Kommunismin kirkkohistoria

Marxilainen kommunismi on messiaaninen pelastususkonto, sekularisoitunutta juutalais-kristillisyyttä ja yksi monista uususkonnoista, jotka valistuksen ja Ranskan suuren vallankumouksen jälkeisenä aikana ovat tulleet länsimaissa hiipuvan kristinuskon tilalle (näihin kiuuluu myös natsismi, mistä enemmän myöhemmin). Marxilainen historiankäsutys on teologis-myyttinen: primitiivisestä alkukommunismista siirrytään ihmiskunnan syntiinlankeemuksen eli yhteiskunnan synnyn (vrt. Rousseau) kautta feodalismiin ja sen kumoavaan kapitalismiin, jonka vaihe huipentuu työväenluokan vallankumoukseen ja sen kautta toteutuvaan maanpäälliseen paratiisiin eli maailmanlaajuiseen kommunistiseen yhteiskuntaan. Tällainen historian kolmijako oli jo zarathustralaisuudessa. Sekularisoitunut juutalainen Karl Marx kantoi henkisessä perimässään koko Lähi-Idän uskonnollista traditiota.

Marx on kommunismin messias ja vapahtaja. Kaikki hänen aikansa ja häntä välittömästi edeltäneet muut sosialistiset ja kommunistiset ajattelijat on marxismin kirkko tuominnut vääriksi profeetoiksi. Vain materialistinen uskonnonfilosofi Feuerbach saa armon eräänlaisena kommunismin Johannes Kastajana. Friedrich Engels puolestaan on kommunismin Pietari ja Paavali samassa persoonassa: opetuslapsi joka varmisti seurakunnan perustan ja jatkuvuuden messiaan kuoltua sekä selitti ja yksinkertaisti hänen oppinsa laajemmalle yleisölle.

Venäjän vallankumoukseen saakka marxilaisuus oli kuitenkin vain yksi monista kilpailevista sosialismin suuntauksista, eikä suinkaan vahvin niistä, aivan kuten alkukristillisyys joutui Rooman valtakunnassa kilpailemaan mithralaisuuden ja muiden kaltaistensa pelastususkontojen kanssa. Lenin teki kommunismin Konstantinus Suurena ensi kertaa marxilaisuudesta valtionuskonnon. Sen leviäminen muualle länsimaihin tukahdutettiin hänen aikanaan, mutta tehokas inkvisitio - Tšeka seuraajineen - turvasi oikean opin ehdottoman ylivallan Venäjällä.

Leninin jälkeen vanha seminaarilainen Stalin teki itsestään lyhyen valtataistelun jälkeen kommunismin ylipapin ja paavin. Mutta tämä johti myös marxilaisuuden ensimmäiseen skismaan, kun Trotski perusti kannattajineen oman seurakuntansa. TROTSKILAINEN SKISMA oli piikki Stalinin lihassa (joten Trotski sai myöhemmin jääpiikistä) kuten myös myöhempi TITOLAINEN SKISMA, mutta liioimmin se ei haitannut hänen ylivaltiuttaan maailmanlaajuisen kommunistisen kirkon päänä. Kommunistipuolueet eri maissa (myös Suomessa) olivat ainoastaan sosialismin isänmaan emäpuolueen haarakonttoreita. Jos joku hairahtui harhaoppisuuteen, kollektiivinen rangaistustuomio kohtasi kerettiläistä missä hän elikin. Marxilainen kirkko toimi kaikkialla ja sen auktoriteetti oli ehdoton.

Moskovan näytösoikeudenkäynnit 1930-luvun lopulla olivat jotain mitä Eurooppa ei ollut kokenut ja nähnyt sitten inkvisition ja noitavainojen. Vanhat bolshevikit tunnustivat kyynelsilmin olevansa kurjia syntisiä ja paavi Stalinin sekä kommunismin isänmaan pettäjiä, pyytäen itselleen ankarinta rangaistusta. Stalin oli kommunismin kirkon johtajana kohonnut erehtymättömän auktoriteetin asemaan: hänen suppeat kirjoitelmansasa olivat marxilaisuuden ylin totuus ja menivät jopa Marxin itsensä sekä Leninin pyhien tekstien yli.

Stalinin kuollessa kommunismi oli lakipisteessään: Berliinistä Pekingiin sadat miljoonat ihmiset elivät marxilaisen uskonnon määräysten mukaisesti Kansojen Isää Stalinia kunnioittaen. Suuren isänmaallisen sodan ristiretki oli valloittanut kommunismille puolet Euroopasta. Maailman väkirikkain valtio Kiina oli myös heidän hallussaan. Mitä seuraavaksi? Jos stalinistinen linja olisi jatkunut Neuvostoliitossa, kirkon yhtenäisyys olisi kenties säilynyt ja eläisimme nyt kokonaan toisenlaisessa maailmassa. Mutta Hruštšov, joka kirosi kaikkivaltiaan paavi Stalinin muiston, aloitti kommunistisen REFORMAATION tuhoisin seurauksin: hänen valtakautensa loppuun mennessä Kiina erosi marxilaisesta äitikirkosta väittäen oman paavinsa Maon suulla edustavansa oikeaa alkuperäistä oppia, jonka rinnalla Moskovan uusi linja oli silkkaa kerettiläisyyttä. Tämä uusi skisma jakoi marxilaisen uskonnon kahtia maailmanlaajuisesti: Albania ja myöhemmin Kamputsea seurasivat Kiinaa, ja Euroopassa maolaisuudesta kerettiläisen "eurokommunismin" tuli opiskelijanuorison johtava kommunistisen uskonharjoituksen muoto (paitsi Suomessa, jossa pysyttiin ortodoksisessa neuvostoleninismissä).

Neuvostoliiton kommunismia ei tuhonnut taloudellinen kriisi, vaan uskon lopahtaminen. Se alkoi Hruštšovista ja kävi Brezhnevin kaudella ilmeiseksi. Missä viipyi luvattu pelastus, historian jälkeinen paratiisi? Gorbatšov rikkoi lopullisesti pyhiä kirjoituksia, itseään Leniniä vastaan. Tästä uskonkriisistä ei kommunismin asema satojen miljoonien ihmisten valtionuskontona voinut enää millään selvitä. Sille kävi kuten kristinuskon aikaisemmin Euroopassa: vain fundamentalistiset sirpaleet jäivät jäljelle. Vielä nykyisinkin löytyy tosiuskovia, jotka vannovat Marxin, Engelsin ja Leninin sekä mahdollisesti Trotskin nimeen, mutta he ovat pisaroita välinpitämättömyyden meressä. Kristinuskon, nationalismin ja kommunismin romahdettua Euroopan tuleva uskonnollinen valtasuuntaus lienee... islam.

* * *

Myös suomalaisen 1970-luvun alun taistolaisuuden kiihkon ja voiman käsittää, kun ajattelee sitä uskontoa vailla olevien ihmisten uskonnollisena herätysliikkeenä.