9. luokalla kirjoitettu novelli Peikosta.. Lukekaa ja kertokaa mielipiteenne..

Tarina ''Peikosta'', joka kävelee polkua pitkin kohti vuoristoa.


Kuvajainen vedessä


Taivaalta soljuilevat auringonsäteet lämmittivät metsän läpi johtavaa mutaista polkua. Sininen taivas oli pilvetön ja aurinko näytti tyytyväiseltä saadessaan loistaa taivaalla rauhassa. Kevyt tuulenvire lehisytti puiden vihertäviä lehtiä ja linnut visersivät laulujaan kevätpäivän kunniaksi. Lintujen viserrys peitti alleen lotisevat askelten äänet, jotka kulkivat mutaista polkua pitkin. Hän hengitti rauhallisesti ja päättäväisesti ottaen yhä vaan uuden askeleen entisen perään. Hän tiesi keväisen metsän ja lintujen kauniin laulun jäävän pian lopullisesti hänen taakseen, jättäen vain pienen mielikuvan hänen muuten niin kylmiin muistoihinsa. Samoihin muistoihin jäisi myös joki, jonka hän oli löytänyt polun varresta edellispäivänä. Hän pysähtyi ja tunsi muiston joesta yrittävän ottaa hänet valtaansa. Linnut olivat lopettaneet viserryksensä, mutta aurinko jatkoi paistamistaan rauhallisesti ja vakaasti. Hän oli pysähtynyt keskelle polkua ja sulkenut silmänsä yrittäessään olla muistamatta joesta näkynyttä kuvajaista, jonka oli uskonut nähneensä.


Silloin oli satanut. Sade oli piiskannut polkua muuttaen sen mutaiseksi ja vaikeakulkuiseksi. Tuuli oli lyöttäytynyt sateen seuraan ja piiskasi sadepisaroita hänen kasvojansa vasten. Askelten äänet niiden painautuessa tietä vasten olivat muuttuneet lotiseviksi ja lintujen viserrys oli kadonnut auringon lämmön mukana toisaalle. Silloin hän oli nähnyt sinertävän välähdyksen puskien lomasta. Hän oli raivannut itsensä puskien läpi ja nähnyt välähdyksen aiheuttajan. Tummana sinertävän joen, johon sateen piiskaamat vesipisarat eivät näyttäneet iskeytyvän. Hän oli tuntenut äkillistä halua juoda joesta ja oli kumartunut, sulkenut silmänsä ja valmistautunut tuntemaan huulillaan veden raikkauden. Ennenkuin hänen huulensa olivat ehtineen koskettaa vedenpintaa, oli yksinäisen kuuloinen lintu alkanut sateesta välittämättä laulaa lauluaan ja hän oli hämmästyksestä johtuen avannut silmänsä. Silloin hän oli nähnyt kuvajaisensa selkeänä joesta ja tuntenut kuinka se iskostui ikuisesti hänen muistojensa syövereihin. Tummanruskea takkuinen tukka oli roikkunut hänen suurien silmiensä edessä, ruskea parta oli riippunut pidempänä ja sotkuisempana kuin hän olisi halunnut muistaa ja kuin viimeisenä todistuksena siitä, minkälainen hän omasta mielestään oli, hänen naamansa oli täynnä punaisia paiseita. Peikko oli noussut hätkähtäen ylös ja silloin hän oli nähnyt loput itsestään; lapiomaiset, karvaiset kädet, jotka riippuivat voimakkaan, mutta yksinäisen oloisina hänen liiallisen kookkaasta ruumiistaan. Hänen alavartaloaan peitti siniset housut, jotka liian lyhyinä jättivät hänen jalkansa polvien alapuolilta paljaiksi, paljastaen mutaiset ja likaiset sääret. Peikolla oli housujen lisäksi yllään valkoinen lyhythihainen paita, jonka hän oli ottanut omakseen ihmiseltä, jonka oli aikakausia sitten tuntenut. Peikko oli polvistunut uudestaan tuijottamaan omaa, pelottavan näköistä kuvajaistaan joen pinnasta. Hän liikautti toista lapiomaisista käsistään ja kosketti joen pintaa hajottaen kuvajaisen. Peikko jäi odottamaan kunnes vedenpinta oli jälleen tasaantunut kuin uskoen, että hänen kuvajaisensa olisi muuttunut. Vedenpinnan jälleen tasaannuttua Peikko näki kuitenkin yhä sen saman kuvajaisen katselevan häntä takaisin. Peikko puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti kuvajaistaan vedessä yrittäessään olla uskomatta, että tuo kuvajainen, joka tuijotti häntä vedestä takaisin, oli todella hän itse.

Peikon silmät avautuivat ja hän seisoi kumartuneena keskellä polkua. Hänen tummakyntiset jalkansa olivat uponneet hieman mutaiseen polkuun, mutta Peikko ei kyennyt kiinnittämään siihen huomiota. Auringon säteiden lämpö ei tuntunut Peikon iholla enään yhtä lämpimän rauhoittavina kuin äsken. Hän sulki kasvonsa suuriin kämmeniinsä ja tunsi hengityksensä jälleen tasaantuvan. Peikko pakotti itsensä ottamaan uuden askelen mutaisella polulla ja jatkoi matkaansa, tietoisena siitä, että polku jota pitkin hän käveli johtaisi vain yhteen paikkaan. Tuohon paikkaan, eivät auringonsäteet ja linnunlaulu pääsisi. Peikko oli tiennyt tämän jokaisena hetkenä, askeltaessaan mutaista polkua pitkin. Peikko kuitenkin uskotteli itselleen, että tämän polun läpi käveleminen olisi ainoa oikea ratkaisu, jonka hän kykenisi tekemään. Taivaalle oli ilmestynyt tyhjästä pieniä pilvenhattaroita, joita Peikko hädin tuskin pystyi erottamaan taivaalle vilkaistessaan. Lintujen laulu ja lehtien kahina rauhoitti Peikkoa, kun hän jatkoi kulkemistaan. Jotkin linnuista olivat nousseet kaartelemaan ylös taivaalle ja lauloivat sieltä kauniita laulujaan, nostaen huomaamattoman hymynkareen hänen huulillensa. Peikon äkillisesti kasvanut iloinen mieliala ei kuitenkaan kestänyt, sillä pian hän huomasi puita olevan yhä harvemmassa ja askellettuaan lukemattoman määrän askelia lisää hän huomasi puiden kadonneen kokonaan ympäriltään. Peikko jatkoi määrätietoisesti matkaansa uskaltamatta katsoa taakseen, sillä siellä hän näkisi tuon metsän jonne hän ei pystyisi enää ikinä palaamaan. Peikko näki edessään jo vuoriston minne hän oli matkalla tihentäen samalla askellustaan. Taivaalta kuului ryhmästään eksyneen linnun laulua, joka kuulosti yksinäiseltä ja pelokkaalta. Peikko ei välittänyt surullisen linnun laulusta vaan jatkoi matkaansa. Vuoristo läheni häntä hetki hetkeltä ja Peikko huokaisi syvään jatkaen askellustaan, kun huomasi polun varressa suuren kiven. Hän kiinnitti huomiota lohkareen erikoiseen muotoon; se näytti hahmolta, aivan kuin joku olisi kivettynyt polun varteen. Peikko oli aikeissa jatkaa matkaansa lohkareen ohi, luomatta siihen turhaa huomiota, kunnes hän kuuli askelia polulla vuoristoalueelta päin. Peikko loikkasi nopeasti kiven taakse piiloon. Hän ihmetteli kuka kulkija voisi olla. Kenenkään ei kuuluisi kulkea tällä polulla, joka johtaa vain yhteen paikkaan. Kulkijan askelten äänet tuntuivat heikoilta ja hän hengitti raskaasti. Peikko uskaltautui kurkistamaan turvallisesti piilopaikkansa takaa ja näki kulkijan, joka oli ihminen.

Ihmisen kulku näytti heiveröiseltä ja hän ei näyttänyt huomaavan lohkareen takana piileskelevää Peikkoa. Ihmisen katsoessa lohkareen suuntaan Peikko katosi nopeasti takaisin piiloonsa. Peikko odotti, että ihminen kulkisi lohkareen ohi ja pysyi visusti piilossa. Hetken odotettuaan Peikko kuitenkin uskaltautui jälleen vilkaisemaan piilopaikkansa takaa polulle. Ihminen oli kaatunut maahan ja näyttänyt menettäneen tajuntansa. Peikko askelsi lähemmäksi ihmistä ja kuuli kuinka hän henkäisi sanat: ’’Auta minua’’. Peikko pysähtyi ja katsoi kummastuneena vuorotellen maassa makaavaa ihmistä ja sitten vuoristoa. Hän voisi kantaa ihmisen kylään, joka sijaitsi metsän toisella puolella, kahden päivän matkan päässä. Tai hän voisi jatkaa matkaansa kohti vuoristoa ja jättää ihmisen oman onnensa nojaan, kuten hänelle oli niin monesti tehty ja kuten hän itse oli niin monesti tehnyt muille. Peikko ei ollut ikinä auttanut ketään, sillä kukaan ei ollut auttanut häntä. Hän muisti kotikylänsä, josta hän oli lähtenyt kyläläistensä välinpitämättömyyden ja itsekkyyden takia matkallensa tätä mutaista polkua pitkin. Peikko otti askelen vuoristoa kohti ja oli juuri ohittamassa omituisen muotoista lohkaretta, kun taivaalta kuului lintujen ääniä. Toinen lintu oli palannut hakemaan tuota surullisen kuuloista ryhmästään eksynyttä lintua takaisin oman ryhmänsä luo. Peikko tuijotti kun linnut lähtivät yhtämatkaa takaisin kohti metsää ja hän itsekin pysähtyi. Huokaisten syvään Peikko palasi ihmisen luo, nosti hänet olalleen ja lähti kulkemaan kohti metsän toisella puolella olevaa kylää.

Päästyään takaisin metsän vihreälehtisten puiden suojaan ihminen olallaan, Peikko jälleen rauhoittui. Hän jatkoi matkaansa kahden päivän ja yhden yön ajan pysähtyen vain kerran sinertävän joen luo juottamaan tajuttomalle ihmiselle vettä, varoen kuitenkin itse vilkaisemastakaan kohti sinertävää jokea. Aurinko paistoi Peikon mielestö molempina päivinä kirkkaammin kuin mitä se oli paistanut ikinä hänen elinaikanaan.Tuulenkahinan säestämä linnunlaulu antoi Peikolle voimia jatkaa kohti kylää, antaen hänelle myös tunteen siitä, että tajuttomana olevan ihmisen auttaminen oli ollut oikea ratkaisu. Lähestyessään metsän reunaa ja nähdessään jo puisten talojen kattoja Peikko hidasti kävelytahtiaan. Ihminen oli yhä tajuton, eikä Peikko ollut kuullut hänen puhuvan kertaakaan sen jälkeen kun oli pyytänyt Peikkoa auttamaan häntä.

Metsän jo jäätyä hieman Peikon taakse, hän saavutti vihdoin kukkulan, jonne hän oli aikeissa jättää olallaan yhä tajuttomana makaavan ihmisen muiden ihmisten löydettäväksi. Nostaessaan ihmisen olaltaan ja pannessaan hänet kukkulan laelle makaamaan, Peikko istahti itsekin nurmelle ihmisen viereen silmäilemään kylää. Puisten talojen savupiipuista tuprusi harmaata savua ja puhuvien ihmisten äänet pystyi aistimaan kukkulan laelle saakka. Antaessaan ajatuksiensa ajelehtia ihmisissä, joita tuossa kylässä voisi asua, Peikko kuuli jonkun yskivän vierestään. Ihminen oli avannut silmänsä ja katsoi Peikkoa kiitollisesti. Peikko kiirehti ylös ja valmistautui juoksemaan, mutta ihminen sanoi: ’’Kiitos... Kiitos, että pelastit henkeni.’’ Peikko kääntyi katsomaan ihmistä silmiin, ja näki tuon kiitollisuuden, joka loisti hänen kasvoiltaan. Samantien Peikko kuitenkin lähti juoksemaan metsää kohti. Saavutettuaan metsänrajan, hän vilkaisi vielä kohti kukkulaa, mutta ihminen oli kadonnut, joko hän oli lähtenyt kylään tai sitten tuuli oli vienyt hänet mennessään. Peikko ei tiennyt, mutta hän jatkoi kulkemistaan metsää kohti. Linnut lauloivat hänelle ystävällisesti ja taivallettuaan hetken aikaa Peikko näki puskien välistä tutun sinertävän välähdyksen. Peikko raivasi puskat tieltään ja näki joen. Hän otti muutamia hitaita askelia kohti jokea ja pysähtyi aivan sen viereen. Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sinertävästä joesta kuvastui kaksi pensasta, joiden edessä seisoi nuori, vaaleatukkainen, parrakas ja kookas mies, joka tuijotti häntä takaisin ja samalla hän erotti hymyn omilta kasvoiltaan, jotka katselivat häntä sinertävän joen pinnasta.



Elikkä semmonen stoori. Yläasteella kirjoitettu ja toivoisin todella arvioita ja kommentteja niiltä jotka ovat tämän vaivautuneet lukemaan. Kiitos jo etukäteen!