Hei,
Jotkut voivat pahastua tästä kirjoituksesta. Tuon siinä kuitenkin esiin asiat sellaisena kuin olen ne aidosti ja rehellisesti tuntenut ja kokenut.
Minut (mielisairasdiagnoosin seurauksena) sijoitettiin asuinpaikkaan, jossa on pelkästään sairaita ihmisiä. Itse olen terve/suhteellisen terve. Sijoituspaikkaa järjestelemässä ollut viranomaishlö kysyi erään kerran minulta että olenko jo tutustunut paikan muihin asukkaisiin. Jos olisin uskaltanut niin olisi ollut paikallaan ehkä kysyä vastavuoroisesti että oletko itse tutustunut paikan muihin asukkaisiin. (Olen varma, että ei ollut koskaan vieraillut ko. paikassa tai tutustunut sen asukkaisiin. Siten sijoituspäätös on perustunut täysin johonkin esitetasoiseen ”tietoon” tai vaihtoehtoisesti sen suurempaan piittaamattomuuteen)
Paikassa pidettiin mm. asukastapaamisia. Niissä käsiteltiin nimellisesti kiinteistöön liittyviä asioita, mutta päätösvallan osoittautuessa marginaaliseksi, kokousten silti toistuessa tiheään syntyi luonnollisesti tikusta asiaa tyyppisiä kokouksia ja nolojakin piirteitä kun silti asialistaa pyrittiin käymään läpi sen sijaan että olisi myönnetty suoraan että mitään muuta tarkoitusta ei tapaamisella ole kuin sosiaalinen ajatus.
Ymmärrykseni mukaan psykiatrisessa kuntoutumisessa korostetaan mm. sosiaalisten kontaktien merkitystä. Joissakin asiaa sivuavissa yhteyksissä on jopa uhkaaviakin sävyjä, jotka propagoidunsa retoriikkansa mukaan suorastaan lannistavat ja pelottavat muiden näkemysten esilletuloa esim. ”meillä on hyvät valmiudet puuttua tilanteeseen jos henkilö eristäytyy yhteiskunnasta”
.Todennäköisesti normaali elämää tulkitaan silloin yhteiskunnasta eritäytymiseksi vaikka tosiasiassa pakotettu vertaistuki itsessään on juuri normaalista yhteisöstä eristämistä. (Traagillista suorastaan.)
Sosiaalisista kontakteista psykiatrisen kuntoutumisen yhteydessä puhuttaessa ei määritellä kuitenkaan millään tavoin sosiaalisten kontaktien sisältöä ja laatua. Ilmeisesti propagandaan on ajateltu riittäväksi kun henkilöllä osoitetaan olevan määrällisesti runsaasti ”sosiaalisia kontkateja” vaikka käytännössä tämä olisikin täysin teoreettista.
Alla yritän kuvailla millaisena itse koin ”sosiaaliset” kontaktit laadullisesti.
En ole psykiatri tai muunkaanlainen besserwisser, joten en osaa sanoa onko koko paikan asukkaat hulluja ja mielisairaita, sen sijaan minusta he näyttivät olevan kaikki varsin väsähtäneitä ja käytännössä enemmänkin jollakin tapaa varsin pitkälle vammautuneita ja/ tai vammautettuja fyysisesti. Yksikään asukas ei ollut siinä määrin hyväkuntoinen että aito palkitseva sosiaalinen suhde olisi syntynyt kuten normaalioloissa syntyy. Tähän ehkä syynä on se, että ihminen huonokuntoisena menettänee herrkävaistoisuuttaan niin, että kohtaamiset eivät ole normaaleja vaan
valitut sanatkin hyväntahtoisuudesta huolimatta eivät välttämättä ole kovin hyvässä kontekstissa aikaan ja paikkaan ja näin suhde jää syntymättä.
Kohtaamiset asuinpaikalla olisivat olleet ehkä hyväntahtoisesti tulkittavissa tai jopa omalta osin mennyt koomisinakin (kuten ystäväni vierailleessaan luonnollisesti pystyivät ne tulkitsemaan)
jos esim. oltaisiin normaali-ihmisten talossa jossa olisi vain yksi huonompikuntoinen henkilö.
Nyt (ehkä näin on ollut aina) kuitenkin kun sairaat kootaan yhteen nykyisenlaisiin ”vaivaistaloihin”
voi siellä terveemmälle asuminen olla jopa mielenterveyttä vahingoittava kokemus. Aika tehnee tässäkin suhteessa tehtävänsä ja pitemmän päälle jatkuvasti huonompikuntoisten ihmisten kohtaaminen on ilmiselvästi raskas taakka, vaikka tietysti joidenkin mielestä näin ei saisi kokea.
Asukaskokouksissa asukkaista osalla oli jonkinlaista keskittymisvaikeutta ja heidän huomionsa
saattoi seikkailla nopeasti aivan eri aiheesta toiseen. Useimmiten tilanne oli kokonaisuuden kannalta sellainen, jossa liki kukin yksilö selitti vieruskaverilleen jotakin omaa henkilökohtaista tuskin kovin tähdellistä asiaa ja näin kokokusessa kaikki puhuivat yhteenaikaan niin että varsinaisen vuorossa olleen puhujan esityksellä ei ollut mahdollisuuksia. Tätä tietyllä tavalla luontaista ja sitten ymmärrettävää höpötystä katkoi väliin ohjaajan komennot jossa vaadittiin hiljaisuutta. Kaikki äkisti hiljentyivät kuin pelosta mikä oli vähintään yhtä järkyttävä havainto. Kohta kuin automaattina joku alkoi taas höpöttää omiaan kunnes kaikki olivat taas äänessä (erään kerran paikalla oli useampi hoitaja ja yksi näistä toppuutteli käsillä taputtaen rauhattominta höpöttäjää-mikä oli ”sivullisesta tarkkailijasta” vähintäin yhtä nolo ja ihmisarvoa alentava ilmaisu kun itse höpöttäminenkin.)Tällaisen aaltoliikkeen seuraaminen tuli tietysti vain pyrkiä antamana mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pitemmän päälle huomioin kuitenkin että alkoi olla hellpo ruveta keksimään verukkeita jäädä pois tapaamisista tai lähteä niistä tavallista aiemmin muka jotakin suorittamaa. Onneksi ohjaaja ei tarttunut tältä osin hihasta. Kaiken kaikkiaan jälkikäteen huomaan että kokemus sai aikaan elämässäni ehkä ensimmäistä kertaa todellista mielen järkkymistä.
Olihan sen vaikutus samanlainen kuin kiinalaisessa vesitippakidutuksella eli pitkän päälle ei kenenkään hermot kestä.
Psykiatri nykyisessä hoitokäytännössä ei ottane huomioon sitä että erityisesti asumiseen puuttumalla mitä todennäköisimmin henkilö vieroitetaan entisistä normaaleista ystävistään.
Havaitsin, että vasta vaiheessa kun huhujenkin kautta ystäväpiiri sai ymmärtää, että jopa asun hullujen kanssa vähentyi aivan selvällä tavalla minuun päin otettujen kontaktien määrä.
Jos edelleen oletetaan että johonkin perverssiinkin kuntoutussuunnitelmaan kuuluisi ajatus siitä, että ”onhan sitä sitten korvaavia uusia sosiaalisia kontakteja” olen eri mieltä siitä paikkaavatko nämä ”uudet kontaktit” ihmisen sosiaalista tarvetta.
En katso oikeutetuksi itselleni ryhtyä kuvailemaan lääkärimäisen yksityiskohtaisesti ihmisten eleitä, ilmeitä ja olemusta,mutta jollakin tavalla selventääkseni tilannetta on todettava että asuinpaikan asukkaista varsin monella oli suu usein auki ja silmissä suorastaan toljottava katse (tarkoittamatta tällä sinällään pahaa). Uskon että sijoituspäätöksen tehnyt ei ollut edes asiasta millään tavalla tietoinen kuinka huonokuntoisia ihmiset paikassa olivat.
Kuntouttavassa työtoiminnassa kieltämättä tapasi myös ehkä asteen terveemmällä tasolla olevia ihmisiä, mutta olennaista eroa ei ollut. Päällisin puolin parempikuntoisen näköinen saattoi yllättää äkisti kun hänen ajatusmaailmansa paljastui. Esim innostuessani havainnoimaan päivän normaaliuutisen paikalla olevasta lehdestä henkilö kommentoi pikaisesti” En halua kuulla tuollaisia uutisia”. Syväluotaus ihmiseen muuttui luonnollisesti saadun vaikutelman perusteella. Jos taas kysyin, joltakulta muulta joka näytti keskustelukykyiseltä keskustelua aktivoidakseni jonkun helpon kysymyksen hämmästyin kun fiksulta näyttänyt alkoikin yhtäkkiä vastailla laajasti asian vierestä tarjoten tilanteeseen nähden täysin epäolennaista tietoa mikä saattoi myös paikalla ollen ohjaajan kiusaantuneeksi.
”Sosiaalisten kontaktien” arvo on mielestäni pakkoasumus ja pakkokuntoutuspaikoilla ei nolla vaan negatiivinen. Paljon enemmän sosiaalisia kontatkeja joista on itselle kuntoutukseksi saa kun voi päivisin lähteä normaalisti asioille ja hakea työpaikkaa tai käydä vain vaikka työvoimatoimistossa.
Normaaliihmisillä on tilanne ja tunneherkkyyttä jolloin syntyy myös normaali samalla aaltopituudella olo , joka on tietysti edellytys aidosti palkitsevaan (ei siis energiavaroja syövään suhteeseen)
Itkettäköön tässä yhteydessä vielä esim. se että ohjaajienkaan kanssa tapahtuva kontakti ei korvaa normaalia. Esim. omassa tapauksessani ohjaaja ryhtyi keneltäkään lupaa kysymättä kustumaan minua lempinimellä, jota käytetään kaiken lisäksi vain lapsesta. Tällaiseen kiusalliseen tilanteeseen ei tietytsi voinut suhtautua muutoin kuin objektiivisesti antamatta sen vaikuttaa tilanteeseen millään tavoin. Kaiken kaikkiaan mielestäni ”sosiaaliset kontaktit” pakotettuna ovat jollakin tavoin
n kieroutunut ajatus ja voivat johtaa vain korkeintaan sairastumiseen tai sairaana pysymiseen.
Kuvitelkaapa itsenne luovan aito ja palkitsevaa sosiaalista kontaktia ihmisen kanssa joka saapuu luoksenne / läheisyytenne, jota ette ole koskaan aiemmin tavannut tai teitä esitelty ja sitten hän haukotuksensa lomasta esittää.” Ohhohhoh..vähän aikaa sitten oli talvi ja ..nyt on kesä..oohhohh.mitähän siellä on tänään ruokana?”
Jos kaikki ”sosiaaliset” suhteet alkavat tällä tavalla niin kumpi on lopputulos..syntyy palkitsevia ja aitoja ihmissuhteita vai voiko olla että vastaavilla ”sosiaalisilla” suhteilla on enemmänkin lannistava vaikutus ja ne saavat vain työelämän ja normaali-ihmisten seuran kaukaiseksi ja vieraaksi asiaksi saman jatkuessa..päivästä toiseen, talvesta kesää ja kesästä talveen.
.
Jotkut voivat pahastua tästä kirjoituksesta. Tuon siinä kuitenkin esiin asiat sellaisena kuin olen ne aidosti ja rehellisesti tuntenut ja kokenut.
Minut (mielisairasdiagnoosin seurauksena) sijoitettiin asuinpaikkaan, jossa on pelkästään sairaita ihmisiä. Itse olen terve/suhteellisen terve. Sijoituspaikkaa järjestelemässä ollut viranomaishlö kysyi erään kerran minulta että olenko jo tutustunut paikan muihin asukkaisiin. Jos olisin uskaltanut niin olisi ollut paikallaan ehkä kysyä vastavuoroisesti että oletko itse tutustunut paikan muihin asukkaisiin. (Olen varma, että ei ollut koskaan vieraillut ko. paikassa tai tutustunut sen asukkaisiin. Siten sijoituspäätös on perustunut täysin johonkin esitetasoiseen ”tietoon” tai vaihtoehtoisesti sen suurempaan piittaamattomuuteen)
Paikassa pidettiin mm. asukastapaamisia. Niissä käsiteltiin nimellisesti kiinteistöön liittyviä asioita, mutta päätösvallan osoittautuessa marginaaliseksi, kokousten silti toistuessa tiheään syntyi luonnollisesti tikusta asiaa tyyppisiä kokouksia ja nolojakin piirteitä kun silti asialistaa pyrittiin käymään läpi sen sijaan että olisi myönnetty suoraan että mitään muuta tarkoitusta ei tapaamisella ole kuin sosiaalinen ajatus.
Ymmärrykseni mukaan psykiatrisessa kuntoutumisessa korostetaan mm. sosiaalisten kontaktien merkitystä. Joissakin asiaa sivuavissa yhteyksissä on jopa uhkaaviakin sävyjä, jotka propagoidunsa retoriikkansa mukaan suorastaan lannistavat ja pelottavat muiden näkemysten esilletuloa esim. ”meillä on hyvät valmiudet puuttua tilanteeseen jos henkilö eristäytyy yhteiskunnasta”
.Todennäköisesti normaali elämää tulkitaan silloin yhteiskunnasta eritäytymiseksi vaikka tosiasiassa pakotettu vertaistuki itsessään on juuri normaalista yhteisöstä eristämistä. (Traagillista suorastaan.)
Sosiaalisista kontakteista psykiatrisen kuntoutumisen yhteydessä puhuttaessa ei määritellä kuitenkaan millään tavoin sosiaalisten kontaktien sisältöä ja laatua. Ilmeisesti propagandaan on ajateltu riittäväksi kun henkilöllä osoitetaan olevan määrällisesti runsaasti ”sosiaalisia kontkateja” vaikka käytännössä tämä olisikin täysin teoreettista.
Alla yritän kuvailla millaisena itse koin ”sosiaaliset” kontaktit laadullisesti.
En ole psykiatri tai muunkaanlainen besserwisser, joten en osaa sanoa onko koko paikan asukkaat hulluja ja mielisairaita, sen sijaan minusta he näyttivät olevan kaikki varsin väsähtäneitä ja käytännössä enemmänkin jollakin tapaa varsin pitkälle vammautuneita ja/ tai vammautettuja fyysisesti. Yksikään asukas ei ollut siinä määrin hyväkuntoinen että aito palkitseva sosiaalinen suhde olisi syntynyt kuten normaalioloissa syntyy. Tähän ehkä syynä on se, että ihminen huonokuntoisena menettänee herrkävaistoisuuttaan niin, että kohtaamiset eivät ole normaaleja vaan
valitut sanatkin hyväntahtoisuudesta huolimatta eivät välttämättä ole kovin hyvässä kontekstissa aikaan ja paikkaan ja näin suhde jää syntymättä.
Kohtaamiset asuinpaikalla olisivat olleet ehkä hyväntahtoisesti tulkittavissa tai jopa omalta osin mennyt koomisinakin (kuten ystäväni vierailleessaan luonnollisesti pystyivät ne tulkitsemaan)
jos esim. oltaisiin normaali-ihmisten talossa jossa olisi vain yksi huonompikuntoinen henkilö.
Nyt (ehkä näin on ollut aina) kuitenkin kun sairaat kootaan yhteen nykyisenlaisiin ”vaivaistaloihin”
voi siellä terveemmälle asuminen olla jopa mielenterveyttä vahingoittava kokemus. Aika tehnee tässäkin suhteessa tehtävänsä ja pitemmän päälle jatkuvasti huonompikuntoisten ihmisten kohtaaminen on ilmiselvästi raskas taakka, vaikka tietysti joidenkin mielestä näin ei saisi kokea.
Asukaskokouksissa asukkaista osalla oli jonkinlaista keskittymisvaikeutta ja heidän huomionsa
saattoi seikkailla nopeasti aivan eri aiheesta toiseen. Useimmiten tilanne oli kokonaisuuden kannalta sellainen, jossa liki kukin yksilö selitti vieruskaverilleen jotakin omaa henkilökohtaista tuskin kovin tähdellistä asiaa ja näin kokokusessa kaikki puhuivat yhteenaikaan niin että varsinaisen vuorossa olleen puhujan esityksellä ei ollut mahdollisuuksia. Tätä tietyllä tavalla luontaista ja sitten ymmärrettävää höpötystä katkoi väliin ohjaajan komennot jossa vaadittiin hiljaisuutta. Kaikki äkisti hiljentyivät kuin pelosta mikä oli vähintään yhtä järkyttävä havainto. Kohta kuin automaattina joku alkoi taas höpöttää omiaan kunnes kaikki olivat taas äänessä (erään kerran paikalla oli useampi hoitaja ja yksi näistä toppuutteli käsillä taputtaen rauhattominta höpöttäjää-mikä oli ”sivullisesta tarkkailijasta” vähintäin yhtä nolo ja ihmisarvoa alentava ilmaisu kun itse höpöttäminenkin.)Tällaisen aaltoliikkeen seuraaminen tuli tietysti vain pyrkiä antamana mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pitemmän päälle huomioin kuitenkin että alkoi olla hellpo ruveta keksimään verukkeita jäädä pois tapaamisista tai lähteä niistä tavallista aiemmin muka jotakin suorittamaa. Onneksi ohjaaja ei tarttunut tältä osin hihasta. Kaiken kaikkiaan jälkikäteen huomaan että kokemus sai aikaan elämässäni ehkä ensimmäistä kertaa todellista mielen järkkymistä.
Olihan sen vaikutus samanlainen kuin kiinalaisessa vesitippakidutuksella eli pitkän päälle ei kenenkään hermot kestä.
Psykiatri nykyisessä hoitokäytännössä ei ottane huomioon sitä että erityisesti asumiseen puuttumalla mitä todennäköisimmin henkilö vieroitetaan entisistä normaaleista ystävistään.
Havaitsin, että vasta vaiheessa kun huhujenkin kautta ystäväpiiri sai ymmärtää, että jopa asun hullujen kanssa vähentyi aivan selvällä tavalla minuun päin otettujen kontaktien määrä.
Jos edelleen oletetaan että johonkin perverssiinkin kuntoutussuunnitelmaan kuuluisi ajatus siitä, että ”onhan sitä sitten korvaavia uusia sosiaalisia kontakteja” olen eri mieltä siitä paikkaavatko nämä ”uudet kontaktit” ihmisen sosiaalista tarvetta.
En katso oikeutetuksi itselleni ryhtyä kuvailemaan lääkärimäisen yksityiskohtaisesti ihmisten eleitä, ilmeitä ja olemusta,mutta jollakin tavalla selventääkseni tilannetta on todettava että asuinpaikan asukkaista varsin monella oli suu usein auki ja silmissä suorastaan toljottava katse (tarkoittamatta tällä sinällään pahaa). Uskon että sijoituspäätöksen tehnyt ei ollut edes asiasta millään tavalla tietoinen kuinka huonokuntoisia ihmiset paikassa olivat.
Kuntouttavassa työtoiminnassa kieltämättä tapasi myös ehkä asteen terveemmällä tasolla olevia ihmisiä, mutta olennaista eroa ei ollut. Päällisin puolin parempikuntoisen näköinen saattoi yllättää äkisti kun hänen ajatusmaailmansa paljastui. Esim innostuessani havainnoimaan päivän normaaliuutisen paikalla olevasta lehdestä henkilö kommentoi pikaisesti” En halua kuulla tuollaisia uutisia”. Syväluotaus ihmiseen muuttui luonnollisesti saadun vaikutelman perusteella. Jos taas kysyin, joltakulta muulta joka näytti keskustelukykyiseltä keskustelua aktivoidakseni jonkun helpon kysymyksen hämmästyin kun fiksulta näyttänyt alkoikin yhtäkkiä vastailla laajasti asian vierestä tarjoten tilanteeseen nähden täysin epäolennaista tietoa mikä saattoi myös paikalla ollen ohjaajan kiusaantuneeksi.
”Sosiaalisten kontaktien” arvo on mielestäni pakkoasumus ja pakkokuntoutuspaikoilla ei nolla vaan negatiivinen. Paljon enemmän sosiaalisia kontatkeja joista on itselle kuntoutukseksi saa kun voi päivisin lähteä normaalisti asioille ja hakea työpaikkaa tai käydä vain vaikka työvoimatoimistossa.
Normaaliihmisillä on tilanne ja tunneherkkyyttä jolloin syntyy myös normaali samalla aaltopituudella olo , joka on tietysti edellytys aidosti palkitsevaan (ei siis energiavaroja syövään suhteeseen)
Itkettäköön tässä yhteydessä vielä esim. se että ohjaajienkaan kanssa tapahtuva kontakti ei korvaa normaalia. Esim. omassa tapauksessani ohjaaja ryhtyi keneltäkään lupaa kysymättä kustumaan minua lempinimellä, jota käytetään kaiken lisäksi vain lapsesta. Tällaiseen kiusalliseen tilanteeseen ei tietytsi voinut suhtautua muutoin kuin objektiivisesti antamatta sen vaikuttaa tilanteeseen millään tavoin. Kaiken kaikkiaan mielestäni ”sosiaaliset kontaktit” pakotettuna ovat jollakin tavoin
n kieroutunut ajatus ja voivat johtaa vain korkeintaan sairastumiseen tai sairaana pysymiseen.
Kuvitelkaapa itsenne luovan aito ja palkitsevaa sosiaalista kontaktia ihmisen kanssa joka saapuu luoksenne / läheisyytenne, jota ette ole koskaan aiemmin tavannut tai teitä esitelty ja sitten hän haukotuksensa lomasta esittää.” Ohhohhoh..vähän aikaa sitten oli talvi ja ..nyt on kesä..oohhohh.mitähän siellä on tänään ruokana?”
Jos kaikki ”sosiaaliset” suhteet alkavat tällä tavalla niin kumpi on lopputulos..syntyy palkitsevia ja aitoja ihmissuhteita vai voiko olla että vastaavilla ”sosiaalisilla” suhteilla on enemmänkin lannistava vaikutus ja ne saavat vain työelämän ja normaali-ihmisten seuran kaukaiseksi ja vieraaksi asiaksi saman jatkuessa..päivästä toiseen, talvesta kesää ja kesästä talveen.
.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.