Kolumni 12.9.2004
Zyskowicz sohaisi
ampiaispesään
Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz sohaisi viime tiistaina eduskunnassa ampiaispesään puhuessaan Yleisradion suomettuneesta roolista 1960- ja 70-luvulla.
Zyskowiczin mukaan Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtajat valehtelivat Suomen kansalle kertoessaan sosialismin saavutuksista ja pimittäessään tietoisesti epäkohtia.
Zyskowicz piti tärkeänä, että Yleisradio tekee tiliä menneisyytensä kanssa ja tuo suomettumisen ajan epäkohdat esiin. Sen julkisen palvelun laitos on hänen mielestään velkaa Suomen kansalle.
Zyskowiczin vaatimuksella on toki puolensa. Yleisradiohan meni ystävyyssuhteiden vaalimisessa pidemmälle kuin esimerkiksi sanomalehdet. Ylen lähetti kanaviltaan Naapurineljännestä ja muita kiiltokuvaohjelmia.
Yle oli linjassaan esimerkiksi Helsingin Sanomia, Uutta Suomea ja Suomen Sosialidemokraattia sekä osin myös Kansan Uutisia neuvostomyönteisempi.
Tosin lehtien linja pehmeni varsinkin 70-luvulla, kun Neuvostoliitto kiristi otettaan Suomesta ja puuttui yhä hanakammin sisäpolitiikkamme.
Arvostellessaan Yleä Zyskowicz unohti kokonaan sen historiallisen taustan ja ne olosuhteet, joissa Yleisradio ja muut suomalaiset tiedotusvälineet tuolloin toimivat.
Yleisradio toimi eduskunnan alaisuudessa, ja sen tuli noudattaa omistajansa linjaa.
Omistajan linja kristallisoitui vuonna 1973, kun Keijo Korhonen Suomen edustajana allekirjoitti yya-juhlan loppukommunikean, jossa lehdistöpykälällä kahlittiin suomalaisen median kädet.
Kriittisenä aikana syntynyt lehdistöpykälä valjasti yksiselitteisesti Suomalaiset mediat, ei vain ylläpitämään, vaan nimenomaan edistämään maittemme välisiä suhteita.
Lehdistöpykälä meni lävitse olankohautuksin, vaikka se soti jyrkästi vastaan esimerkiksi Neuvostoliiton Etyk-pöydässä hyväksymää päätösasiakirjaa, jonka kolmannessa korissa oli maininta lehdistövapaudesta lähes länsimaisen mallin mukaan.
Sen, minkä itäinen naapuri salli kansainvälisesti, se ei sallinut Suomelle. Ja Neuvostoliitto vahti lehdistöpykälän noudattamista pilkuntarkasti. Kuvaavaa oli, että Neuvostoliitosta lähti heti lehdistöpykälän allekirjoituksen jälkeen Suomen suurlähetystöön valitus, jonka mukaan 11 lehteä oli kirjoittanut neuvostovastaisesti. Lisäksi Urho Kekkonen sai Kremlistä lisäevästyksen opastaa Uuden Suomen, Suomen Sosialidemokraatin ja muutamat muut asian yli potkineet lehdet neuvostomyönteisen linjan taakse.
UKK teki työtä käskettyä. Hän muun muassa kutsui kaikki sanomalehtien päätoimittajat luokseen vaatien sovitun linjan noudattamista. Jos viesti ei mennyt perille, lähti toimitukseen vihainen myllykirje. Jos sekään ei auttanut, oli toimittajan, päätoimittajan tai molempien työsuhde katkolla.
Muun muassa Suomen Sosiaalidemokraatin kolumnisti Simo Juntunen irtisanottiin neuvostovastaisen kirjoittelun takia suuren kohun saattelemana.
Keijo Korhonen on myöhemmin todennut, että lehdistöpykälä kirjoitettiin Neuvostoliiton ankaran painostuksen alla. Sen hyväksyminen oli nimenomaan korkeimman poliittisen johtomme tahto.
Myymällä lehdistövapauden Suomi sai Korhosen mukaan vastalahjaksi muuta. Käsitykset vastalahjan sisällöstä vaihtelevat arvioijan mukaan. Yksiselitteistä vastausta ei ole.
Kekkoselle sopimus oli eduksi kahdellakin tapaa. Hän vahvisti omaa erityisasemaansa Kremliin nähden, ja hän sai toivomansa niskalenkin kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien päälehdistä.
Luottamus Kekkoseen ei ollut sataprosenttista neuvostojohdossa. Muun muassa Jukka Seppinen valottaa tuoreessa kirjassaan, että varsinkin DDR:n arkistoista löytyy useita Kekkosta epäileviä selvityksiä.
Epäilyksiä Kekkosen vilpittömistä pyrkimyksistä neuvostosuhteiden vaalimiseen lisäsi sekin, että Kekkonen ajoi voimakkaasti EEC-vapaakauppasopimuksen hyväksymistä ja Suomen suhteiden lujittamista myös länteen.
Arvoitukseksi jää, miten paljon tiedotusvälineiden kahlitseminen palveli kauppapoliittisia päämääriä. Ainakin punaiset vuorineuvokset olivat hyvillään siitä, että Kekkonen vaali hyvä suhteita itään jopa demokraattisia perusoikeuksia polkemalla.
Zyskowiczin puhe oli yksipuolisuudestaan huolimatta tervetullut herätys. Poliittisesta lähimenneisyydestämme ei näet ole tehty tiliä riittävän syvältä ja laajalta.
Tilintekoa on haitannut erityisesti se, että suomettuminen reunailmiöineen oli maan tapa. Synnittömiä löytyy kovin vähän; kokoomuksesta kommunisteihin tehtiin toistuvia ylilyöntejä.
Ajan hengestä antaa hyvän kuvan se, että Suomi oli ainoa länsimaa, jossa puolueet laidasta laitaan olivat ryhtyneet tai ryhtymässä yhteistyöhön Neuvostoliiton kommunistipuolueen kanssa, tai niin kuin lännessä nähtiin, syömään Nkp:n kädestä.
Suomen menneisyyttä ja tiedotusvälineiden roolia pitää tarkastella maan omaksuman peruslinja kautta. Yksittäisten tapausten tikunnokkaan nostaminen ei tee oikeutta kenellekään ja hämärtää helposti sen, mistä itse asiassa olikaan kyse.
Lehdistöpykälä oli ilman muuta rasitus Suomen puolueettomuudelle ja uskottavuudelle, ja se hyväksyttiin ilman keskusteluja. Olisiko vähempikin hinta riittänyt suhteiden säilymiseen ja kaupan sujumiseen?
Zyskowiczin mielestä kyllä. Moni muu on epäilevämpi.
PAULI UUSI-KILPONEN
Kirjoittaja on Länsi-Suomen vastaava päätoimittaja.
[email protected]
http://www.lasselehtinen.net/content/view/185/100/lang,fi/
Zyskowicz sohaisi
ampiaispesään
Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz sohaisi viime tiistaina eduskunnassa ampiaispesään puhuessaan Yleisradion suomettuneesta roolista 1960- ja 70-luvulla.
Zyskowiczin mukaan Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtajat valehtelivat Suomen kansalle kertoessaan sosialismin saavutuksista ja pimittäessään tietoisesti epäkohtia.
Zyskowicz piti tärkeänä, että Yleisradio tekee tiliä menneisyytensä kanssa ja tuo suomettumisen ajan epäkohdat esiin. Sen julkisen palvelun laitos on hänen mielestään velkaa Suomen kansalle.
Zyskowiczin vaatimuksella on toki puolensa. Yleisradiohan meni ystävyyssuhteiden vaalimisessa pidemmälle kuin esimerkiksi sanomalehdet. Ylen lähetti kanaviltaan Naapurineljännestä ja muita kiiltokuvaohjelmia.
Yle oli linjassaan esimerkiksi Helsingin Sanomia, Uutta Suomea ja Suomen Sosialidemokraattia sekä osin myös Kansan Uutisia neuvostomyönteisempi.
Tosin lehtien linja pehmeni varsinkin 70-luvulla, kun Neuvostoliitto kiristi otettaan Suomesta ja puuttui yhä hanakammin sisäpolitiikkamme.
Arvostellessaan Yleä Zyskowicz unohti kokonaan sen historiallisen taustan ja ne olosuhteet, joissa Yleisradio ja muut suomalaiset tiedotusvälineet tuolloin toimivat.
Yleisradio toimi eduskunnan alaisuudessa, ja sen tuli noudattaa omistajansa linjaa.
Omistajan linja kristallisoitui vuonna 1973, kun Keijo Korhonen Suomen edustajana allekirjoitti yya-juhlan loppukommunikean, jossa lehdistöpykälällä kahlittiin suomalaisen median kädet.
Kriittisenä aikana syntynyt lehdistöpykälä valjasti yksiselitteisesti Suomalaiset mediat, ei vain ylläpitämään, vaan nimenomaan edistämään maittemme välisiä suhteita.
Lehdistöpykälä meni lävitse olankohautuksin, vaikka se soti jyrkästi vastaan esimerkiksi Neuvostoliiton Etyk-pöydässä hyväksymää päätösasiakirjaa, jonka kolmannessa korissa oli maininta lehdistövapaudesta lähes länsimaisen mallin mukaan.
Sen, minkä itäinen naapuri salli kansainvälisesti, se ei sallinut Suomelle. Ja Neuvostoliitto vahti lehdistöpykälän noudattamista pilkuntarkasti. Kuvaavaa oli, että Neuvostoliitosta lähti heti lehdistöpykälän allekirjoituksen jälkeen Suomen suurlähetystöön valitus, jonka mukaan 11 lehteä oli kirjoittanut neuvostovastaisesti. Lisäksi Urho Kekkonen sai Kremlistä lisäevästyksen opastaa Uuden Suomen, Suomen Sosialidemokraatin ja muutamat muut asian yli potkineet lehdet neuvostomyönteisen linjan taakse.
UKK teki työtä käskettyä. Hän muun muassa kutsui kaikki sanomalehtien päätoimittajat luokseen vaatien sovitun linjan noudattamista. Jos viesti ei mennyt perille, lähti toimitukseen vihainen myllykirje. Jos sekään ei auttanut, oli toimittajan, päätoimittajan tai molempien työsuhde katkolla.
Muun muassa Suomen Sosiaalidemokraatin kolumnisti Simo Juntunen irtisanottiin neuvostovastaisen kirjoittelun takia suuren kohun saattelemana.
Keijo Korhonen on myöhemmin todennut, että lehdistöpykälä kirjoitettiin Neuvostoliiton ankaran painostuksen alla. Sen hyväksyminen oli nimenomaan korkeimman poliittisen johtomme tahto.
Myymällä lehdistövapauden Suomi sai Korhosen mukaan vastalahjaksi muuta. Käsitykset vastalahjan sisällöstä vaihtelevat arvioijan mukaan. Yksiselitteistä vastausta ei ole.
Kekkoselle sopimus oli eduksi kahdellakin tapaa. Hän vahvisti omaa erityisasemaansa Kremliin nähden, ja hän sai toivomansa niskalenkin kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien päälehdistä.
Luottamus Kekkoseen ei ollut sataprosenttista neuvostojohdossa. Muun muassa Jukka Seppinen valottaa tuoreessa kirjassaan, että varsinkin DDR:n arkistoista löytyy useita Kekkosta epäileviä selvityksiä.
Epäilyksiä Kekkosen vilpittömistä pyrkimyksistä neuvostosuhteiden vaalimiseen lisäsi sekin, että Kekkonen ajoi voimakkaasti EEC-vapaakauppasopimuksen hyväksymistä ja Suomen suhteiden lujittamista myös länteen.
Arvoitukseksi jää, miten paljon tiedotusvälineiden kahlitseminen palveli kauppapoliittisia päämääriä. Ainakin punaiset vuorineuvokset olivat hyvillään siitä, että Kekkonen vaali hyvä suhteita itään jopa demokraattisia perusoikeuksia polkemalla.
Zyskowiczin puhe oli yksipuolisuudestaan huolimatta tervetullut herätys. Poliittisesta lähimenneisyydestämme ei näet ole tehty tiliä riittävän syvältä ja laajalta.
Tilintekoa on haitannut erityisesti se, että suomettuminen reunailmiöineen oli maan tapa. Synnittömiä löytyy kovin vähän; kokoomuksesta kommunisteihin tehtiin toistuvia ylilyöntejä.
Ajan hengestä antaa hyvän kuvan se, että Suomi oli ainoa länsimaa, jossa puolueet laidasta laitaan olivat ryhtyneet tai ryhtymässä yhteistyöhön Neuvostoliiton kommunistipuolueen kanssa, tai niin kuin lännessä nähtiin, syömään Nkp:n kädestä.
Suomen menneisyyttä ja tiedotusvälineiden roolia pitää tarkastella maan omaksuman peruslinja kautta. Yksittäisten tapausten tikunnokkaan nostaminen ei tee oikeutta kenellekään ja hämärtää helposti sen, mistä itse asiassa olikaan kyse.
Lehdistöpykälä oli ilman muuta rasitus Suomen puolueettomuudelle ja uskottavuudelle, ja se hyväksyttiin ilman keskusteluja. Olisiko vähempikin hinta riittänyt suhteiden säilymiseen ja kaupan sujumiseen?
Zyskowiczin mielestä kyllä. Moni muu on epäilevämpi.
PAULI UUSI-KILPONEN
Kirjoittaja on Länsi-Suomen vastaava päätoimittaja.
[email protected]
http://www.lasselehtinen.net/content/view/185/100/lang,fi/
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oli Kekkosen aikana ja toimesta aikaslailla pientä siihen verrattuna, mitä maan nykyjohto harjoittaa...Joka muuta väittää on valehtelija.
Kekkosen aika ei enää nykydemokratiassa ja lehdistön vapaudessa onnistuisi.
http://haku.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1997/7.helmikuu/UKKKGB.HTM
REPORADIOSTA TULI MOSKOVAN PROPAGANDAVÄLINE –
TAVOITTEENA SUOMEN ”HENKINEN MIEHITTÄMINEN”
- Reporadio ei ollut palvottu mediakultti, vaan diktatuuriin pyrkivien vasemmistoradikaalien yritys ottaa radiomonopoli ”henkisen miehityksen” käyttöön. Yleisradiosta tuli Kremlin ja KGB:n propagandaväline, tavoitteena Neuvosto-Suomi. Operaatiokeskus oli Moskovassa ja käsikassarana Eino S. Repo ja ns. taistolaiskommunistit.
- Tilanne oli äärimmäisen vakava, koska Yleisradio oli monopoliasemassa. Maassa oli vain yksi valtakunnallinen tv-kanava ja kolme radiokanavaa.
Näin toteaa valtiotieteen lisensiaatti Jarmo Viljakainen tietopamfletissaan ”REPORADIO – Yleisradion vaaran vuodet 1965-1972”. Viljakainen pudottaa jalustaltaan eräänlaiseksi mediakultiksi nostetun reporadion. Teos on ensimmäinen perusteellinen esitys siitä, miten vallankumousta pelännyt poliittinen oikeisto näki Revon radiomonopoliin. Nykykatsannossa tuo porvarien pelko oli täysin oikea; Suomi oli 1960-luvun lopulla lähes ns. esivallankumouksellisessa tilassa.
Ratkaisevan sysäyksen punaradiolle antoi se, että eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö 1966. Yhtä ratkaisevaa koko Suomelle oli, että Repo sai potkut pääjohtajan paikalta ja ”radiovaaleissa” 1970 eduskunta muuttui porvarienemmistöiseksi ja Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakov sai lähtöpassit. Silti NKP ja KGB kiristivät otettaan Suomen ohjaamiseksi sosialismiin.
Viljakaisen kirja seuraa rinnakkain akselin NKP-KGB-SKP toimintaa ja tapahtumia Yleisradiossa. Se antaa elävän kuvan ns. taistolaisten toiminnasta Moskovan vallankumouskaadereina. Tärkeinä lähteinä ovat olleet joulukuussa 2007 julkiseen arkistoon siirretyt ns. Puskalan toimiston tiedusteluraportit SKP:n suunnitelmista.
Reporadion kokeneet aikalaiset näkivät vaaran
- Repo oli lopulta stalinisti, ruhtinas, joka nojasi Kekkoseen, sanoo Yleisradion entinen johtajaa, VTM Jouni Mykkänen (kok).
- Monimuotoiset sosialistisolut olivat tunkeutuneet Yleisradioomme. Yleisradion vasemmistolaisten toimittajien yhteydet Tehtaankadulle olivat vilkkaat. He olivat erittäin tarkassa ohjauksessa, muistaa kansanedustaja Pertti Salolainen (kok).
- Repo oli ns. taistolaisten henkinen johtaja. Revon Yleisradio oli äärivasemmistolaisten harkittua toimintaa maamme yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi sosialistiseksi, toteaa Ylen hallintoneuvostossa ollut ministeri Marjatta Väänänen (kesk).
- Kyllä Sinisalon-NKP:n ohjaus oli ilmiselvä, muistelee reporadion toimittaja Heikki Kymäläinen.
- Repo halveksi demokratiaa ja hallintoneuvostoa, ovat sanoneet valtioneuvos Johannes Virolainen (kesk) ja entinen ohjelmajohtaja Pekka Silvola (kesk).
Kekkosen suojatti Repo ajautui Suomen ”henkisen miehityksen” politrukiksi – Keskustapuolue suunnitteli Helsingin Sanomien valtaamista
Repo pääsi pääjohtajaksi ystävänsä presidentti Urho Kekkosen käskystä. Televisiotoiminnan pioneeri Tesvisio kaadettiin Yleisradion syliin ja siirryttiin täydelliseen valtion radiomonopoliin. Dramatiikkaa lisäsi se, että samoihin aikoihin Kekkonen ja Keskustapuolue suunnittelivat Helsingin Sanomien valtaamista.
Revon kaudella ruvettiin aivan oikein eurooppalaiseen tyyliin kehittämään mm. uutis- ja ajankohtaistoimintaa. Ns. uusvasemmistolaiset toimittajat alkoivat kuitenkin tehdä repiviä, perinteisiä arvoja ja demokratiaa halveksuvia ohjelmia. Televisioteatterista tuli kommunistien tärkein propagandasolu.
Suomen tavoin myös Yleisradio eli vaaran vuosia 1960-1970 -lukujen taitteessa. Ns. taistolaiskommunistit solutettiin Revon siunauksella myös Yleisradioon. Pääjohtaja ajautui näiden ääriainesten leiriin ja hänestä tuli lopulta akselin NKP-KGB-SKP politrukki ja taistolaisten henkinen johtaja. Repo sanoi tämän itse myöhemmin:
- Jäin poliittisesti yksin ja minua näyttivät selvästi tukevan vain kommunistit ja kansandemokraatit … jouduin äärivasemmiston kanssa tekemisiin yhä enemmän, koska muut puolueet eivät oikein enää välittäneet minusta.
Ns. informatiivinen ohjelmapolitiikka taistolaisten propagandavälineeksi – Kekkonen saunotti radikaaleja ja sanoi olevansa ”riippumaton vasemmalla”
Repo keräsi ympärilleen ohjelmapoliittisen juntan, ns. PTS-elimen. Sen johtohahmo oli marxilainen tutkija, sittemmin professori Kaarle Nordenstreng. Ns. informatiivisella ohjelmapolitiikalla kansa piti saada tiedostamaan ja aktivoitumaan. Yleisö piti ”systemaattisesti herättää” - Yleisradiolla oli ”lähetystehtävä”.
Tärkeätä oli myös ”yhteiskuntaluokkien” ja kansalaisten ”maailmankuvatyyppien” tutkiminen. Nordenstreng on kuvaillut itseään avoimesti ”itäisen suurvallan myötäilijäksi” ja hänen mielestään ns. taistolaiskommunismi oli ”mitä suurimmassa määrin älyllinen liike”.
Dosentti Martti Häikiö on kutsunut Nordenstrengiä yya-ajan ”myötäjuoksijoiden kirkkaimmaksi tähdeksi”. VTT Jukka Seppisen mukaan ”KGB tunsi Nordenstrengin hyvin”.
Presidentti Urho Kekkonen (kesk, myöhemmin riippumaton vasemmalla) tuki Repoa, nimitti Nordenstrengin professoriksi ja suosi avoimesti vasemmistoradikaaleja. Hän mm. puolustusvoimain ylipäällikkönä hyväksyi aseistakieltäytymisen ja Vanhan ylioppilastalon valtauksen. Jo tuon ajan kokoomusvaikuttajan Pertti Salolaisen mukaan:
- Radikaalit kokivat olevansa valtakunnan päämiehen erityisessä suojeluksessa. Niitä saunotettiin ja taputeltiin. Ja meitä ei kutsuttu kertaakaan, jumalauta siis. Kuvittele – meitä, jotka yritettiin pelastaa Suomea, ei kutsuttu kertaakaan!
Kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok) on nähnyt asian samoin:
- Riippumatta siitä, mitä taistolaiset tänä päivänä muun muassa tutkijoille kaunistelevat ja satuilevat, liikkeen tavoitteena oli nimenomaan pystyttää Suomeen ”työväenvalta” eli kommunistinen diktatuuri.
Repo syrjäytettiin NKP:n, KGB:n, SKP:n ja Kekkosen tuesta huolimatta.
Kokoomuksessa nähtiin varhain Revon ja ns. informatiivisen ohjelmapolitiikan vallankumoukselliset tarkoitusperät. Puolue esitti jo syksyllä 1967 epäluottamusta Revolle, mutta vasta keväällä 1969 hänet syrjäytettiin. Lopulta hänen tukenaan olivat hallintoneuvostossa vain kommunistit. Voittajana selviytyi parlamentaarinen demokratia.
Nykyisessä mediamaailmassa reporadio on vain tunkkainen painajainen. Kriiseistä huolimatta Yleisradiomme on säilyttänyt asemansa maamme tärkeimpänä sähköisenä tiedonvälittäjänä sirpaloituneessa ja viihteellistyneessä mediakentässä.
Kirjan tekijä VTL Jarmo Viljakainen (s. 1948) on työskennellyt viestinnän tehtävissä Yleisradiossa, Sanomalehtien Liitossa, Helsinki Televisiossa, MTV Oy:ssä, Suomen Paikallisradioliitossa ja liikenneministeriössä.
Vai painetaanko asia villaisella? Ketkä tämänpäivän politikoista olisi saatava vastuuseen Suomenkansaan kohdistuvasta tiedottamis petoksesta ja vääristelystä?
jo pilvin pimein ni eiköhä ne vois vanhimmasta päästä jo unohtaa. Ois parasta keskittyä tähän Suomen kansan vaihto operaatioon joka mielestäni on suurenpi kusetus ja vaarallisempi kuin yritys tehdä Suomesta kommunisti valtio. Kas kommunisti valtiossa voipi valkoinen mies elää mut monikulttuuri valtiossa valkosen kuuluu vaihtaa väriä, ja jos se ei onnistu nii sitte... en mie tiijä.