Vielä kyselen

Saviruukku (sanat: Liisa Pukkila)

Olen särkynyt saviruukku,
pala palalta murtunut pois.
Vain ihmettelin ja itkin,
en en millään murtunut ois.
Sinä Herra minut murskasit,
vaan talletit kaikki palat.
Niin paljon minua rakastit,
tahdoit uutta kokonaan.

Anna savelle uusi muoto,
tee minusta uusi ruukku.
Niin rakkautesi nyt näytät,
taas murtunutta käytät.
Tahdon kertoa särkyneille,
ei siruja heitetä pois.
Kallista halpa savinkin
Mestarin kädessä ois.

Mestarin kädessä

Olen kädessäs Mestari suuri,
savi särkynyt pöydälläsi.
Sirpaleina on uskoni muuri,
Isä, kosketa kädelläsi.
Omat voimani kärsimystiellä
ovat tuhkaksi hiiltyneet niin.
Ethän armosi turvaa kiellä,
vaikk´en ylläkään kiitoksiin.

Olen sirpale särkyneen ruukun,
ja kuitenkin arvollinen.
Sinä suret, jos minä puutun
sinun loistostas` Jerusalem.
On kihlani Jeesuksen haavat,
se kulta vain kirkastuu.
Ja kihlatut tulla saavat
sinun suojaasi, Elämän puu.

Mikä riemu, kun porteillas` kerran
seison ylhäinen Jerusalem.
Minä laulan kiitosta Herran
ja palvon ja ylistelen.
On täyttynyt henkeni kaipuu,
usko auennut näkemiseen.
Aamun koitteessa varjot haipuu
- olen saapunut taivaaseen.


-Hilja Aaltonen-

Tuskin se on tämäkään, mutta tämäkin on kaunis:


(lainaus alkaa)
Kertomus savenvalajan työhuoneesta: Savi oli vaivattava

Savenvalajan työhuoneen yhdellä seinämällä oli pino määräkokoisia «möykkyjä«, savipaakkuja, jotka odottivat siinä vuoroaan. Vuorotellen tuli kunkin möhkäleen osaksi joutua savenvalajan käsien vaivattavaksi. Olin monesti ihaillut valajamme pitkiä jänteviä sormia. Nyt nuo samat kädet «tallasivat« ensin kämmenillään savipaakun leveäksi leiväksi, tämä rullattiin sitten pitkulaiseksi kääretortuksi, «nyrkkeiltiin« osa osalta pehmeäksi, jälleen «tallattiin« kämmenillä ja tehtiin pitkulaiseksi kääröksi. Aina välillä savenvalajan herkät kädet löysivät pienen kivensirun muutoin yhtenäisestä ja jo notkistuneesta savimassasta. Jos tällainen siru jää seokseen, se repii valuvaiheessa astian kyljen auki. Näin lienee myös kristityn elämässä. Juuri niinä aikoina, kun olemme Valajamme käsien vaivattavina, löytyvät hengellisen elämämme suurimmat viat. Sisimpämme syvyyksistä sukeltautuu itsekkyyden ja pyhittämättömyyden alueita, jotka muutoin olisivat jääneet salaan. Tavallisesti sydämemme on, niin kuin Ps. 119: 70 toteaa, «turta kuin ihra«, syntimme ja itsekkyytemme ei häiritse meitä oikealla tavalla. Mutta kun Jumalan käsi vaivaa meitä, toteutuu 2 Kun. 22: 19: «Koska sinun sydämesi on pehminnyt ja sinä olet nöyrtynyt Herran edessä - ja itkenyt minun edessäni, niin minäkin olen kuullut sinua, sanoo Herra.«
(lainaus päättyy) http://www.kirjasilta.net/santala/savesta/aarre.html


Näin sanoo Raamattu:

»Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.» 2 Kor. 4: 7.