Miesten väkivaltaisuuttahan on tutkittu joka kantilta, mutta miesten kokemasta väkivallasta ei juuri tehdä tutkimuksia, eikä sen puoleen väkivallan kohteeksi joutuneet miehetkään taida olla järin innokkaita avautumaan kokemuksistaan, vastaaviin tilanteisiin joutuneisiin naisiin verraten.
Nomutta: tehdäänpäs tässä ja nyt varsin laaja-otantainen ja perusteellinen tutkimus naisen väkivaltaisuudesta=): eli jokainen saapi tähän ketjuun kertoa, täydelliseen objektiivisuuteen toki pyrkien, että oletko harjoittanut väkivaltaa miestä (tai lasta/toista naista/tms. kohtaan), fyysistä vai henkistä, kuinkakin systemaattisesti vaiko satunnaisesti/kertaluonteisesti? Ja ennen kaikkea, mikä ajoi sinut tuohon tilanteeseen, että näit henkisen/fyysisen väkivallan parhaana keinona tilanteen ratkaisemiseksi? Tiedän, että teitä löytyy sieltä useita.
Runsasta osallistumistanne odotellen,
Nomutta: tehdäänpäs tässä ja nyt varsin laaja-otantainen ja perusteellinen tutkimus naisen väkivaltaisuudesta=): eli jokainen saapi tähän ketjuun kertoa, täydelliseen objektiivisuuteen toki pyrkien, että oletko harjoittanut väkivaltaa miestä (tai lasta/toista naista/tms. kohtaan), fyysistä vai henkistä, kuinkakin systemaattisesti vaiko satunnaisesti/kertaluonteisesti? Ja ennen kaikkea, mikä ajoi sinut tuohon tilanteeseen, että näit henkisen/fyysisen väkivallan parhaana keinona tilanteen ratkaisemiseksi? Tiedän, että teitä löytyy sieltä useita.
Runsasta osallistumistanne odotellen,
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kaksi kertaa olen ollut katutappelussa. Kerran naisen kanssa ja kerran sekaporukassa.
Varsinkin nuorempana minulla oli vaikeuksia hallita luontoani ja silloin pidin/pidän lähiympäristöä epämiellyttävän pelon vallassa riehumisellani (kohdistan aggression tavaroihin). Kun tilanne tulee päälle, yritän nykyään (aiemmin ei ollut välineitä) kanavoida ärtymykseni muilla tavoin. esim. nauramalla/itkemällä/poistumalla ulos.
Keneenkään en ole käynyt käsiksi, mutta iskin ex-miestäni 16-vuotiaana näytösluonteisesti (tarkoitus ei ole vähätellä tekoani, vaan selvittää taustaa). Ajattelin, että festareilla pitää vähän rähinöidä. Nykyään en tekisi niin.
Halutessani osaan olla hyvinkin ilkeä, ja välillä käytän sitä kaikista rakkaimpiani kohtaan. Yleensä kyse on pettymyksestä itseen, jota yritänkin kanavoida nykyään muilla tavoin.
Koskaan en ole pitänyt väkivaltaa parhaana keinona.
Noh, saitko minkäänlaista oikeudellista rangaistusta teostasi? Vai oletko vastuunpakoilija?
Oletetaanpa, että sinä lyöt miestä ja mies iskee takaisin. Nostatko syytteen pahoinpitelystä?
Tuolloin lievä pahoinpitely oli vielä asianomistajarikos, eikä mies edes muistanut koko tapausta seuraavana päivänä voimakkaan humalatilansa vuoksi.
Itse en ilmoittautunut poliisille, koska epäillyn ei tarvitse saattaa tietoon hänelle vahingollisia tietoja; kenenkään ei tarvitse edesauttaa tuomitsemistaan.
Kuten sanoin, enää en toimisi niin. En löisi ensimmäisenä, enkä välttämättä edes takaisin, ellen olisi todellisessa vaarassa. 16-vuotiaan maailma on erilainen, kuin aikuisen.
Myönnät täällä forumilla aiheuttaneesi rikoksen, josta olet päässyt ilman rangaistusta. 16- vuotiaalla on jo oikeudellinen vastuu, joten ne maailmat eivät ole kovin kaukana toisistaan.
Minä ihailen kaikkia, jotka paneutuvat analysoimaan ajatteluaan ja käyttäytymistään, jotka ymmärtävät, että muutos voi lähteä vain itsestä, jotka painivat kasvamisensa kanssa. Se kestää koko elämän, jää silti kesken. Juridinen saivartelu kuulostaa tässä tarinassa lähinnä hullunkuriselta. Hatunnosto K-18:lle!
Minä kyllä lapsena tappelin, kun oli tappelun paikka, kasvoin veljien keskellä ja leikkikavereina oli vain poikia. Lakkasin tappelemasta, kun rupesin jäämään häviölle (hyvin varhain siis). Kehitin tilalle sofistikoituneempia keinoa, turpavärkki on siitä lähtien toiminut - kun ensin sain karistetuksi ujouden. Jokaisen täytyy pystyä puolustautumaan, tietoinen kiusaaminen on täysin eri juttu.
viime keväänä julkaistiin "tutkimus", jonka mukaan 40 % suomalaisista naisista on joutunut jossakin vaihessa elämäänsä parisuhteessaa väkivallan kohteeksi tai sillä uhatukisi. Joku voisi tietenkin sanoa, että mitä järkeä on rinnastaa saman arvoiseksi se, että lyödään hampaat kurkkuun tai se että henkilöön ei koskaan kosketa, mutta joskus ollaan riidan yhteydessä niin uhattu. Huomatkaa, että tässä tilastoinnissa YKSIKIN KERTA jossakin elämän vaiheessa riittää.
Tämän tutkimuksen määritelmien mukaan kumppanisi on joutunut parisuhdeväkivallan kohteeksi tai vähintäänkin sillä uhatuksi ja kuuluisi siihen arv. 40 %:iin, jos hän olisi nainen. No, miltä tuntuu, kun täytät miehenhakkaajan kriteerit? NÄin helposti se käy. Yksikin poikittainen sana riidan yhteydessä riittää. Minä luulen, että kun ihmisiä ollaan, että jokaisessa liitossa palaa käämit matkan varrella. Mutta mitä helveti järkeä on laatia tilastoja siitä ja rinnastaa ne todelliseen väkivaltaan.
Minä en ole muuten koskaan lyönyt ensimmäistäkään naista. Tosin olen varmasti huutanut kurkku suorana useammankin kerran, joten lienen myös vaimonhakkaaja tutkimuksen kriteerien mukaan.
Sinun tapauksesi edustaa tyypillistä suomalaista väkivaltaa: Vedetään lärvit ja riehutaan. Selvinpäin kaikki on taas eri ihmisiä. Ei niitä parisuhdeväkivallan syitä kovin kaukaa tarvitse hakea.
sinusta on kasvanut feministi. Pienenä oleilit vain poikien kanssa/kisailit ja tappeli heidän kanssaan. Haluaisit todellisuudesa olla mies. Vihaat naisellisuuttasi. ;)
nainen, ilman muuta. Mutta minulle ei ryppyillä vastaanpanematta.
Ehdottomasti syyllistyin väkivaltaiseen tekoon. Ja näin kasvatin ainakin nuoriso (tuomiolla muistaakseni alle kaksikymppiset ovat vielä nuorisoa) väkivalta lukuja.
En lähtisi asettamaan väkivallan tekoja arvojärjestykseen, koska on jokaisen henkilökohtainen asia, miten väkivallan kokee.
Nykyisessä, pitkässä liitossani ei ole kertaakaan huudettu kurkku suorana, eikä käyty käsiksi.
Tämä siksi, koska aloin määrätietoisesti kasvattaa itseäni.
Etkö olekaan koittanut muuttaa miestäsi, todella uutta ja erilaista. Et nähtävästi lue naistenlehtien neuvoja.
Minä olen olemassa myös suhteen ulkopuolella. Minuus ei voi nojata parisuhteen toiseen puoleen, vaan minuuden täytyy olla olemassa yksikseenkin. Minun ongelmat ratkaisen minä.
Nämä katutappelut taas olivat seuraavanlaisia: naapurikylän siveyspoliisi kävi kylädiscossa päälle, kun en kysellyt häneltä lupia hakea poikia tanssimaan. Kai häntä harmitti sekin, että pojat lähtivät mielummin minun kanssani.
Toisella kerralla tappelin sammuneesta kaveristani poikajoukon kanssa. Minä halusin viedä kaverin kotiin selviämään, ja pojat halusivat viedä hänet mukanaan.
Minä, minä, minä, minulle minua!
Mitä yrität sanoa? Olisiko sinusta kenties terveempää ripustautua ongelmineen toisiin ihmisiin? Minusta parisuhteeseen kannattaa mennä vasta sitten, kun omat palikat on jotenkin kohdallaan, eikä niin, että vaatii parantamista kumppaniltaan. Se on juuri sitä "sun pitää tehdä mun olo hyväksi"- juttua.
hhh