Hauras kuin perhosen siipi
Hengitykseni pysähtyi kun ambulanssit kaarsivat pihaltamme ja jättivät jälkensä soratien reunaan. Istahdin nurmikolle ja katselin puista putoavia lehtiä. Koskettelin hiljaa syksyn viimeisiä ruohonkorsia ja kukkia, jotka olivat jo kuolleet kylmyyteen.
Koskettelin hiuksiani. Hiljaa vedin nutturan pois ja vaaleat hiukset valahtivat alas selkääni pitkin.
Maailma oli pysähtynyt. Kaikki oli niin hiljaista, ikäänkuin kaikki surisivat pikkusiskoni kohtaloa. En halunnut tietää mitään. Halusin olla yksin ison koivumme alla ja kuunnella luontoa, halusin itkeä yksin, sillä niin muutkin tekivät tällä hetkellä, itkivät yksin...
Perhonen istahti lähimpään kukkaan. Katsoin sitä. Sen toinen siipi oli rikkinäinen, se ei osannut lentää. Otin sen käteen, se joutui paniikkiin mutta pääsi lentoon. Kaikki olivat nyt yksin, ja tunsivat olonsa yksinäiseksi. Minä koivun alla, äiti sairaalassa pikkusiskon kanssa ja isä oli upottanut kasvonsa käsiinsä. Tiesin että hän itki, hän ei ikinä vain uskaltanut näyttää sitä.
Muistan pikkusiskoni iloiset kasvot. Kun hän tämän koivun alla juoksi kukat kädessään ja se vaaleanpunainen kevätmekko yllään. Punainen rusetti piti hänen ponihäntänsä perinteisessä kampauksessaan, jota en ikinä unohtaisi. Muistan päivän kun hän syntyi. Olin silloin 6-vuotias. Muistan ensimmäisen kerran kun pidin häntä sylissä. Muistan kuinka pieni ja hauras hän oli silloinkin. Lääkärit antoivat siskolleni vain viisi vuotta elinaikaa. Vain viisi vuotta. En saanut koskaan nähdä siskoani koulussa, en edes esikoulussa. Olisin halunnut nähdä kuinka hänen vaaleat hiuksensa kasvavat yhtä pitkiksi kun minun. Olisin halunnut kokea hänen kanssaan enemmän, muttei edes luoja antanut periksi. Ristin käteni, rukoilin. Ensimmäistä kertaa elämässäni rukoilin. Se tuntui hyvältä.
Pikkusiskoni iloiset silmät kummittelivat mielessäni. Hänen vaaleat hiuksensa, hymyilevä suu. Annoin periksi kyyneleille jotka valuivat poskiani pitkin villapaitani kaulukseen. Rystyiset valkoisina puristin koivun oksia ja ajattelin siskoani, joka vielä pari päivää sitten onnellisesti kiipeili puussa. Peitin kasvot käsilläni ja hieroin punaisia ja märkiä silmiäni. Nojasin puun runkoon ja hengitin syvään. Ajattelin taas pikkusiskoani, joka tällä hetkellä makasi sairaalan valkoisessa sängyssä. Miltä hänestä tuntui? Sattuiko häneen? Puristin hampaani yhteen, koska en halunnut enää itkeä. Halusin ajatella positiivisesti, että siskoni pääisi kohta pois kaikesta pahasta. Mutten voinut, enkä ehtinyt. Pian isä huusi minua ovelta. Hänellä oli surullinen ilme kasvoillaan. ”Nyt olisi aika...”
Hänen ei tarvinnut toistaa sanojaan. Nousin ylös, ja kävelin reippaasti autolle. Isä avasi oven, ja istahdin takapenkille. Matka oli pitkä ja kumpikaan meistä ei puhunut mitään.Välillä katselin peilin kautta isää. Isä näytti vakavalta ja keskittyneeltä. Minua pelotti, vaikka tiesin mitä meitä odotti sairaalassa. Vaihdoin asentoani monta kertaa autossa, olin hermostunut ja levoton. Hieroin aina välillä silmiäni, ettei minun tarvitsisi antaa kyyneleille vielä periksi. Katsoin peilin kautta isää. Hän itki. Kyyneleet valuivat kosteina hänen poskiaan pitkin. Kaarsimme sairaalan pihaan.
Vahvojen lääkkeiden haju pisteli sieraimiani kun kävelin valkoista käytävää pitkin huonetta numero 11 kohti. Isä varmisti vielä, halusinko varmasti tulla hänen kanssaan sisään. Nyökkäsin. Avasimme oven ja astuimme huoneeseen, jossa ei ollut muita potilaita. Äiti nousi ylös ja halasi isää ja minua. Kävelin sängyn luo, jossa hän makasi. Pikkusiskoni avasi silmänsä ja hymyili vähän. Hiljaa silitin hänen poskeaan. Hän sulki silmänsä ja tiesin että häntä pelotti. Muttei kuolema saanut pelottaa. Vai mitä?
Äiti ja isä katsoivat toisiaan surullisina. He tiesivät että ihan milloin vain pikkusiskoni olisi poissa. Kävelin ulos huoneesta, ja tunsin siskoni katseen selässäni. käännyin. Hän katsoi minua rauhallisesti silmiin, hänen silmissä ei ollut iloa, ei intoa ei mitään. Hän tiesi, kaikki tiesivät, että kohta olisi aika...
Hymyilin vähän ja hänkin onnistui suomaan viimeisen hymynsä. Kävelin ovesta ulos, isä ja äiti jäivät sisäpuolelle. Istuin alas ruskealle kovantuntoiselle mutta kuitenkin pehmeälle nahkasohvalle. Vieressäni oli lehtipinoja, seiskoja ja sarjakuvalehtiä. Kuka niitä voisi lukea? En minä ainakaan. En nyt, enkä varmaan koskaan. Lääkäreitä käveli ohitseni kokoajan. Joku tervehti ja joillakin oli kiire. Heidän valkoiset takkinsa lepattivat kun he juoksivat eri huoneisiin. Kaksi tuntia olin jo istunut siinä kun nousin ylös. Kävelin valkoista käytävää pitkin eri huoneiden ohi. Kaikki oli niin samannäköistä, paitsi huoneiden numerot. En tiedä kuinka kauan olin kävellyt samaa käytävää pitkin, kun miespuolinen lääkäri juoksi minua vastaan ja minun ohitseni. Katselin perään ja tajusin minne hän oli menossa. Vaihdoin suuntaa kohti huonetta numero 11. Kävelin ja lopulta juoksin. En ollut koskaan juossut niin lujaa. Tuntui siltä kun jaloissani ei olisi ollut tuntoa, ne vain veivät minut mukanaan. Ihmiset katsoivat minua. Tiesin itkeväni ja panikoivani.
Kun lopulta pysähdyin huoneen eteen. Hengitin syvään, ja huomasin täriseväni. Otin oven kahvasta kiinni ja katsoin raosta huoneeseen. En yksinkertaisesti uskaltanut astua huoneeseen uudestaan. ”18.45”, kuulin lääkärin sanovan ja laite näytti suoraa viivaa. Isä itki, äiti itki, minä itkin. En astunut huoneeseen, en halunnut.
Niin kauniilta hän näytti. Vaaleat hiukset sileinä, niin sileinä. Valkoinen mekko ja ruusu ristittyjen käsien keskellä. Hänen rauhallinen ilme kasvoillaan ja sulkeutuneet silmät. Aina hän oli ollut niin iloinen, en ollut ikinä nähnytkään häntä noin rauhallisen näköisenä.
En koskenut häneen, pelkäsin että se tuntuisi oudolta. Siskoni, pikkusiskoni näytti ihan enkeliltä, häneltä puuttui vain kullanväriset siivet ja hymyilevät huulet. Hän makasi siinä nyt hiirenhiljaa, kynttilöiden ja ruusujen keskellä valkoiset lakanat allaan ja valkoinen mekko yllään. Kyynel putosi poskeltani hänen mekkonsa kaulukseen.
En voinut enää sanoa pelkääväni, vaikka olin yksin huoneessa. Mitä pelättävää tässä enää oli? Siskoni pääsi taivaaseen, ikuiseen rehellisyyteen, ikuiseen puhtauteen. Laskin tummanpunaisen ruusun hänen viereensä hitaasti ja hiljaa kuiskaten ”Hyvästi enkelimme”.
Perhosemme oli poissa, se lenteli kauas pois ikuisuuden maihin, rikkomatta siipiään ja kevyesti iloiten.
Hengitykseni pysähtyi kun ambulanssit kaarsivat pihaltamme ja jättivät jälkensä soratien reunaan. Istahdin nurmikolle ja katselin puista putoavia lehtiä. Koskettelin hiljaa syksyn viimeisiä ruohonkorsia ja kukkia, jotka olivat jo kuolleet kylmyyteen.
Koskettelin hiuksiani. Hiljaa vedin nutturan pois ja vaaleat hiukset valahtivat alas selkääni pitkin.
Maailma oli pysähtynyt. Kaikki oli niin hiljaista, ikäänkuin kaikki surisivat pikkusiskoni kohtaloa. En halunnut tietää mitään. Halusin olla yksin ison koivumme alla ja kuunnella luontoa, halusin itkeä yksin, sillä niin muutkin tekivät tällä hetkellä, itkivät yksin...
Perhonen istahti lähimpään kukkaan. Katsoin sitä. Sen toinen siipi oli rikkinäinen, se ei osannut lentää. Otin sen käteen, se joutui paniikkiin mutta pääsi lentoon. Kaikki olivat nyt yksin, ja tunsivat olonsa yksinäiseksi. Minä koivun alla, äiti sairaalassa pikkusiskon kanssa ja isä oli upottanut kasvonsa käsiinsä. Tiesin että hän itki, hän ei ikinä vain uskaltanut näyttää sitä.
Muistan pikkusiskoni iloiset kasvot. Kun hän tämän koivun alla juoksi kukat kädessään ja se vaaleanpunainen kevätmekko yllään. Punainen rusetti piti hänen ponihäntänsä perinteisessä kampauksessaan, jota en ikinä unohtaisi. Muistan päivän kun hän syntyi. Olin silloin 6-vuotias. Muistan ensimmäisen kerran kun pidin häntä sylissä. Muistan kuinka pieni ja hauras hän oli silloinkin. Lääkärit antoivat siskolleni vain viisi vuotta elinaikaa. Vain viisi vuotta. En saanut koskaan nähdä siskoani koulussa, en edes esikoulussa. Olisin halunnut nähdä kuinka hänen vaaleat hiuksensa kasvavat yhtä pitkiksi kun minun. Olisin halunnut kokea hänen kanssaan enemmän, muttei edes luoja antanut periksi. Ristin käteni, rukoilin. Ensimmäistä kertaa elämässäni rukoilin. Se tuntui hyvältä.
Pikkusiskoni iloiset silmät kummittelivat mielessäni. Hänen vaaleat hiuksensa, hymyilevä suu. Annoin periksi kyyneleille jotka valuivat poskiani pitkin villapaitani kaulukseen. Rystyiset valkoisina puristin koivun oksia ja ajattelin siskoani, joka vielä pari päivää sitten onnellisesti kiipeili puussa. Peitin kasvot käsilläni ja hieroin punaisia ja märkiä silmiäni. Nojasin puun runkoon ja hengitin syvään. Ajattelin taas pikkusiskoani, joka tällä hetkellä makasi sairaalan valkoisessa sängyssä. Miltä hänestä tuntui? Sattuiko häneen? Puristin hampaani yhteen, koska en halunnut enää itkeä. Halusin ajatella positiivisesti, että siskoni pääisi kohta pois kaikesta pahasta. Mutten voinut, enkä ehtinyt. Pian isä huusi minua ovelta. Hänellä oli surullinen ilme kasvoillaan. ”Nyt olisi aika...”
Hänen ei tarvinnut toistaa sanojaan. Nousin ylös, ja kävelin reippaasti autolle. Isä avasi oven, ja istahdin takapenkille. Matka oli pitkä ja kumpikaan meistä ei puhunut mitään.Välillä katselin peilin kautta isää. Isä näytti vakavalta ja keskittyneeltä. Minua pelotti, vaikka tiesin mitä meitä odotti sairaalassa. Vaihdoin asentoani monta kertaa autossa, olin hermostunut ja levoton. Hieroin aina välillä silmiäni, ettei minun tarvitsisi antaa kyyneleille vielä periksi. Katsoin peilin kautta isää. Hän itki. Kyyneleet valuivat kosteina hänen poskiaan pitkin. Kaarsimme sairaalan pihaan.
Vahvojen lääkkeiden haju pisteli sieraimiani kun kävelin valkoista käytävää pitkin huonetta numero 11 kohti. Isä varmisti vielä, halusinko varmasti tulla hänen kanssaan sisään. Nyökkäsin. Avasimme oven ja astuimme huoneeseen, jossa ei ollut muita potilaita. Äiti nousi ylös ja halasi isää ja minua. Kävelin sängyn luo, jossa hän makasi. Pikkusiskoni avasi silmänsä ja hymyili vähän. Hiljaa silitin hänen poskeaan. Hän sulki silmänsä ja tiesin että häntä pelotti. Muttei kuolema saanut pelottaa. Vai mitä?
Äiti ja isä katsoivat toisiaan surullisina. He tiesivät että ihan milloin vain pikkusiskoni olisi poissa. Kävelin ulos huoneesta, ja tunsin siskoni katseen selässäni. käännyin. Hän katsoi minua rauhallisesti silmiin, hänen silmissä ei ollut iloa, ei intoa ei mitään. Hän tiesi, kaikki tiesivät, että kohta olisi aika...
Hymyilin vähän ja hänkin onnistui suomaan viimeisen hymynsä. Kävelin ovesta ulos, isä ja äiti jäivät sisäpuolelle. Istuin alas ruskealle kovantuntoiselle mutta kuitenkin pehmeälle nahkasohvalle. Vieressäni oli lehtipinoja, seiskoja ja sarjakuvalehtiä. Kuka niitä voisi lukea? En minä ainakaan. En nyt, enkä varmaan koskaan. Lääkäreitä käveli ohitseni kokoajan. Joku tervehti ja joillakin oli kiire. Heidän valkoiset takkinsa lepattivat kun he juoksivat eri huoneisiin. Kaksi tuntia olin jo istunut siinä kun nousin ylös. Kävelin valkoista käytävää pitkin eri huoneiden ohi. Kaikki oli niin samannäköistä, paitsi huoneiden numerot. En tiedä kuinka kauan olin kävellyt samaa käytävää pitkin, kun miespuolinen lääkäri juoksi minua vastaan ja minun ohitseni. Katselin perään ja tajusin minne hän oli menossa. Vaihdoin suuntaa kohti huonetta numero 11. Kävelin ja lopulta juoksin. En ollut koskaan juossut niin lujaa. Tuntui siltä kun jaloissani ei olisi ollut tuntoa, ne vain veivät minut mukanaan. Ihmiset katsoivat minua. Tiesin itkeväni ja panikoivani.
Kun lopulta pysähdyin huoneen eteen. Hengitin syvään, ja huomasin täriseväni. Otin oven kahvasta kiinni ja katsoin raosta huoneeseen. En yksinkertaisesti uskaltanut astua huoneeseen uudestaan. ”18.45”, kuulin lääkärin sanovan ja laite näytti suoraa viivaa. Isä itki, äiti itki, minä itkin. En astunut huoneeseen, en halunnut.
Niin kauniilta hän näytti. Vaaleat hiukset sileinä, niin sileinä. Valkoinen mekko ja ruusu ristittyjen käsien keskellä. Hänen rauhallinen ilme kasvoillaan ja sulkeutuneet silmät. Aina hän oli ollut niin iloinen, en ollut ikinä nähnytkään häntä noin rauhallisen näköisenä.
En koskenut häneen, pelkäsin että se tuntuisi oudolta. Siskoni, pikkusiskoni näytti ihan enkeliltä, häneltä puuttui vain kullanväriset siivet ja hymyilevät huulet. Hän makasi siinä nyt hiirenhiljaa, kynttilöiden ja ruusujen keskellä valkoiset lakanat allaan ja valkoinen mekko yllään. Kyynel putosi poskeltani hänen mekkonsa kaulukseen.
En voinut enää sanoa pelkääväni, vaikka olin yksin huoneessa. Mitä pelättävää tässä enää oli? Siskoni pääsi taivaaseen, ikuiseen rehellisyyteen, ikuiseen puhtauteen. Laskin tummanpunaisen ruusun hänen viereensä hitaasti ja hiljaa kuiskaten ”Hyvästi enkelimme”.
Perhosemme oli poissa, se lenteli kauas pois ikuisuuden maihin, rikkomatta siipiään ja kevyesti iloiten.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Todella kaunis, mulla tuli kyyneleet silmii tota lukiessani.
Tositarina?
...ollu tositarina.. omasta päästä vaan repäsin kaiken :)
Voi.. niin kaunis..
:(
Aloin itkemään... *naurahtaa hiukan kyynelien lomasta*
Kyllä tässä oli hyvä kirjoittaja asialla...