Saima Harmaja kirjoitti tämän sisarensa muistolle. Outi Talvitie kuoli synnytyksen tuottamiin komplikaatiohin. Ajattelin, että ehkä meidän on joskus hyvä muistaa paljon kärsinyttä mennyttä sukupolvea.
"OUTI TALVITIE In memoriam Aukeni aurinkoon rakas, tuoksuva pensas. Ruusuin puhkesi tuo, ihanampana muita. Ruususta ruusuun, kuin suven lämpö ja hurma, rakkaus huokui. Niin tuli pitkäinen, alas maahan se iski. Ei ikivanhaan puuhun, ei lahokantoon koskenut tuo ase taivainen, kukan päätä ei katkonut sairaan. Vain suven ruusuihin tulisimpiin se iski. Tuoksuen tuskassakin pois kuolivat nuo hymyhuulin. Jäi itu hento, imien tuhkasta voimaa: versova ruusu." Saima Harmaja (Hunnutettu, 1936)"
"OUTI TALVITIE In memoriam Aukeni aurinkoon rakas, tuoksuva pensas. Ruusuin puhkesi tuo, ihanampana muita. Ruususta ruusuun, kuin suven lämpö ja hurma, rakkaus huokui. Niin tuli pitkäinen, alas maahan se iski. Ei ikivanhaan puuhun, ei lahokantoon koskenut tuo ase taivainen, kukan päätä ei katkonut sairaan. Vain suven ruusuihin tulisimpiin se iski. Tuoksuen tuskassakin pois kuolivat nuo hymyhuulin. Jäi itu hento, imien tuhkasta voimaa: versova ruusu." Saima Harmaja (Hunnutettu, 1936)"
Vastaukset 10
Vanhimmat
Löysin tälläisen Saima Harmajan runon:
On maa
On maa,
johonka unten jäljet katoaa.
Lähemmäs sitä askeleeni vie
jokainen tie.
Min täällä menetin, sen löydän sieltä,
mi täällä soperrusta, selvää kieltä
on maassa, missä harha hajoaa.
On siellä toivo totta, turhaa pelko,
salasta himmeimmästä kirkkain selko,
ja syvin tuska enin lohduttaa.
Kas, kyyneleet
nuo, joihin ovat kummunneet
poveni katkeruus ja raskaat surut,
on vuorilähde, josta voimaa juon.
Jos tuon
ma sinne halvan rakkauden murut,
käsiini jalokiviaarre jää,
mi kimmeltää.
Ja vainajat
säteillen siimeksessä kulkevat
- oi ikävöity, vastassani lienet.
Ma tartun käteen, jok' on kylmennyt,
nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan.
Syliini siellä nostan lapsen armaan,
min kasvot pienet on täällä kielletyt.
On maa,
johonka kaikki polut katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta,
mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin itse Olevaa.
On Rauhan maa.
8. - 9.12.1936
ovat kauniita ja niissä on kaikissa elämänmaku mukana. Paljon kärsinyt kansa.
on kärsinyt paljon. Synnytyksiin saattoi kuolla, eli pelko oli läsnä ja tulehduksiin saattoi kuolla, koska ei ollut antibiootteja, eli pelko oli alati läsnä. Miten nämä sukupolvet kestivät elämää? Oliko heidän uskonsa lujempi, vai kestivätkö he vain, kun oli pakko kestää.
Ennen ihmisten oli kestettävä asioita, jotka eivät tulleet omien valintojen seurauksena, nyt ihmiset saavat valita huomattavasti laajemmin ja näyttäisi, että tämä sukupolvi on eniten sekoittanut elämänpakkaa. Ajatellaanpa vaikka avioeroja ja siitä seuraava lasten hätää.
selvemmin Jumalan tarpeensa, he tiesivät, että se on heidän ainut oljenkortensa. Nykyäänkin se on ihmisen ainut oljenkorsi, mutta nykyihminen ei vaan tiedä sitä. Siinä ero. Jumalan ääni katoaa kaiken muun tietotulvan sekaan, niin ettei ihminen enää erota eikä kuule sitä. Kristinusko on niin vanhanaikaista; ei sovi enää nykyihmiselle, luullaan. Jos nyt johonkin uskotaan, niin uskotaan sitten vaikka johonkin pakanajumalaan, se on paljon eksoottisempaa.
merkit täyttyvät.
Laulujen laulu 1
1 Salomon korkea veisu.
2 Hän suudelkoon minua suunsa suudelmilla. Sillä sinun rakkautesi on suloisempi kuin viini.
3 Suloinen on voiteittesi tuoksu, vuodatettu öljy on sinun nimesi; sentähden sinua nuoret naiset rakastavat.
4 Vedä minut mukaasi, rientäkäämme! Kuningas on tuonut minut kammioihinsa. Me riemuitsemme ja iloitsemme sinusta, me ylistämme sinun rakkauttasi enemmän kuin viiniä; syystä he sinua rakastavat.
5 "Minä olen musta, mutta ihana, te Jerusalemin tyttäret, kuin Keedarin teltat, kuin Salomon seinäverhot.
6 Älkää katsoko sitä, että minä olen musta, päivän paahtama. Äitini pojat vihastuivat minuun, panivat minut viinitarhain vartijaksi-omaa viinitarhaani en vartioinut."
7 "Sano minulle sinä, jota sieluni rakastaa, missä laumaasi paimennat, missä annat sen keskipäivällä levätä. Miksi minä hunnutettuna joutuisin sinun toveriesi laumain luo!"
8 "Jos et sitä tiedä, sinä naisista kaunein, käy lammasten jälkiä ja kaitse vohliasi paimenten telttapaikoilla."
9 "Tammaani, joka on faraon vaunujen edessä, sinut, armaani, vertaan.
10 Ihanat ovat sinun poskesi käätyinensä, kaulasi helminauhoinensa.
11 Me teemme sinulle kultakäädyt ynnä hopeasta niihin nastat."
12 "Kuninkaan istuessa pöydässään tuoksui minun nardukseni kaiken aikaa.
13 Rakkaani on minulle mirhakimppu, joka rintojeni välissä lepää.
14 Rakkaani on kooferkukka-terttu Een-Gedin viinitarhoista."
15 "Katso, kaunis sinä olet, armaani; katso, kaunis olet, silmäsi ovat kyyhkyläiset."
16 "Katso, kaunis sinä olet, rakkaani; kuinka suloinen, kuinka vihanta on vuoteemme!
17 Huoneittemme seininä ovat setripuut, kattonamme kypressit."
ei vain maallisesta rakkaudesta vaan nimenomaan Jeesuksen ja seurakunnan välisestä rakkaudesta. Niin hellästi Jeesus meitä rakastaa kuin tuo sulhanen ja niin hellästi me saamme Jeesusta, Jumalaamme rakastaa kuin morsian.
Ihana mielestäni tuo 'minä olen musta, mutta ihana'. Olen siis syntinen=musta, mutta ihana, kun Jeesus on ottanut minut ystäväkseen.
Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki (Laul.l.8:6).
Voisikohan ihmisen rakkaus olla niin voimakasta, että siitä voisi sanoa: väkevää kuin kuolema? Tarkoitetaanko tällä sitä, että kuolisi rakkaansa puolesta, vai tarkoitetaanko sitä, että rakkaus on niin voimakasta, väkevää.
No jos ajatellaan, että sillä tarkoitetaan ensin mainittua, niin kuinka moni kuolisi rakkaansa puolesta? Jumalan rakkaus on näin väkevää, koska Jeesus kuoli ristillä rakkaudesta meihin ja Jumala antoi ainoan Poikansa kuolemaan tähtemme. Jos se tätä tarkoittaa, niin Jeesuksen rakkaus siis on väkevää kuin kuolema.
Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Hehkua kyllä riittää ihmisen rakastumsen alkuvaiheella, mutta siihen se sitten jääkin. Jumalan rakkaus hehkuu aina.Sillä kateuteen asti hän halajaa henkeä, jonka hän on pannut meihin asumaan(Jaak.4:5).
Vaikka me olisimme täällä millaisia, on meillä Jeesuksen omilla hengessä suuri rakkaustarina. Me olemme rakastettuja ja meitä rakastetaan.
Ja Jumala sanoi:
Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon,
että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä
on niin ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat
he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden,
tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa
ja valoa säteilee.
Minä sanoin: He tulevat raskain saappain,
multa-anturoin
-miten sillan kyllin kantavan
ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje
jalat kulkijain?
Ja Jumala sanoi:
verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on lujempi
kuin vuorimalmit maan -
pane kappale silta-arkkuun,
niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä,
joita rakastat,
he antavat kyllä sen anteeksi,
jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi,
kaarisilta tee,
joka syvyyden ylitse lakkaamatta
valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi,
kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin
kuin puhtaat kyyneleet.
(Aale Tynni)
ja hyvin syvälle luotaava runo. Kiitos siitä!