä,että kaikki ei käy helposti.Nyt voin ainakin olla varma,ettei kysymys ole mistään päähänpistosta.
Meitä oman kotiseurakunnan etsiöitä on varmaan tänä aikana yllättävän paljon.Olemme oikeastaan onnekkaita, kun olemme saaneet herätä etsimään kaikkein tärkeintä!
Yritän päästä tänä kesänä edes käymään Lintulassa ja Valamossa,jospa se siitä lähtisi eteenpäin.Jotenkin se Valamon kirjastokin rupesi kutkuttamaan, mitähän sieltä löytyisi.
Olette antaneet minulle luottamusta ja rohkaisua.Jostain olen lukenut:"Lähimmäisissäsi on sinun pelastuksesi".Olette toimineet sen mukaan. Siunaan teitä ja rukoilkaa puolestani!
he ovat yleensä varsin mutkattomia käytännöllisiäkin ihmisiä, ole vain oma itsesi äläkä pyri esittämään mitään
"Kiitos sinulleja kaikille muillekin, kun olette aidosti paneutuneet miettimään tilannettani.Jo tällainen yhteys toisiin on korvaamatonta."
Hienoa, että koet jo kuuluvasi joukkoomme. Kokeneesi edes aavistuksen omaisesti siitä yhteydestä, jonka saavutat kunhan olet kirkkomme jäsen. Yhteisestä eukaristiasta osallinen, jonka jälkeen sinulle ei enää ole nälkä eikä jano. Ainoastaan seuraavaa ehtoollista.
"Keskusteleminen igumenia Marinan kanssa tuntuu kovin juhlalliselta.Osaisinko käyttää oikeita ilmaisuja ja teenkö sittenkin itsestäni liian tärkeän."
Oikea asenne sinulla on. Nöyrämielisyys uuden elämäsi edessä. Kunhan pääset juttusille "sisarien" kanssa, pelot katoavat, jännittyneisyys on pois pyyhitty. Koet olevasi tervetullut, rakastettukin. Älä mieti mitään, mitä sanoisit, mitä kysyisit. Herramme antaa sinulle sanat suuhusi, sinä vain sitten ne lausut sisarten kuultavaksi. Rohkeasti etene kutsumuksesi mukaisesti. Kukaan ei sinua pois käännytä. Kutsu ei ole lähtöisin ihmisiltä, niinpä ihmiset eivät voi sinua poispäin käännyttää.
Sinun on otettava rohkeasti askeleita eteenpäin. Ei kukaan toinen niitä ota puolestasi. Sinun on se tehtävä.
Jk. Rukoilen edelleenkin puolestasi :D
Karamazovin Veljeksistä luku, jossa kerrotaan starets Zosimasta, samoin kirjan loppu Zosiman hautajaisista
Pakko lähteä kirjastoon! Kiitos kirjavinkistä! Jos teillä muillakin on mielessä joitain kirjoja,joista olette saaneet rohkaisua, lohdutusta tai jotka ovat toimineet tienviittoinanne uskonelämässä,niin kertokaa ihmeessä,sillä kirjat ovat monelle muullekin varmaan kuin kumppaneita ja ohjaajia.
JK: Saarovitsille terveisiä; aurinko paistaa!!!
ajatuksistaan on aivan LOISTAVA pieni kirjanen, nimittäin
munkki Serafim (veli-Pekka Seppälä):
Dostojevskin tie kohti ihmisyyden ideaalia
Ortodoksisen kultturikeskuksen julkaisuja (2004 tai 2005)
sen voi varmaan saada kaukolainauksella jostain kirjastosta
tiedät kai suomalaisen munkki Serafimin?
Eikö munkit ole luostarissa rukoilemassa hiljaa.
häiriköimään "hauskoilla" jutuillasi
Nyt olet provo eksynyt vika aloitukseen. Se on tuolla alempana, jossa käsitellään kirkkopolitiikkaa, piispoja, pappeja, kanttoreita ja homoja. Menisitkä sinne. Tämä on eksyneitten lampaitten karsina.
Ei tullut mieleenikään hyvää kirjallisuutta neuvoessani kaunokirjallisuus. Esittelinhän vain hyvää ortodoksisuutta käsittelevää kirjallisuutta. Tuosta Dostojevskistä sanoisin, lue koko tuotanta. Erityisesti minua koskettaa Rikos ja Rangaistus. Se on pakko lukea aina uudestaan parin vuoden välein.
Jk. Aurinko se paistaa muuten täälläkin:)
Miksi loukkaat ihmisiä tahallasi? Oletko tuommoinen arvaamaton luonteeltasi? Eihän noin pidä ihmisille kirjoittaa. Miksi aukaiset näitä sivuja ylipäätään? Marise kotonasi.
"Tie ylösnousemukseen", jonka munkki Serafim on kirjoittanut, on minulle hyvin rakas ja tärkeä kirja.Se on ollut opastajani, tukeni ja rohkaisijani Suuren paaston aikana.
se on niin viisasta puhetta tällaiselle "rääpäleelle": paasto ON ruumiillista, henkistä ja hengellistä eikä vain ruokadieetti niinkuin helposti voisi kuvitella.Ja muutenkin se avaa pääsiäisen riemullista sanomaa yksinkertaisen viisaasti.
"Kristus nousi kuolleista!Totisesti nousi!" Se on totta tänäkin päivänä,keskellä kesän vihreyttä ja kukkien tuoksua.
Olen myös yrittänyt lukea "Vapaus"- kirjaa,mutta kunnioituksella tunnustan,että Serafim on älykkyydessään aivan eritasolla kuin minä,"humisee vain". Mutta palaan siihen kirjaan vielä uudelleen, jospa olisin kypsynyt ja viisastunut ,kun aikaa kuluu.
Kiitos kirjavinkistä; meillä on todella palvelualtis kirjasto,joten olen varma,että saan tuon kirjan aika pian käsiini. Sateen ropistessa on mukava lukea hyvää ja viisasta tekstiä!
Mitä salmensillalle kuuluu?
Olen vastaavassa tilanteessa, poikamies tosin ja 50 v.
Lähin ort.kirkko 160 km.
Netin kautta lukenut ortodoksisuudesta,ort. ystävää vielä ei ole.
Ortodoksisuus vastaa käsityksiäni ja olen kiitollinen siitä.
Olen soittanut papille ja keskustellut hänen kanssaan.
Pärjäähän eksynyt lammas kaukanakin.
Kynnys 50 v . poikamiehenä "hypätä" ort.kirkkoon on korkea.
Ortodoksit suhtautuvat hyvin ev.lut. kirkkoon.
Onneksi henkinen tyhjyys poistui. Moni asia selkeytyi.
Käytännön tasolla kannattaa tutustua tottakai ortodoksmiin.