Pitkämäki ja Virkkala valehtelevat

sitä, ettei Suomessa vallitksekaan mielipiteiden ja ilmaisun vapaus: urheilija voidaan käskeä tukkimaan turpansa. Koska Suomi pääministeri etunenässä nuolee kiinalaisten persettä, täytyy niin tehdä urheilijoidenkin. Tottakai Pitkämäki on tienyt mihin nimensä kulloinbiin on laittanut, sillä tuskinpa hän tulkitisi tilannetta ihailijoiden nimikirjoituspyynnöksi, tai pyynnöksi kirjoittaa nimi vekseliin poikittain. Vastenmielistä tässä on se, että urheilija valehtelee sinisin silmin. Jos Pitkämäki ei sattuisikaan pärjäämään kisoissa, ottavat ihmiset asian uudelleen esille, ja jos taas pärjää, hyssytetään asia unohduksiin. Se on suomalainen käsitys ilmaisun vapaudesta, ja sananvapaudesta yleensäkin - vähän niinkuin dopingin käyttö talviurheilukisoissa, ja kuka nyt milloinkin on minkäkin ruiskeen antanut - ehkäpä vahtimestari, joka pisti jotakin aikanaan juoksija vainion takapuoleen. Urheilun moraali on aina haissut, ja ollut suhdannesidonnaista.

Ja mitä tämä kaikki sitten merkitsee: kirjoittaessaan nimensä Pitkämäki tuomitsi Kiinan harjoittaman Tiibet-politiikan, ja pyörtäessään kirjoittamisensa hän tahtoi sanoa: Kiinan politiikassa ei ole mitään vikaa. Totuus kääntyi ympäri, ja nurin. Mies voisi heitellä keihästäkin samalla logiikalla takakatsomoon - jos taas vaikka osuisi johnkun perseeseen ...

Kun nyt Suomi on muiden mukana tuomitsemassa Kiinaa kaikenmaailman rikkomuksista, kannattaisi miettiä tätä Pitkämäenkin tapausta, joka osoittaa, että käytännössä täällä ollaan varsin kaukana ilmaisun vapaudesta. Vapaus on täällä suhteellinen käsite, ja määrityy tässä tapauksessa siitä mitkä ovat Suomen kaupalliset intressit Kiinaan päin, ja kuten jo tiedämme, ovat urheilijat tämän politiikan tyhmiä pelinappuloita.