Minulle on käynyt vasta aikuisiällä niin että olen ihastunut kuvitteelliseen hahmoon.
Kyse ei ole kuitenkaan mistään piirretystä tai vastaavasta.
Päivät kuluvat haaveillen mutta välillä tuttu masennuksen tunne tulee taas kun ymmärrän että kaikki mistä haaveilen on mahdotonta. Välillä pettymyksen ja masennuksen tunne on niin voimakas että tuntuu että siihen on pakko saada helpotusta (kuten jonkin lääkkeen aloittaminen) tai muuten ei pysty käsittelemään sitä.
Tämä kuulostaa naurettavalta ja pieneltä omiinkin korviini, koska olen sairastanut masennusta ja nyt se ainoastaan liittyy tuohon yhteen asiaan. En kuitenkaan pääse yli tästä nyt kun se on sattunut omalle kohdalle. Luulen että liittyy myös paljon yksinäisyyteeni, mutta uskon että näin olisi voinut käydä vaikka olisin vähemmän yksinäinenkin.
Mistä tuollaisessa voi olla kyse?
Tiedän syyn olevan siinä että ihastuksen kohteesta löytyy piirteitä joiden yksinkertaisesti uskon olevan hyvä yhdistelmä minulle. Ennen olen kuitenkin aina tarvinnut todellisen, totuuspohjaisen ihmissuhteen jossa on jo tutustuttu. Enää näköjään en.
Tuohon nähden tunne on epätavallisen voimakas?
Kyse ei ole kuitenkaan mistään piirretystä tai vastaavasta.
Päivät kuluvat haaveillen mutta välillä tuttu masennuksen tunne tulee taas kun ymmärrän että kaikki mistä haaveilen on mahdotonta. Välillä pettymyksen ja masennuksen tunne on niin voimakas että tuntuu että siihen on pakko saada helpotusta (kuten jonkin lääkkeen aloittaminen) tai muuten ei pysty käsittelemään sitä.
Tämä kuulostaa naurettavalta ja pieneltä omiinkin korviini, koska olen sairastanut masennusta ja nyt se ainoastaan liittyy tuohon yhteen asiaan. En kuitenkaan pääse yli tästä nyt kun se on sattunut omalle kohdalle. Luulen että liittyy myös paljon yksinäisyyteeni, mutta uskon että näin olisi voinut käydä vaikka olisin vähemmän yksinäinenkin.
Mistä tuollaisessa voi olla kyse?
Tiedän syyn olevan siinä että ihastuksen kohteesta löytyy piirteitä joiden yksinkertaisesti uskon olevan hyvä yhdistelmä minulle. Ennen olen kuitenkin aina tarvinnut todellisen, totuuspohjaisen ihmissuhteen jossa on jo tutustuttu. Enää näköjään en.
Tuohon nähden tunne on epätavallisen voimakas?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Taisit vastata jo itse että ihminen tarvitsee jonkun pakopaikan, sulle se on tuo ihastus. Mulle sellainen maailma on kuvitteellinen johon pääsen pakenemaan ja jossa kaikki ovat onnellsia. Ei ole mulla ollut ihastusta mutta sellainen rinnakkais todellisuus on, missä olen onnellinen. Sulla olisi paljon raskaampaa jos sulla ei tuota ihastusta olisi, väkisinkin mieli keksii jonkun pakopaikan minne hävitä.
Tiedän että tämä ihastus (aioin kirjoittaa ensin muodossa "hän", se kai olisi ollut liian pelottavaa) on eräänlainen pakokeino.
Ja tällainen pakopaikka on minulle juuri sopiva, toisen (kuvitteellisen) ihmisen kanssa joka on myös kokenut kovia, mutta on luonteeltaan vahva ja uskoisin että olisi turvallista olla sellaisen henkilön kanssa. Se on jonkinlaista jokapäiväistä auttamista eteenpäin oman pääni sisällä. Olen myös hiljattain pettynyt totaalisesti kahteen hyvään (tai no ei enää niin hyvään) ystävään ja tämä ihastus on auttanut eteenpäin olemalla pääni sisällä ainoa henkilö johon enää uskon.
Vähän aikaa sitten minut haukuttiin kadulla tekemäni virheen takia, ajatuksissani kerroin ihastukselleni, kun toiset eivät välittäneet ja se auttoi.
Nämä kaksi henkilöä johon luotin, käyttäytyivät yhä vaan paskamaisemmin minua kohtaan jolloin taas kerroin mielessäni siitä.
Eilen taas sain haukkuma-puhelun, josta kerroin taas "hänelle" ja se auttoi..
Että ehkä käytän myös pönkittääkseni omaa itsetuntoani kun en kestä yksinäisyyttä ja kritiikkiä.
Ihmiset ihastuvat ainoastaan mielikuviin. Seurustelusuhteet yleensä kariutuvat, kun opitaan, ettei seurustelukumppani vastannut mielikuvaa. Harvoissa tapauksissa ihastus muuttuu rakkaudeksi ja suhde jatkuu. Ihastumisen kannalta on yhdentekevää, onko mielikuvan synnyttänyt todellinen henkilö vai ei.
Mulla on ollut vastaava pakkomielle alkukeväästä lähtien (enkä yhtään ihmettelisi vaikka kohde olisi sama, tai ehkä mulla viiraa vielä enemmän päässä...)
Olen käsitellyt asiaa terapiassa useaan otteeseen.
"Sulla olisi paljon raskaampaa jos sulla ei tuota ihastusta olisi, väkisinkin mieli keksii jonkun pakopaikan minne hävitä."
Mulle tämä ihastus-mikälie on kyllä ennemminkin raskasta, kuin voimia antavaa. Niin älytöntä kuin ehkä onkin ihastua henkilöön, jota ei tunne, kyse on kuitenkin oikeasta tunteesta. Ja mistä kukaan tietää, etteikö mun kuvitelma voisi olla totta? Eihän sitä voi tietää, ja sen takia juttu raastaa varmaan aina (?), koska siihen ei saa varmaa vastausta (ja koska mun ihastumisilla ei ole muutenkaan ollut tapana raueta itsestään...).
Musta tää tunne on kauhea. Välillä osaan ottaa etäisyyttä siihen ja analysoida ja myöntää, että olen sekasin, mutta välillä olen vaan täysin epätoivonen siitä, etten saa henkilöä, joka olisi mulle tarkotettu (ja mä sille, jos se vain tuntisi mut).
No minulla ei ole kestänyt ihan yhtä kauan, mutta koska tuntemukset ovat niin vahvoja ja olen sellainen johonkin ihastuessani etten voi muita silloin ajatellakaan että se on sitten aika menoa. Eli en usko piakkoin eroon pääseväni, enkä välttämättä haluakaan.
Mutta tuskaa on toisaalta, kuten sanoit. Ehkä enemmän kuin mukavaa. Sehän tässä juuri ärsyttää että ihastus on oikeastaan vaan kuvitteellinen että häntä ei siis ole.
Ja siksi juuri myös kun olisi tuo halu selvittää enemmän. Minullakin on välillä tunne että jotenkin kuuluisin vain yhteen hänen kanssaan.
Mutta sitten taas huomaan olevani sekaisin..
Mitä tarkoitit kohde olisi sama? Ehkä siinä pieni mahdollisuus olisi, mutta minusta tuntuu ettei tuo tapaus ainakaan ole mikään kovin yleinen ihanne-henkilö johon itse olen ihastunut tai jotain vastaavaa. En ole koskaan kuullut kenenkään muun näin kyseeseen hahmoon seonneen, mutta mistä sen tietää :)
Ajattele miten hullua olisi jos kohde olisi sama. Voitaisiin perustaa tukiryhmä toisillemme ja tuntea itsemme vielä pienemmiksi :)
Puhut että kohde on kuvitteellinen. Kuvitteellinen siis siinä mielessä, ettet tunne häntä, mutta tyyppi on olemassa kuitenkin, eikö niin?
Ei, ei tosiaan ole kyse mistään normi-ihanteesta. Siihen se vetovoima varmaan osaltaan perustuukin. Ja minä taaseen uskon, että ko. tyyppiin seonneita on paljon.
Olisi kyllä melko hullua jos tosiaan olisikin sama. Olen kyllä miettinytkin että onkohan muita samaan henkilöön hurahtaneita. Nyt kun ajattelee niin voi tosiaan ollakin.
No vähän selvennystä varmaan tulee tässä: Kuvitteellisella tarkoitan sitä että oikeastaan tämän henkilön näyttelemä hahmo on se, johon olen ihastunut.
Eli tavallaan tyyppi on olemassa, ja tavallaan ei.
Näyttelijä kun on todellinen, mutta hänen esittämänsä hahmo ei. Mutta miksei itse näyttelijäkin voisi olla sellainen jossa on noita hyviä piirteitä ja niistä haluaisinkin ottaa selvää.
Muihin rooleihin hänellä en koskaan ole törmännyt, eli ehkä sekin tekee selvemmäksi tuota ihastusta. Ilman häntä kun ei tuota hahmoakaan olisi.
Luulen että tuosta selkeni jo jotain, kuulostaako yhtään samalta.
Ei ole sama kohde kyseessä, koska mun ihastus ei ole näytelty hahmo, vaan oikea ihminen, jota en tunne, ja josta olen muodostanut mielikuvan.
Miten mä edes ajattelin heti että on sama. Oon tainnut kadottaa suhteellisuudentajuni kokonaan...
Sama syndrooma kuitenkin selvästi. Taantuma teinitasolle :)
Kun meillä kerran on sama syndrooma ja samansuuntaisilta kuulostavat ihastuksen kohteetkin, niin mietin, että voitaisiinkohan olla myös käänteisesti ihastuttu. Jos mulla olisi tv tai olisin käynyt elokuvissa viime aikoina ja törmännyt ko. hahmoon, tai toisinpäin...
Mäkin siis ajattelen että tuo tyyppi olisi turvallinen, kun on kohdannut vaikeuksia. Ja ettei mulla olisi sen kanssa tylsää.
Mikähän meitä oikein vaivaa!
Ehkä ihan alussa tuo käänteisesti ihastuminen olisi ollut mahdollista, mutta nyt ainakin tuntuu että ei olisi mahdollista että olisin ihastunut kenenkään muuhun kuin juuri häneen. Vaikka sellainen kyllä olen jos ihastun, etten voi sitten pitkään aikaan muita ajatellakaan vaikka epätoivoista olisikin.
Luulin aluksi että sinunkin ihastus on sillä lailla kuvitteellinen että puhut jostain hahmosta tai muusta. Mutta toisaalta eihän tilanne sitten ole välttämättä niin toivoton, kun hän kuitenkin on oikea ihminen, jota et vain tunne. Tuossa kuitenkin ehkä voi olla se mahdollisuus että oppisittekin tuntemaan?
Itse olen hätäpäissäni kirjoittanut valmiin kirjeenkin tuon hahmon näyttelijälle, mutta en kuitenkaan lähettänyt sitä koska aloin ajatella että se on vaan itseni kiusaamista. Jos saisin vastauksen, alkaisin kuvitella että se on jotenkin tältä roolihahmolta eikä näyttelijältä itseltään. Olen kyllä huomannut toisenkin tavan jolla voisin ehkä saada jonkun yhteyden itse näyttelijään mutta mitä enemmän olen hänestä tietoa kerännyt, sitä enemmän tiedän että hän on varsin kaukana näyttelemästä hahmostaan. Eli en oikein voi yrittääkään mitään oloni helpottamiseksi.
Mutta niin, sen kun tietäisi että mikä meitä vaivaa! :)
ajattelinkin teoreettisella tasolla tota käänteistä ihastumista, vaikea kuvitella oikeasti.
Hei kohtalotoveri,
"sellainen kyllä olen jos ihastun, etten voi sitten pitkään aikaan muita ajatellakaan vaikka epätoivoista olisikin"
Minulla on ihan sama juttu toikin. Välillä tuntuu, että mitä epätoivosempaa, sitä ihastuneempi olen. Joskus olen ollut hirmuisen ihastunut johonkin tyyppiin niin kauan kun hän on ollut saavuttamaton ja sitten kun olen "saanut" hänet, ei enää kiinnostakaan. Ehkä kyse on toisaalta siitä, että ihastuminen jää päälle, kunnes se on selvitetty. (Ja tuo selviäminen tarkoittaa varmaan sitä, että joko "saan" tyypin tai itse päätän ettei kiinnosta...)
En osaa sanoa onko parempi vai huonompi, että henkilö on oikeasti olemassa. On ehkä vaikeampi päästä asiasta yli, kun on olemassa "todellinen" hlö, johon on mielikuvansa yhdistänyt, en tiedä...