En muista minkä ikäinen olin tarkalleen. Entinen ystäväni joka oli tuolla hetkellä kuitenkin paikalla, muutti toiselle paikkakunnalle neljännellä luokalla, joten se jo kertonee että aikaa on kulunut varsin paljon. Olenhan kuitenkin jo hyvän matkaa yli 30v.
Silloin jostakin syystä keskustelimme Jumalasta. Sanoin jo silloin etten usko häneen, koska se nyt vaan tuntuu jotenkin niin...uskomattomalta. Oli siinä kavereiden naamat väärällään. "miten voit olla uskomatta?", "miksi uskallat sanoa noin?" ja niin edelleen. Varmaankin tuttua tavaraa monille muillekin uskonnottomille?
Seuraavana päivänä oli sitten tiedossa uskonnonopettajan puhuttelu. Kaverit olivat tietenkin välitunneilla asiasta kertoneet koko hemmetin koululle.
Voinette uskoa miltä tuntuu mennä sen ikäisenä uskonnonopettajan kanssa "keskustelemaan" asiasta, silloin kun ei ollut kovinkaan muodikasta sanoa mitään tuollaista?
Toinen varsin hyvin mieleen painunut tapaus on yllättävää kyllä yläasteelta, muutama kuukausi ennen rippileiriä. Enpä sitten ollut kovinkaan kiinnostunut koko asiasta mutta kaverin äitiä tämä kyllä vaivasi kun kuuli etten ollut tehnyt elettäkään mennäkseni koko leirille. Jotenkin pelottavaa että tämä kaverini äiti meni uskonnonopettajalleni puhumaan ja sen jälkeen kertoi minulle että "keskustelin XXXX:n kanssa ja hän lupasi hoitaa tuon sinun rippileiriasiasi".
Oli siinä kiusallinen tilanne kun vastasin etten ole kiinnostunut koko leiristä, enkä sinne aio mennä. Pakottaahan ei voi.
No eipä ollut sitten siihen taloon enää menemistä pariin vuoteen.
Mitenkä tänään sitten? Uskonnottomuus on jo miltei muotia. Kohta kait rippileiri on poikkeus, eikä tapa.
Ei siinä mitään pahaa ole, jokainen taaplatkoon tavallaan. Ainakin on helpompi valita minne ja miksi taaplaa.
"niin se maailma muuttuu" lausahduksen pitäisikin olla ennemmin positiivinen kuin haikea :)
Silloin jostakin syystä keskustelimme Jumalasta. Sanoin jo silloin etten usko häneen, koska se nyt vaan tuntuu jotenkin niin...uskomattomalta. Oli siinä kavereiden naamat väärällään. "miten voit olla uskomatta?", "miksi uskallat sanoa noin?" ja niin edelleen. Varmaankin tuttua tavaraa monille muillekin uskonnottomille?
Seuraavana päivänä oli sitten tiedossa uskonnonopettajan puhuttelu. Kaverit olivat tietenkin välitunneilla asiasta kertoneet koko hemmetin koululle.
Voinette uskoa miltä tuntuu mennä sen ikäisenä uskonnonopettajan kanssa "keskustelemaan" asiasta, silloin kun ei ollut kovinkaan muodikasta sanoa mitään tuollaista?
Toinen varsin hyvin mieleen painunut tapaus on yllättävää kyllä yläasteelta, muutama kuukausi ennen rippileiriä. Enpä sitten ollut kovinkaan kiinnostunut koko asiasta mutta kaverin äitiä tämä kyllä vaivasi kun kuuli etten ollut tehnyt elettäkään mennäkseni koko leirille. Jotenkin pelottavaa että tämä kaverini äiti meni uskonnonopettajalleni puhumaan ja sen jälkeen kertoi minulle että "keskustelin XXXX:n kanssa ja hän lupasi hoitaa tuon sinun rippileiriasiasi".
Oli siinä kiusallinen tilanne kun vastasin etten ole kiinnostunut koko leiristä, enkä sinne aio mennä. Pakottaahan ei voi.
No eipä ollut sitten siihen taloon enää menemistä pariin vuoteen.
Mitenkä tänään sitten? Uskonnottomuus on jo miltei muotia. Kohta kait rippileiri on poikkeus, eikä tapa.
Ei siinä mitään pahaa ole, jokainen taaplatkoon tavallaan. Ainakin on helpompi valita minne ja miksi taaplaa.
"niin se maailma muuttuu" lausahduksen pitäisikin olla ennemmin positiivinen kuin haikea :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
on ollut viime vuosina tosi nopeaa. Ja hyvä niin. Oikeastaan vuoden 2003 uskonnonvapauslain muutoksen ja eroakirkosta.fi-sivuston avaamisen jälkeen vauhti on sen kun kiihtynyt.
Kirkon valta murenee koko ajan enemmän ja kun media antaa uskonnottomille näkyvyyttä, niin asiat menevät parempaan suuntaan.
Kirkosta eroaminen muoti-ilmiönä on silti yhtä typerä kuin kirkkoonliittyminenkin, muodin vuoksi. Eihän kenenkään pitäisi sinne liittyä tai sieltä erota sen takia että muutkin niin tekee.
Toisaalta, kun lähes kaikki on sinne vasten omaa tahtoaan (tai tahdosta riippumatta) liitetty, katson tällaisen muoti-ilmiön sinänsä olevan ainoastaan hyvä asia.
Ihanko totta. Olen sinua hyvän matkaa vanhempi, mutta aikoinani tulin erittäin hyvin toimeen uskonnon open kanssa, vaikka kaikkien tiedossa oli, että en ole kristitty. Kun erosin kirkosta 18 vuotiaana osallistuin edelleen lukion uskonnontunneille. Kristitty uskonnonopettaja oli minun näkemykseni mukaan sen verran parempaa seuraa, kuin opettajakunnan täti- ja setätärkeät, etten halunnut jättää väliin vuorovaikutusta hänen kanssaan.
Rippikselle minut painosti aikoinaan äitini, joka on aina ollut tapojen orja vailla omia näkemyksiä. Kirkkoherra uhkasi erottaa minut rippikoulusta, kun kyselin minua ihmetyttäviä asioita kristinuskosta ja raamatusta. Leiri oli kai tarkoitettu vahvistamaan olemassa olevaa uskoa, jota minulla ei ollut koskaan edes ollut.