Tämä asia on tullut mieleeni viime aikoina usein.
Kasvoin itse uskovaisessa perheessä ja vaikka vähitellen ymmärsin, ettei jumalia ole olemassa, minulle jäi jotenkin kuitenkin lapsuuteni kautta hyvä käsitys uskovaisista. Opin sen, että usko tarkoittaisi sitä, että pyrkii hyvään, rakkauteen, armoon.
Se on taas eräänlainen kolaus elämässä nyt aikuisena katsoa uskovaisten puheita ja asenteita. En jaksa ymmärtää sitä sydämen kovuutta - sitä, josta uskovaisten kirjassa puhutaan. Miten ihminen, joka uskoo olevansa syntinen ja saaneensa suuren armon ja rakkauden voi olla sydämeltään niin kova, tuomitseva ja julma kuin niin moni uskovainen on? Jos uskoo raamatun olevan totta, eikö edes vähimmässä määrin halua noudattaa niitä raamatun ohjeita?
En keksi muuta selitystä kuin sen, että kun lapsena luulin uskovaisten ihmisten olevan onnellisia uskostaan, niin todellisuudessa kyse oli jostakin muusta, jota en lapsena ymmärtänyt. Eli että usko ei ole rakkautta ja armoa, vaan pelkoa. Siihen viittaisivat uskovaisten puheet näin aikuisen silmin. Ja toki muistan miten paljon pelkoa ja ahdistusta omaan elämääni uskovaisena liittyi - luulin sen vain johtuvan siitä, että tein jotakin väärin.
En tiedä. Jotenkin pettynyt olo. Olisin halunnut uskoa uskovaisten hyvään sydämeen mutta eihän olemattomaan voi uskoa. Kai se on vain niin, että oikea sydämen hyvyys voi tulla vain siitä, että elää vapaana ja rauhassa eikä ulkoista moraaliaan jumaluuksille.
Toki tiedän, että uskovaisia on moneen lähtöön siinä missä kaikkia muitakin, mutta valitettavasti tuntuu menevän niin, että mitä kovemmin henkilö vaikuttaisi raamatun sanaan uskovan, sitä kylmempi hänen sydämensä on.
Kasvoin itse uskovaisessa perheessä ja vaikka vähitellen ymmärsin, ettei jumalia ole olemassa, minulle jäi jotenkin kuitenkin lapsuuteni kautta hyvä käsitys uskovaisista. Opin sen, että usko tarkoittaisi sitä, että pyrkii hyvään, rakkauteen, armoon.
Se on taas eräänlainen kolaus elämässä nyt aikuisena katsoa uskovaisten puheita ja asenteita. En jaksa ymmärtää sitä sydämen kovuutta - sitä, josta uskovaisten kirjassa puhutaan. Miten ihminen, joka uskoo olevansa syntinen ja saaneensa suuren armon ja rakkauden voi olla sydämeltään niin kova, tuomitseva ja julma kuin niin moni uskovainen on? Jos uskoo raamatun olevan totta, eikö edes vähimmässä määrin halua noudattaa niitä raamatun ohjeita?
En keksi muuta selitystä kuin sen, että kun lapsena luulin uskovaisten ihmisten olevan onnellisia uskostaan, niin todellisuudessa kyse oli jostakin muusta, jota en lapsena ymmärtänyt. Eli että usko ei ole rakkautta ja armoa, vaan pelkoa. Siihen viittaisivat uskovaisten puheet näin aikuisen silmin. Ja toki muistan miten paljon pelkoa ja ahdistusta omaan elämääni uskovaisena liittyi - luulin sen vain johtuvan siitä, että tein jotakin väärin.
En tiedä. Jotenkin pettynyt olo. Olisin halunnut uskoa uskovaisten hyvään sydämeen mutta eihän olemattomaan voi uskoa. Kai se on vain niin, että oikea sydämen hyvyys voi tulla vain siitä, että elää vapaana ja rauhassa eikä ulkoista moraaliaan jumaluuksille.
Toki tiedän, että uskovaisia on moneen lähtöön siinä missä kaikkia muitakin, mutta valitettavasti tuntuu menevän niin, että mitä kovemmin henkilö vaikuttaisi raamatun sanaan uskovan, sitä kylmempi hänen sydämensä on.
Vastaukset 2
Vanhimmat
...mitä uskovaisempi on, sitä suuremmin tuomitaan ihmisiä ja sitä "kovempi sydämisiä" ollaan.
Itselläni ainakin nousee aina viha, kun kuulee uskovaisen puhumassa. Uskon, että on myös "hyviä" uskovaisia, mutta jostain syystä kaikki m*lopäät pääsee aina puhumaan toisten puolesta.
Eläisivät ja antaisivat toistenkin elää.
usein ihmiset joiden rinta ja leukapielet kiristävät, löytävät uskonnosta keinon tehdä itsensä paremmaksi kuin muut. Materialistista hihhulismia?
Jos ei uskonto niin sitten joku valta-asema, missä heillä on käskyläisiä.
Minä annan sydänten jäätyä ihan rauhassa ensi talvena, ja lähden etelä Intiaan tammi-huhtikuun ajaksi. Heittelen sieltä kookospähkinällä välilla, jos vaikka osuis johonkin kovaan päähänkin.