Aina kirkkoisien ikimuistoisesta ajasta 1900-luvun puoliväliin saakka katolinen kirkko julisti olevansa ainoa tie pelastukseen. Sen lopullisena maanpäällisenä tavoitteena, jota ei koskaan unohdettu, oli koko maailman käännyttäminen katoliseen kristinuskoon Kristuksen lähetyskäskyn mukaisesti. Pakanallisten pyhäkköjen hävittäminen oli varhaiskeskiajan pyhimyksille kunnia-asia. Asiastaan varmalle katolilaiselle kristinuskolle juutalaiset ja muslimit olivat "uskottomia", joita vastaan harjoitettiin sumeilematta diskriminaatiota ja lähdettiin ristiretkille Jumalan kunniaksi.
Keskiaika oli katolisen kirkon vallan huippuaikaa. Länsimaat olivat yhtä kuin katolinen kristikunta. Mutta juuri kun Amerikan valtava manner oli avautumassa katoliselle käännytystyölle, Euroopan yhtenäisyys hajosi "uskonpuhdistuksen" myötä. Katolilaisuuden reaktio reformaatioon ja puolen Euroopan menettämiseen oli milititantti vastauskonpuhdistus ja Trentin kirkolliskokeus, jossa oikea oppi vahvistettiin. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeenkin katolinen kirkko piti kynsin hampain kiinni asemistaan kaikissa maissa joissa se vielä oli mahdollista ja kävi pitkää viivytystaistelua sekularismia, liberalismia ja sosialismia vastaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Jos kirkko olikin menettämässä Euroopan, se ei ainakaan halunnut nopeuttaa prosessia. Niinpä se tuki katolilaisia monarkkeja liberaaleja tasavaltalaisia vastaan ja otti ehdottoman jyrkän asenteen sosialismia ja kommunismia kohtaan.
Ennen Vatikaanin II konsiilia kirkon yhteiskunnallinen asema ja ote jäsentensä mielistä oli vielä melko vahva. Irlantia ja Espanjaa lukuunottamatta Euroopassa tilanne näytti kenties jo varsin synkältä, mutta Pohjois- ja Etelä-Amerikassa katolilainen organisaatio seisoi lujalla perustalla, erityisesti virallisesti sekulaarissa Yhdysvalloissa, joissa kirkko muodosti yhteiskunnan yhteiskunnan sisällä omine oppilaitoksineen ja sosiaalisine instituutioineen. Kun pragmaattisesti ajattelevat amerikkalaiset piispat saapuivat Vatikaanin II konsiiliin, heille oli melkoinen järkytys havaita, millaisia radikaaleja uudistuksia siellä oltiin suunnittelemassa niin liturgian kuin doktriininkin suhteen.
Vanhakantaisen katolisen kirkon alasajo Vatikaani 2:sta eteenpäin muistuttaa jossain määrin Neuvostoliiton hajoamista. Senhän panivat aluelle kaikkein ylimmän tahon aloitteesta liikkeelle lähteneet uudistukset, joita neuvostojohtajat eivät kuitenkaan niiden kerran alettua enää kyenneet pysäyttämään, ennen kuin oli järjestelmän säilymisen kannalta liian myöhäistä. Katolisen kirkon kohdalla ratkaisevaa ei ollut edes niinkään se, mitä konsiilissa päätettiin, vaan se, että konsiilin pelkkä olemassaolo antoi sen tapahduttua kirkon radikaaleille ja liberaaleille aineksille ikäänkuin avoimen valtakirjan ryhtyä toteuttamaan kaikkea, mistä he olivat pitkään haaveilleet, mutta minkä tiukka asenne, jonka Pyhä istuin oli vielä 1900-luvun alussa "modernisteihin" ottanut, oli estänyt pääsemästä esille. Niinpä 1970-luku oli kirkolle paljon mullistavampi ajanjakso kuin 1960-luku. Modernisoijien ruohonjuuritason uurastuksen ansiosta Johannes Paavali II isännöi kirkkoa, jolla ei enää ollut paljonkaan tekemistä Pius XII aikaisen kanssa. Paavin ekumeeniset Koraanin suutelemiset olisivat 1950-luvulla ajaneet katolilaisuuden valtavaan opilliseen ja uskonkriisiin, mutta uusissa oloissa ne järkyttivät ainoastaan änkyröivien traditionalististien pientä vähemmistöä, jota peruskatolilaisten suuret massat eivät ota vakavasti, jos nyt edes ovat siitä tietoisiakaan.
Nykyään katolilaisuus on sulautunut kokonaan sekulaariin yhteiskuntaan samalla tavoin kuin kaikki muutkin suuremmat kirkkokunnat. Aito kristillinen usko vanhassa merkityksessään elää enää ainoastaan lahkojen, hihhulien ja köyhimpien kehitysmaalaisten keskuudessa. Nykykatolilaiset eivät ajattele, että heidän uskontonsa olisi parempi kuin muiden, puhumattakaan siitä että se olisi ainoa oikea. Useimmat katolilaiset uskovat, että kaikki pelastuvat, kukin omalla tavallaan, koska kaikilla uskonnoilla on sama Jumala. Helvettiä ei ole, tai ainakaan sitä ei ajatella. Viimeinen tuomio on Michelangelon fresko eikä uhkaava realiteetti. Sekulaari suvaitsevaisuus ja individualistinen välinpitämättömyys on voittanut vuosisataisen auktoriteetin jyrkät vaatimukset. Katolilaiset ovat katolilaisia, koska se tuntuu heistä kivalta. Muita kriteerejähän aikamme ei tunnusta. How the Catholics Stopped Worrying and Learned to Love the World, voisi olla tätä kaikkea kuvaavan kirjan otsikko.
Keskiaika oli katolisen kirkon vallan huippuaikaa. Länsimaat olivat yhtä kuin katolinen kristikunta. Mutta juuri kun Amerikan valtava manner oli avautumassa katoliselle käännytystyölle, Euroopan yhtenäisyys hajosi "uskonpuhdistuksen" myötä. Katolilaisuuden reaktio reformaatioon ja puolen Euroopan menettämiseen oli milititantti vastauskonpuhdistus ja Trentin kirkolliskokeus, jossa oikea oppi vahvistettiin. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeenkin katolinen kirkko piti kynsin hampain kiinni asemistaan kaikissa maissa joissa se vielä oli mahdollista ja kävi pitkää viivytystaistelua sekularismia, liberalismia ja sosialismia vastaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Jos kirkko olikin menettämässä Euroopan, se ei ainakaan halunnut nopeuttaa prosessia. Niinpä se tuki katolilaisia monarkkeja liberaaleja tasavaltalaisia vastaan ja otti ehdottoman jyrkän asenteen sosialismia ja kommunismia kohtaan.
Ennen Vatikaanin II konsiilia kirkon yhteiskunnallinen asema ja ote jäsentensä mielistä oli vielä melko vahva. Irlantia ja Espanjaa lukuunottamatta Euroopassa tilanne näytti kenties jo varsin synkältä, mutta Pohjois- ja Etelä-Amerikassa katolilainen organisaatio seisoi lujalla perustalla, erityisesti virallisesti sekulaarissa Yhdysvalloissa, joissa kirkko muodosti yhteiskunnan yhteiskunnan sisällä omine oppilaitoksineen ja sosiaalisine instituutioineen. Kun pragmaattisesti ajattelevat amerikkalaiset piispat saapuivat Vatikaanin II konsiiliin, heille oli melkoinen järkytys havaita, millaisia radikaaleja uudistuksia siellä oltiin suunnittelemassa niin liturgian kuin doktriininkin suhteen.
Vanhakantaisen katolisen kirkon alasajo Vatikaani 2:sta eteenpäin muistuttaa jossain määrin Neuvostoliiton hajoamista. Senhän panivat aluelle kaikkein ylimmän tahon aloitteesta liikkeelle lähteneet uudistukset, joita neuvostojohtajat eivät kuitenkaan niiden kerran alettua enää kyenneet pysäyttämään, ennen kuin oli järjestelmän säilymisen kannalta liian myöhäistä. Katolisen kirkon kohdalla ratkaisevaa ei ollut edes niinkään se, mitä konsiilissa päätettiin, vaan se, että konsiilin pelkkä olemassaolo antoi sen tapahduttua kirkon radikaaleille ja liberaaleille aineksille ikäänkuin avoimen valtakirjan ryhtyä toteuttamaan kaikkea, mistä he olivat pitkään haaveilleet, mutta minkä tiukka asenne, jonka Pyhä istuin oli vielä 1900-luvun alussa "modernisteihin" ottanut, oli estänyt pääsemästä esille. Niinpä 1970-luku oli kirkolle paljon mullistavampi ajanjakso kuin 1960-luku. Modernisoijien ruohonjuuritason uurastuksen ansiosta Johannes Paavali II isännöi kirkkoa, jolla ei enää ollut paljonkaan tekemistä Pius XII aikaisen kanssa. Paavin ekumeeniset Koraanin suutelemiset olisivat 1950-luvulla ajaneet katolilaisuuden valtavaan opilliseen ja uskonkriisiin, mutta uusissa oloissa ne järkyttivät ainoastaan änkyröivien traditionalististien pientä vähemmistöä, jota peruskatolilaisten suuret massat eivät ota vakavasti, jos nyt edes ovat siitä tietoisiakaan.
Nykyään katolilaisuus on sulautunut kokonaan sekulaariin yhteiskuntaan samalla tavoin kuin kaikki muutkin suuremmat kirkkokunnat. Aito kristillinen usko vanhassa merkityksessään elää enää ainoastaan lahkojen, hihhulien ja köyhimpien kehitysmaalaisten keskuudessa. Nykykatolilaiset eivät ajattele, että heidän uskontonsa olisi parempi kuin muiden, puhumattakaan siitä että se olisi ainoa oikea. Useimmat katolilaiset uskovat, että kaikki pelastuvat, kukin omalla tavallaan, koska kaikilla uskonnoilla on sama Jumala. Helvettiä ei ole, tai ainakaan sitä ei ajatella. Viimeinen tuomio on Michelangelon fresko eikä uhkaava realiteetti. Sekulaari suvaitsevaisuus ja individualistinen välinpitämättömyys on voittanut vuosisataisen auktoriteetin jyrkät vaatimukset. Katolilaiset ovat katolilaisia, koska se tuntuu heistä kivalta. Muita kriteerejähän aikamme ei tunnusta. How the Catholics Stopped Worrying and Learned to Love the World, voisi olla tätä kaikkea kuvaavan kirjan otsikko.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus. Todistit samalla paavin erehtyväiseksi ja inhimilliseksi. Nyt ainakin katoliset ja protestantit voisivat alkaa yhteistyön, kun kerran mitään eroa ei enää ole.
Nykyisin on olemassa uskonto, joka menee kaikkien muiden uskontojen yläpuolelle: suvaitsevaisuus, maailmanrauha, antirasismi, vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Näiden edessä joutuu Isä Jumalakin Poikansa kanssa nöyrästi kumartamaan.
Usko tai älä mutta maailmassa on voimakkaita pahuuden voimia. Joidekin ihmisten kohtalona on jopa kohdata ne kasvokkain. Jokainen valitsee itse miten reagoi niiden edessä. Jos reagoit pelolla taikka antamalla periksi ja tottelemalla niitä tulet haavoittuvaksi pimeyden voimille. On toki olemassa keinoja vastutaa näitä voimia, mutta kaikkia ei ole siunattu niillä avuilla. Tärkeää lienee vain katsoa maailmaa rakkaudella.
Saattaa olla, että olet peloton tässä maailmassa, niin kuin kommettisin M. A.:n freskosta antaa ymmnärtää, mutta on olemassa tulevakin maailma, johon siirrytään kuoleman kautta. Muista, että tuolloin joudut kohtaamaan todellisen itsesi matkalla täydelliseen puhtauteen.
Pirun kanssa ei kannata siis tanssia taikka edes antaa pikkusormea.
"Saattaa olla, että olet peloton tässä maailmassa, niin kuin kommettisin M. A.:n freskosta antaa ymmnärtää, mutta on olemassa tulevakin maailma, johon siirrytään kuoleman kautta."
En sanonut itsestäni mitään, ainoastaan nykykatolilaisuudesta. Tiedän että Michelangelo varmasti uskoi siihen mitä maalasi, mutta nykyään hänen visionsa on pelkkä taideteos johon suhtaudutaan esteettisesti, ei teologisesti. Tuskin kukaan Helsingin hiippakunnassa odottaa kerran todella joutuvansa Jumalan Pojan tuomittavaksi Michelangelon pelottavasti kuvaamalla tavalla.
Kuvien takana on todellisuus, josta saamme esimakua jo tässä elämässä.