Uskovat ovat onnellisimpia?

luonnevika. Ehkä uskonnollisuuteen taipuvilla on perimässä tavallista enemmän onnellisuusainetta. Ja sen myötä kykyjä heittää vastuuta kykenevempien harteille. Eli kuvitella, että kyllä se jolla on valta ja voima vaatettaa ihmisenkin koska, huolehtii taivaan linnuistakin. Toisin ilmaistuna luottavainen mieli.

Itse en kykene sellaiseen sillä en usko jumaliin enkä siten niiden kykyyn auttaa ihmistä. Siitä huolimatta pidän itseäni varsin onnellisena.

Onnellisuus on suhteellin asia jota ei voida edes mitata oikein. Toki he jotka kokevat itsensä onnelliseksi ovat sitä vain itseensä nähden jota kokevat olevansa.

Ai onnellisimpia? Valitsin v.2004 seurata Jeesusta. Sen jälkeen olen ollut vielä surullisempi kuin aiemmin. Joku väittäisi, että olet "Parantaja Jeesuksen työpöydällä". En tiedä onko asia niin, vai onko kyseessä minun väärinymmärrykseni koko uskovana olemisesta. Luulin todellakin pääseväni onnellisuuteen ja rauhaan, kun vastaanotin Jeesuksen, mutta toisin kävi: vähän väliä kuulen uskovien suusta, että "sinä olet tehnyt syntiä Jumalaa kohtaan, tee parannus .. ( luettelo mitä kaikkea syntiä olenkaan tehnyt)" tai "voit nyt huonosti, koska olet Jeesuksen paranettavana". Nyt tuota parannettavana olemista on ollut v.2004 lähtien!! Milloinkahan Jeesus lopettaa parantamisensa, jotta voisin vihdoinkin olla onnellinen tällaisena kuin olen?? Vai onko vika sittenkin minussa: meninkö väärään seurakuntaan? Olenko sittenkin teeskentelijä, kun luulin, että paikkani on uskovaisten joukossa?

En tiedä vielä, mutta sen tiedän, että jos yksikin uskova tulee sanomaan mulle, että Jeesus parantaa, niin mottaan häntä kuonoon. ;) He eivät itse ole olleet tällaisessa "parannuksessa" kuin minä olen ollut. He onnettomat eivät tiedä millaista tuskaa on kuulla olevansa vieläkin huono ja syntinen, vaikka otin Jeesuksen vastaan. En tiedä ovatko uskovatkin ihan pihalla uskoontulon kanssa. Hekään eivät taida tietää mistä on kyse.

En halua enää olla sellaisten ihmisten parissa "uskovana", jotka sättivät, moittivat, tonkivat syntejäni tms. Jos heillä on noin paha olla, että pitää purkaa pahaa oloaan minuun, niin vaihdan "hiippakuntaa" mielelläni.

Joten uskonasiat eivät ole tuoneet onnea, vaan... itkua ja edelleenkin yksin oloa. En koe enää olevani yksinäinen, koska Jumala on kanssani. Tehkööt uskovat mitä haluavat. Minä en halua enää mennä seurakuntaan moitittavaksi ja revittäväksi.

Uskovaisen kannalta onnellisuudella ei ainakaan luulisi olevan minkäänlaista merkitystä. Uskossahan tähdätään iankaikkiseen elämään ja ikuisuuden rinnalla ei ole yhtikäs mitään väliä millaisessa tilassa on tämän yleensä alle sataan vuoteen jäävän maallisen vaelluksen aikana. Oikean uskovaisen tulisi olla mieluusti sata vuotta vaikka helvetissä tietäessään että sen perästä seuraa iankaikkisuus taivaassa.

Uskovaisten pitäisi siis, jos oikeita uskovia ovat, kaiken järjen mukaan olla muihin verrattuina perin kurjaa ja onnetonta väkeä, jonka ainoana lohtuna on toivo ikuisesta onnesta.

Niin ei kyllä taida olla, uskovaiset ovat tulkinneet uskonsa takaavan mukavat oltavat myös maalliselle vaellukselle ja sellaiseen tilaan moni aktiivisesti pyrkiikin. Jotkut suunnat katsovat jopa taloudellisen menestyksen olevan oikean uskon merkki.

//Kommentoikaapa, mistä katsotte johtuvat, että useat onnellisuustutkimukset kertovat, että usko ja onnellisuus korreloivat vahvasti. Teorioita, miksi näin on, on tietenkin monia, mitä ajattelette?//



- Epäilen, sillä ainakin erillaisissa seurakunnissa ja lahkoissa ahdistus on käsin-kosketeltavaa ainaisen moitinnan ja muun "synnintunnon" vuoksi.

Toisaalla voidaan uskoon tulleiden ihmisten, jotka väittävät hyppivänsä onnesta ja olevansa huolettomia olevan vastuuntunnottomia ja itsekkäitä.

Monesti sellainen uskovaisuus perustuukin "minä-ite" ajatuksen viemiseen ihan tappiin asti mm. menestys-teologiassa, jossa saadaan maallinen, sekä taivaallinen hyvä jumalan avulla.

Suuret lupaukset "taivaasta", paratiisista siellä tahi tuolla, ikuinen terveys, ikuinen nuoruus ja sen kautta ikuiset nautinnot-->mihin tämä juuri vetoaa--> kuin ihmisen itsekkyyteen?

Jos itsekäs ihminen todella uskoo olevansa kaiken tuon itsekkään nautinnon saajana, ei kai silloin ole syytä huoleen ja hymy voi olla maireana kasvoilla,ja jos siihen lisätään vielä maallinen hyvä eläessä kun ja koska saa "siunauksia" jumalaltaan, mikäs siinä on ollessa.

sillä näyttäisi siltä että alhaisen älykkyysosamäärän omaavat henkilöt ovat usein älykkäitä onnellisempia.

kirjoitti Juise Leskinen aikoinaan. Väitämpä että mikäli tarkastelemme ihmisen mieltä hiukan laveammin, kaikilla on Jumalansa ja myös uskonsa, vaikka se tuntuukin uskomattomalta.

Ongelma lienee uskonnon laadussa, siis siinä, miten se saa ihmisen toimimaan. Räjäyttääkö itsensä kappaleiksi tuhotakseen jotakin oman uskonsa vastaista vai toimiiko uskonsa ohjeistamana yhteisön hyväksi.

Mihinkä se pahuus paremmin piiloutuisi, kuin hyvyyden kaapuun ? On todennäköistä että suurempi osa uskonnoista on näitä piiloutujia.

Olen työni puolesta joutunut seuraamaan kuolevia ihmisiä ja nähnyt miten rauhallisin mielin uskovainen mummo tai pappa nukkuu pois ja toisaalta ihmetellyt miten vaikeaa kuoleman hetkellä niillä ihmisillä on joilla ei ole uskoa.

ihmisen näkemään itsensä suurenmoisempana kuin hän onkaan, lisää onnellisuutta. Uskova luulee olevansa tosi mahtavan olion rakastama, ja niin tärkeä, että hän on suorastaan kuolematon. Kyllä se vetää suupielet hymyyn.

Kyllä mua ainaki harmittaa, etten oo tarpeeks tyhmä / herkkäuskoinen että olisin tosiuskovainen, ensinnäkin olis helppo tehdä päätöksiä kun voi vaan tyydyttäytyä siihen turvallisuudentunteeseen että parhaiten käy, toisekseen vois elellä paskamainen hymy naamalla ja sillon tällön vittuilla ateisteille.

"Kommentoikaapa, mistä katsotte johtuvat, että useat onnellisuustutkimukset kertovat, että usko ja onnellisuus korreloivat vahvasti. Teorioita, miksi näin on, on tietenkin monia, mitä ajattelette?"

Saattaa riippua tietysti tutkimuksesta, kuka sen tekee ja keltä ksyy?
Kuten tuossa todettiin, "Uskovaisiksi itseään kyselyssä kuvanneet kokivat itsensä keskimääräistä onnellisemmiksi", mutta mikähän olisi keskimääräinen onnellisuus ja kuka sen määrittelee,uskovaisetko?
Tulee mieleen että nämä uskovaiset ovat "onnellisia" mielessään vain siitä, että ovat uskovaisia, kun muut ilmoittavat onnellisuuden lisääväksi perusteeksi "mm. harrastukset, läheiset ihmissuhteet ja rakkaus. Varakkuudellakin on merkitystä suomalaisten onnen kokemukseen"?


"Tampereen yliopiston psykologian professori Markku Ojanen sanoo yleisten tutkimustulostenkin osoittavan, että uskoivaiset ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin ei-uskovaiset."

Valitettavasti hän ei kuitenkaan mainitse mitkä tutkimukset, olisiko syynä tuohon väittämään se, että hän itse lukeutuu niihin uskovaisiin, kuten tekeekin?

Kuopion yliopistossa on myös tehty väestötutkimus onnellisuudesta jonka tekivät dosentti, erikoislääkäri Antti Tanskanen, TtM, tutkijasairaanhoitaja Kaisa Haatainen, dosentti, osastonylilääkäri Jukka Hintikka, PsT, dosentti Kirsi Honkalampi,FT, dosentti, Risto Antikainen ja professori, ylilääkäri Heimo Viinamäki Kuopion yliopisto, KYS, psykiatrian klinikalta.

Sen enempää tutkimusta erittelemättä siitä voidaan todeta yhteenvetona mm.

Miesten joukossa oli enemmän onnellisia (20 %) kuin naisten (14 %) ja tämä ero oli erittäin merkitsevä. Sen sijaan masentuneisuuden osalta ei eroja sukupuolten välillä löytynyt.

Onnelliset miehet olivat nuorempia, useammin parisuhteessa, korkeammin koulutettuja, harvemmin työttömänä, työkykyisempiä ja lisäksi he kokivat useammin taloudellisen tilanteensa ja terveytensä hyväksi masentuneisiin miehiin verrattuna. Myös suurin osa lapsuuden taustamuuttujista erosi em. ryhmien välillä. Onnellisten miesten vanhempien väliset suhteet olivat olleet useammin hyvät ja sopusointuiset, heidän kasvatuksensa oli ollut lempeämpää, lapsuudenkoti oli ollut onnellisempi, eikä perheväkivaltaa ollut esiintynyt niin usein kuin masentuneilla miehillä.

Kun verrattiin onnellisia miehiä vertailuryhmän miehiin, erot olivat pienempiä, mutta silti merkitseviä. Onnelliset miehet olivat ryhmänä nuorempia ja työkykyisempiä, asuivat useammin maaseudulla, olivat subjektiivisesti terveempiä ja heidän taloudellinen tilanteensa oli parempi vertailuryhmän miehiin nähden. Lapsuusmuuttujista onnellisten miesten lapsuudenkoti oli ollut useammin onnellinen kuin vertailuryhmän miesten.

Naisten tulokset olivat sosiodemografisten taustamuuttujien osalta pääosin samansuuntaisia kuin miesten, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Onnelliset naiset olivat useammin avio- tai avoliitossa vertailuryhmän naisiin nähden. Sen sijaan asuinpaikka ja terveydentila eivät eronneet em. ryhmien välillä toisin kuin miehillä.

Yleisesti ottaen lapsuuden taustamuuttujat olivat naisilla voimakkaammin yhteydessä mielialaan masentuneet-verrokit-onnelliset-akselilla kuin miehillä. Huomionarvoista on erikoisesti se, että kaikki lapsuusmuuttujat erosivat onnellisten ja vertailuryhmän naisten välillä merkitsevästi.

Lopuksi tutkittiin askeltavan logistisen regressiomallin avulla onnellisuuteen itsenäisesti yhteydessä olevia tekijöitä miesten ja naisten osalta erikseen, kun masentuneet henkilöt oli suljettu pois analyyseista. Molemmilla sukupuolilla täysi työkykyisyys ja hyvä taloudellinen tilanne olivat merkitsevästi yhteydessä onnellisuuteen. Muista sosiodemografisista taustamuuttujista miehillä maaseutuasuminen ja naisilla avio- tai avoliitossa eläminen selittivät itsenäisesti onnellisuutta. Ruumiillisen kurituksen puuttuminen lapsuudessa oli naisilla merkitsevin onnellisuuden selittäjä. Myös lapsuudenkodin onnellisuus oli naisilla itsenäisesti yhteydessä aikuisiän onnellisuuteen. Miehillä lapsuuden taustamuuttujat eivät nousseet logistiseen malliin selittämään onnellisuutta.

Kuten voimme todeta tuosta, uskonnollisuutta ei mainita ollenkaan onnellisuuteen viittaavana tekijänä tuossa tutkimuksessa.

Tutkijat myös pohdiskelivat tähän tapaan:

Vanha sanonta raha ei tuo onnea ei saanut vahvistusta tässä aineistossa. Hyvä taloudellinen tilanne oli riskisuhteella mitattuna vahvin onnellisuutta itsenäisesti selittävä tekijä sekä miehillä että naisilla. Samaan suuntaan viittaa myös tuore selvitys naapurimaasta. Lisäksi olemme aikaisemmin osoittaneet, että huono taloudellinen tilanne on yhteydessä pitkäaikaiseen masentuneisuuteen yleisväestössä. Kansainvälisten tutkimusten mukaan rahalla voi ehkä ostaa onnea, mutta vain tiettyyn rajaan saakka ihmisen pyrkiessä optimaaliseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Maailmanlaajuisesti näyttää siltä, että vauraissa kansakunnissa ollaan onnellisempia kuin köyhemmissä. Myös tuloerot näyttävät vaikuttavan siten, että pienten tuloerojen maissa keskimääräinen onnellisuusaste väestössä on suurempi, koska oma taloudellinen tilanne koetaan usein suhteellisen hyväksi muihin verrattuna. Jotkut tutkijat eivät ole kuitenkaan löytäneet yhteyttä tulotason ja onnellisuuden välillä. Äkilliset ja suuret varallisuuden muutokset parempaan suuntaan eivät näyttäisi tutkimusten mukaan lisäävän onnellisuutta ja suuret lottovoitot voivat aiheuttaa jopa mielenterveysongelmia.

Psykologit Kanner ja Kasser moittivat taas kirjassaan Psychology and Consumer Culture: the Struggle for a Good Life in a Materialistic World kulutusyhteiskuntaa ankarasti. He korostavat, että tavaroiden omistamisen sijasta onnellisuuden avaimia ovat turvallisuus, yhteisöllisyys, rakkaus, vapaus, itsemäärääminen ja tasapaino omien kykyjen ja elämässä esiin tulevien vaatimuksien välillä.
Tavaraomaisuuttaan kartuttavat henkilöt ovat keskimäärin onnettomampia, tyytymättömämpiä ja vähemmän elinvoimaisia kuin itsensä kehittämiseen ja ihmissuhteisiin panostavat ihmiset. Rikastuminen ei tuo onnea, jos sen päävirikkeenä on narsismi, pätemisen tarve tai heikko itsetunto. Terveitä vaurastumisen motiiveja sen sijaan voivat olla turvallisuuden ja riippumattomuuden tarve sekä riittävien edellytysten luominen henkisten ja sosiaalisten tarpeiden tyydyttämiselle.

Mitkä siis on hyvän elämän eväät?

JUHA SIHVOLA, professori Helsingin yliopisto kirjoittaa että...
"Todetkaamme nyt, - - mikä on korkein käytännön toimin saavutettava hyvä. Terminologiasta vallitsee melkein täydellinen yksimielisyys. Sekä ihmisten suuri joukko että sivistyneet sanovat sen olevan onnellisuus, ja heidän mielestään 'olla onnellinen' tarkoittaa samaa kuin 'elää hyvin' tai 'onnistua elämässä'. Mutta mielipiteet menevät ristiin siitä, mitä onnellisuus on, ja tähän kysymykseen ihmisten suuri joukko ei anna samaa vastausta kuin viisaat".

Aristoteles muotoilee etiikkaa ja politiikkaa koskevissa teoksissaan onnistuneen ja edelleen ajankohtaisen ajatuksen siitä, mitä on ihmisen hyvä elämä ja mitä sen toteutuminen edellyttää. Sen mukaan ihminen on onnellinen eli elää hyvää elämää, jos hän voi aidosti toteuttaa kaikkia ihmisyyteen olennaisesti kuuluvia kykyjä ja mahdollisuuksia. Hyvästä elämästä puhuttaessa on otettava huomioon, että ihminen on järkevään ajatteluun kykenevä ja luonnostaan yhteisöllinen mutta myös rajallisen elämän elävä, haluava, tarvitseva, tunteva ja ruumiillinen olento. Hyvä elämä on monien itsessään arvokkaiden mutta keskenään yhteismitattomien osatekijöiden tasapainoinen kokonaisuus. Aristoteleen hyvää elämää koskevia ajatuksia soveltavat nykyään yhä useammat moraalifilosofit mutta myös sosiaalipoliitikot ja elämänlaadun tutkijat.

Teoksen Nikomakhoksen etiikka edellä lainatussa kuuluisassa kohdassa Aristoteles (384-322 eKr.) väitti ihmisten olevan lähes yksimielisiä siitä, että kokonaisuutena onnistunutta elämää voidaan kutsua onnelliseksi ja että hyvä elämä ja onnellisuus ovat sama asia. Lisäksi hän uskoi, että kaikki myös tavoittelevat onnellisuutta ja tekevät parhaansa, jotta heidän elämästään tulisi onnellinen.

Tähän yksimielisyys loppuu. Aristoteles huomasi onnellisuuden sisältöä koskevat mielipiteet ristiriitaisiksi. Yksi pitää onnellisuutena nautintoa, toinen kunniaa, kolmas rikkautta. Jopa saman henkilön mielipiteet näyttävät vaihtelevan: sairaana terveys tuntuu tärkeimmältä, köyhänä rikkaus.

Erimielisyys ei kuitenkaan ole sovittamatonta. Aristoteleen mielestä voidaan saada selville, mitä onnellisuus oikeasti on, jos vain tutkitaan sen luonteesta esitettyjä yleisiä mielipiteitä ja filosofisia teorioita. Kaikissa niissä on puutteita mutta myös jotakin oikeaa. Virheet korjaamalla ja hyvät puolet yhdistämällä voidaan esittää sellainen kuvaus onnellisuudesta, hyvän elämän malli, jonka kaikki ovat ainakin asiaa tarkasti harkittuaan valmiit hyväksymään.

Laitetaan vielä lopuksi tarina "onnellisuudesta" joka ehkä kuvaa tuota "uskovaisten onnellisuutta" hyvin.

Mies on pyhiinvaellusmatkalla Chartresiin. Matkalla hän kohtaa miehen, joka hakkaa kiviä väsyneenä, hikoillen ja kärsien. Hän lähestyy miestä ja kysyy: Mitä teet? Kivenhakkaaja vastaa: Kuten näet, hakkaan kiviä. Se on kamalan raskasta, selkää särkee, janottaa. Olen kurjista kurjin. Mies jatkaa matkaansa. Kauempana on toinen mies hakkaamassa kiviä. Mitä teet? kysyy pyhiinvaeltaja. Hakkaan kiviä elannokseni. En löytänyt muuta työtä perheeni elättämiseen, mutta olen tyytyväinen tähänkin, vaikka se on raskasta. Mies jatkaa matkaansa ja kohtaa kolmannen kivenhakkaajan, joka hikoilee ja on yhtä väsynyt, mutta näyttää säteilevän onnelliselta. Pyhiinvaeltajan kysymykseen hän vastaa: Minä, minä rakennan katedraalia!

Onnellisuus on siis laajaalainen käsite
Boris Cyrulnik, Ranskassa vaikuttava puolalaissyntyinen psykiatri ja etologi sanoo, että monet ihmiset ovat onnellisia tietämättään ja toiset taas onnettomia tietämättään. Onni on haave, tehtävä, tavoite. Koska se on kuva ja esitys, representaatio, on mielikuvien tekijöiden, runoilijoiden, taiteilijoiden ja kirjailijoiden, tehtävänä antaa onnelle merkityksiä.

Erikoista kuinka ateistit aina valittavat kuinka heitä sorretaan ja haukutaan vaikka itse kokoajan kaatavat paskaa uskovien niskaan. Jätetään toisemme rauhaan, eikös joo?