Minun lapseni elää, mutta pelkäsin aivan hirvittävästi että tyttäreni (6 v.) kuolee. Hän sairastui vakavasti, joutui vaikeaan leikkaukseen ja selvisi. Tästä on nyt yli vuosi, ja hän alkaa olla ok.
Miten ihmeessä ne isät ja äidit, jotka eivät ole yhtä onnekkaita, oikein selviävät? Miten paljon voi ihminen lopultakin kestää?
Miten lapsen kuolemasta voi selvitä?
Isä44
23
5564
Vastaukset
- ei tapa
Suru ei valitettavasti tapa, vaikka joskus hyvä olisi.
- eläisään...kestää
NIIN siinäpä se onkin joutuu elämään sen surun kanssa...JA SE TODELLA on tuskasinta mitä olla voi..mutta kaiken keskellä joutuu jatkamaan elämistään..mutta monesti kun kuuntelee ihmisten ongelmia miettii miten pieniä ne on.. sitä niinku alkaa ymmärtämään koko maailman kautta uudelleen.. kun saa pahimman surun ja tuskan ohi...EN VÄITÄ SELVIÄÄKÖ siitä koskaan ja miten kipeätä se asia tekee AINA ja päivittäin muistelen lastani ja RAKASTAEN mutta...niinkun asian vaan pakostakin hyväksyt..sillä sitä et muuttaa voi ja kun on muutakin perhettä elämän on jatkuttava jokatapauksessa...niin olet todella onnekas...onnea ja Rakkautta teille koko sydämmestäni lähetän..muista aina miten ihana asia että lapsesi elää..ja saat pitää sitä sylissäsi ja lohduttaa kun maailma murjoo ja olla turvana.
- siksi se...
se naiselle on sellanen asia että kun oma lapsi kuolee ...siinä kuolee osa myös sitä naista...eli osa sinua on kuollut myös...olet kantanut lapsen...synnyttänyt jne. jne. ja sitten sattuu jotain ja se kaikki osaa sinusta mitä naisena teit raskauden myötä ja hänen eläissään tavallaan KUOLEE siksi se on niin kamalaa ja kivuliasta...sen ymmärtää sitten ..se on niin tuskaisaa mutta valitettavaa.
- yksi äiti vaan
Toiset saa mahdollisuuden , meidän perhe ei saannut. Kukaan ei pystynyt pelastamaan lastani.
Suru on niin valtava ettei sitä tuskaa halua ekenekään kokevan , varsinkaan läheisen.
Sen takia elän, juuri sen takia.
Miten voisinkaan lisätä ainoalle lapselleni toistamiuseen menettämnisen tuskan? En vaan voi.
Siksi sitä elää.Ei surusta yli pääse, sen kanssa on opittava eläämään.
Onneksi te saitte mahdollisuuden. Uskon että arvostat tätä uutta mahdollisuutta olla isä pienelle lapselle eri tavalla nyt kuin ennen.
En minä ketään moiti joka ei ymmärrä minua, miten he voisivatkaan ymmärtää omaa onneaan . Kukaan ei kuvittele oman lapsensa lähtevän ennen omaa kuolemaansa.
En minäkään voinnut uskoa sitä todeksi pitkään aikaan.Niin vaan kävi.
Muistoja ei kukaan voi minulta viedä, mutta ei nekään ole sama asia kun konkreettisesti elävä lapsi.
En näåe lapseni kasvavan, muuttuvan . Ei tule häitä eikä lapsenlapsia.
Sydämestäni lähti pala enkä koskaan voi tuylla ehjäksi enää vaikka elän.- Viola
Mitä tarkoittaa lapsen kuolemasta selviytyminen.Sitä ihmiset toitottavat minulle, olet vahva, sinä olet selvitynyt. Mistä ? Miten? Miten ihmiset odottaisivat minun sitten käyttäytyvän ? He taputtavat minua selkään ja sanovat, elämä jatkuu. Tietysti se jatkuu. Minä elän, en ole tappanut itseäni. En voisikaan, muille en voisi aihettaa niin suurta surua. Elämäni ei kuitenkaan ole enää samanlaista kuin ennen, minä en ole sama kuin ennen. Yksi lapseni, rakas esikoispoikani on poissa.
Jossain mielessä muutkin lapseni (kaksi) menettivät molemmat vanhempansa. Mikään ei ole kuin ennen heillekkään. En ole sama isoäiti lapsenlapselleni, en iloitse edes samalla tavalla tulevasta lapsenlapsesta, vaikka se ilo onkin. Tunnen olevani jollakin tapaa vajavainen ja näin minun on jatkettava. Voin ainoastaan käydä lapseni haudalla, sytyttää kynttilän, viedä kukan, muuta en voi. Elää kuitenkin tiedossa, että joskus tapaamme. Sitten, kun itse pääsen täältä lähtemään. En pelkää kuolemaa, melkein toivon sitä.
Koen, että ainoastaan ne, jotka ovat menettäneet lapsensa oikeastaan ymmärtävät minua.Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kokea tätä tuskaa. Minun lapseni oli sentään aikuinen, minulle jäi paljon muistoja hänestä ja sain kokea hänen kanssaa paljon ilon hetkiä, joista olen kiitollinen, silti tämä on ääretömän raskas tie. On vain hyväksyttävä, nöyrryttävä kuoleman edessä, kaikilla meillä on aikamme, päivämme on laskettu jo ennen syntymäämme, näin uskon. Sinun lapsesi aika ei ollut vielä, hyvä niin. Kaikkea hyvää elämääsi. - elämästäni
Viola kirjoitti:
Mitä tarkoittaa lapsen kuolemasta selviytyminen.Sitä ihmiset toitottavat minulle, olet vahva, sinä olet selvitynyt. Mistä ? Miten? Miten ihmiset odottaisivat minun sitten käyttäytyvän ? He taputtavat minua selkään ja sanovat, elämä jatkuu. Tietysti se jatkuu. Minä elän, en ole tappanut itseäni. En voisikaan, muille en voisi aihettaa niin suurta surua. Elämäni ei kuitenkaan ole enää samanlaista kuin ennen, minä en ole sama kuin ennen. Yksi lapseni, rakas esikoispoikani on poissa.
Jossain mielessä muutkin lapseni (kaksi) menettivät molemmat vanhempansa. Mikään ei ole kuin ennen heillekkään. En ole sama isoäiti lapsenlapselleni, en iloitse edes samalla tavalla tulevasta lapsenlapsesta, vaikka se ilo onkin. Tunnen olevani jollakin tapaa vajavainen ja näin minun on jatkettava. Voin ainoastaan käydä lapseni haudalla, sytyttää kynttilän, viedä kukan, muuta en voi. Elää kuitenkin tiedossa, että joskus tapaamme. Sitten, kun itse pääsen täältä lähtemään. En pelkää kuolemaa, melkein toivon sitä.
Koen, että ainoastaan ne, jotka ovat menettäneet lapsensa oikeastaan ymmärtävät minua.Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kokea tätä tuskaa. Minun lapseni oli sentään aikuinen, minulle jäi paljon muistoja hänestä ja sain kokea hänen kanssaa paljon ilon hetkiä, joista olen kiitollinen, silti tämä on ääretömän raskas tie. On vain hyväksyttävä, nöyrryttävä kuoleman edessä, kaikilla meillä on aikamme, päivämme on laskettu jo ennen syntymäämme, näin uskon. Sinun lapsesi aika ei ollut vielä, hyvä niin. Kaikkea hyvää elämääsi.Rakas Viola, kirjoitit minun elämästäni suoraan. Koen sen juuri kuten sinäkin. Minun esikoispoikani kuoli vähän yli 2 vuotta sitten. Itsemurhan kautta. Elän ja koen, ajattelen, niinkuin sinäkin. Tasan samoin.
- Viola
elämästäni kirjoitti:
Rakas Viola, kirjoitit minun elämästäni suoraan. Koen sen juuri kuten sinäkin. Minun esikoispoikani kuoli vähän yli 2 vuotta sitten. Itsemurhan kautta. Elän ja koen, ajattelen, niinkuin sinäkin. Tasan samoin.
Voimahalaus sinulle rakas ystävä . Ehkä poikamme tapaava siellä, missä nyt ovat.
- isäminäkin
Viola kirjoitti:
Mitä tarkoittaa lapsen kuolemasta selviytyminen.Sitä ihmiset toitottavat minulle, olet vahva, sinä olet selvitynyt. Mistä ? Miten? Miten ihmiset odottaisivat minun sitten käyttäytyvän ? He taputtavat minua selkään ja sanovat, elämä jatkuu. Tietysti se jatkuu. Minä elän, en ole tappanut itseäni. En voisikaan, muille en voisi aihettaa niin suurta surua. Elämäni ei kuitenkaan ole enää samanlaista kuin ennen, minä en ole sama kuin ennen. Yksi lapseni, rakas esikoispoikani on poissa.
Jossain mielessä muutkin lapseni (kaksi) menettivät molemmat vanhempansa. Mikään ei ole kuin ennen heillekkään. En ole sama isoäiti lapsenlapselleni, en iloitse edes samalla tavalla tulevasta lapsenlapsesta, vaikka se ilo onkin. Tunnen olevani jollakin tapaa vajavainen ja näin minun on jatkettava. Voin ainoastaan käydä lapseni haudalla, sytyttää kynttilän, viedä kukan, muuta en voi. Elää kuitenkin tiedossa, että joskus tapaamme. Sitten, kun itse pääsen täältä lähtemään. En pelkää kuolemaa, melkein toivon sitä.
Koen, että ainoastaan ne, jotka ovat menettäneet lapsensa oikeastaan ymmärtävät minua.Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kokea tätä tuskaa. Minun lapseni oli sentään aikuinen, minulle jäi paljon muistoja hänestä ja sain kokea hänen kanssaa paljon ilon hetkiä, joista olen kiitollinen, silti tämä on ääretömän raskas tie. On vain hyväksyttävä, nöyrryttävä kuoleman edessä, kaikilla meillä on aikamme, päivämme on laskettu jo ennen syntymäämme, näin uskon. Sinun lapsesi aika ei ollut vielä, hyvä niin. Kaikkea hyvää elämääsi.Ei minun tarvitse kättäni irti hakat tietääkseni sattuisiko se. Totta kai osaamme ja tiedämme miltä sinusta tuntuu sillä itselläni avautuisi helvetti lapsen menetyksen myötä. Luultavasti joisin itseni hautaan tai sairastuisin ja menehtyisin ennen aikojani. Pääni räjähtää pelkästä ajatuksesta.
Lapsen kuolema on luonnoton ja käsittämätön sillä vanhempien ei kuulu lapsiaan haudata. Kumpa sitä voisi tehdä viikatemiehen kanssa vaihtokaupan jos valita voisi.
Ei koskaan.
Eikä suru hellitä, vaikka siihen ajatukseen alussa yrittääkin takertua.
Aika turruttaa vähän. Ihmismieli kun on sellainen että menee lukkoon kun käsiteltävänä on aivan liian iso asia. Mutta sen turtumuksenkin jälkeen lapsen kuolema on ilman muuta kipein asia, mikä koskaan voi kohdalle osua.
Elämä jatkuu, mutta amputaatio on pysyvä. Voi oppia nauramaan uudelleen. Voi oppia iloitsemaankin. Voi oppia nukkumaan yönsä ja hillitsemään itkun. Voi saada lisää lapsia. Voi rakastua.
Mutta aivan kuin sinulta olisi amputoitu raajat (epäilemättä pienempi paha kuin lapsen kuolema), niin kaiken minkä lapsesi kuoltua teet, teet lastasi vajaana.
Ikinä enää et ole kokonainen.- Kyyneleitä silmät täynnä
olemassa mutta elänkö,tuskin kolmasosalla olen kiinni tässä elämässä.Ei surusta selviä,jotkut voi mutta tiedän jo sen etten minä selviä.Miten voisinkaan kun sydän on revitty irti,mieli täynnä muistoja jotka tekee kipeää,iloiset muistotkin koskettavat lujasti.Syrjäsilmin ja aivankuin varkain vilkuilen poikani kuvaa seinällä.Miten se käykin näin kipeää,katsoa kuvaa ja alkaa heti miettimään että miksi hänet otettiin pois,miksi miksi ja tuhannen kertaa miksi?En pysty ottamaan kuvaa käteeni,en pysty katsomaan purskahtamatta rajuun itkuun.Monesti ystäväni ovat huomanneet kun yhtäkkiä ravistan päätäni ja räpyttelen silmiäni.Silloin yritän ravistaa pois sitä näkyä kun näin poikani kuolleena,kun juoksin tapahtumapaikalle ja mitään ei ollut tehtävissä.Miksi en silloin voinut kuolla shokkiin,sitä olisin halunnut,mennä poikani mukaan.Ehkä siksi kun minulla on vielä 15-vuotias tyttö joka tarvitsee minua vielä kauan.Sitä muistan hokeneeni silloin vai sanottiinko minulle niin.Koskaan en elä enää täyttä elämää,en vaikka se näyttäisi siltä.Kaikki mikä tuo minulle lohtua niin otan sen vastaan ja kaikki mikä tuo mulle iloa niin otan nekin vastaan mutta täyttä elämää,sitä en tule elämään enää koskaan.Ikävä on ainainen seuralainen,jokaisessa sekunnissa ja jokaisessa paikassa.
- Surusta
Kyyneleitä silmät täynnä kirjoitti:
olemassa mutta elänkö,tuskin kolmasosalla olen kiinni tässä elämässä.Ei surusta selviä,jotkut voi mutta tiedän jo sen etten minä selviä.Miten voisinkaan kun sydän on revitty irti,mieli täynnä muistoja jotka tekee kipeää,iloiset muistotkin koskettavat lujasti.Syrjäsilmin ja aivankuin varkain vilkuilen poikani kuvaa seinällä.Miten se käykin näin kipeää,katsoa kuvaa ja alkaa heti miettimään että miksi hänet otettiin pois,miksi miksi ja tuhannen kertaa miksi?En pysty ottamaan kuvaa käteeni,en pysty katsomaan purskahtamatta rajuun itkuun.Monesti ystäväni ovat huomanneet kun yhtäkkiä ravistan päätäni ja räpyttelen silmiäni.Silloin yritän ravistaa pois sitä näkyä kun näin poikani kuolleena,kun juoksin tapahtumapaikalle ja mitään ei ollut tehtävissä.Miksi en silloin voinut kuolla shokkiin,sitä olisin halunnut,mennä poikani mukaan.Ehkä siksi kun minulla on vielä 15-vuotias tyttö joka tarvitsee minua vielä kauan.Sitä muistan hokeneeni silloin vai sanottiinko minulle niin.Koskaan en elä enää täyttä elämää,en vaikka se näyttäisi siltä.Kaikki mikä tuo minulle lohtua niin otan sen vastaan ja kaikki mikä tuo mulle iloa niin otan nekin vastaan mutta täyttä elämää,sitä en tule elämään enää koskaan.Ikävä on ainainen seuralainen,jokaisessa sekunnissa ja jokaisessa paikassa.
Jos pidät surustasi muistuttavia kuvia seinällä, unohtaminen on kovin vaikeaa. Oma tyttäreni menehtyi syöpään 5-vuotiaana ja meille on ollut parempi ratkaisu olla enää katselematta hänen kuviaan. Siis muisteleminen on parempi jättää menneisyyteen, koska asia on niin tuskallinen. Kuvat pois seinältä, ja elämässä eteenpäin. Nostalgia vain kiusaa vanhempia eikä ole terveellistä perheelle. Itse emme ole käyneet haudalla kertaakaan kuoleman jälkeen, koska tapahtuma oli niin järkyttävä. kaikki vastaavan kokeneet: yrittäkää selviytyä, elämä jatkuu.
- tuskaanne
Surusta kirjoitti:
Jos pidät surustasi muistuttavia kuvia seinällä, unohtaminen on kovin vaikeaa. Oma tyttäreni menehtyi syöpään 5-vuotiaana ja meille on ollut parempi ratkaisu olla enää katselematta hänen kuviaan. Siis muisteleminen on parempi jättää menneisyyteen, koska asia on niin tuskallinen. Kuvat pois seinältä, ja elämässä eteenpäin. Nostalgia vain kiusaa vanhempia eikä ole terveellistä perheelle. Itse emme ole käyneet haudalla kertaakaan kuoleman jälkeen, koska tapahtuma oli niin järkyttävä. kaikki vastaavan kokeneet: yrittäkää selviytyä, elämä jatkuu.
mutta tuntuu jotenkin pahalta tuo aktiivinen unohtaminen, aivan kuin ajattelisitte että tyttö on poissa, ei ole koskaan elänytkään, eikä hänestä enää puhuta tai muistella...kaikki muistot vain lakaistaan pois maton alle, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan...ei elämää eikä kuolemaa. :/
Vaikka elämä näennäisesti jatkuu normaalina, on hän kuitenkin ollut teidän lapsi, arvokas ihminen...miksi teeskennellä että mitään surullista tai järkyttävää kuten lapsen kuolema ei ole tapahtunutkaan, kaikki on ihan ok...vai onko? Suru voi tulla kolminkertaisena pintaan vuosien kuluttua, jos on keskitytty vain unohtamiseen ja surutyö on jäänyt osittain tai täysin tekemättä.
Mielestäni haudalla käymättömyys on tosi surullista ja ehkä hiukan kummallistakin. - kuule...
tuskaanne kirjoitti:
mutta tuntuu jotenkin pahalta tuo aktiivinen unohtaminen, aivan kuin ajattelisitte että tyttö on poissa, ei ole koskaan elänytkään, eikä hänestä enää puhuta tai muistella...kaikki muistot vain lakaistaan pois maton alle, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan...ei elämää eikä kuolemaa. :/
Vaikka elämä näennäisesti jatkuu normaalina, on hän kuitenkin ollut teidän lapsi, arvokas ihminen...miksi teeskennellä että mitään surullista tai järkyttävää kuten lapsen kuolema ei ole tapahtunutkaan, kaikki on ihan ok...vai onko? Suru voi tulla kolminkertaisena pintaan vuosien kuluttua, jos on keskitytty vain unohtamiseen ja surutyö on jäänyt osittain tai täysin tekemättä.
Mielestäni haudalla käymättömyys on tosi surullista ja ehkä hiukan kummallistakin.On kuule niin, että se on se oman elämän hallinta tosi hukassa ja keinot vähissä, kun oman lapsen kuolema vie shokkiin ja järkyttää koko elämän pois raiteiltaan. Ei siinä ehkä osaa ajatella miten on järkevää tällä hetkeä toimia juuri nyt surutyön toteutumisen hyväksi. Sitä vain taistelee sen eteen, että yleensä pysyy hengissä, tuska ja shokki ovat niin valtavat, että ne vievät kaikki ruumiilliset ja henkiset voimat. Hyvä kun jaksaa hengittää, hyvä kun jaksaa olla juuri siinä missä on, siten kuin on. Kaikki on niin totaalisesti romahtanut. Siitä täytyy vain alkaa kerätä niitä elämän legopalikoita pikkuhiljaa kasaan, eikä oo mitään tietoa millainen elämä niistä palikoista pitäs nyt tulla ja välillä ne palikat romahtaa, kokoa uudelleen, kun on joku päivä kerätty ensin voimia, ja taas samaa rataa. Ei siinä osaa ajatella, mitä tekee oikein surutyön edistämiseksi, eikä sitä, että vuosien päästä voi romahdus tämän asian takia tulla taas eteen. On vain elettävä sitä hetkeä mitä elää. Ja unohtaa ei tarvitse, ei voi, eikä haluakaan. Oma lapsi kulkee aina mukana. Se kuollut lapsi, painaa välillä ryhtiä kumarampaan, satuttaa, välillä hymyn kera muistaa jotain ihanaa siitä, jne. Lapsi on mukana, aina. Ei varmasti unohdu. Jaksamista kaikille.
- on parasta
tuskaanne kirjoitti:
mutta tuntuu jotenkin pahalta tuo aktiivinen unohtaminen, aivan kuin ajattelisitte että tyttö on poissa, ei ole koskaan elänytkään, eikä hänestä enää puhuta tai muistella...kaikki muistot vain lakaistaan pois maton alle, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan...ei elämää eikä kuolemaa. :/
Vaikka elämä näennäisesti jatkuu normaalina, on hän kuitenkin ollut teidän lapsi, arvokas ihminen...miksi teeskennellä että mitään surullista tai järkyttävää kuten lapsen kuolema ei ole tapahtunutkaan, kaikki on ihan ok...vai onko? Suru voi tulla kolminkertaisena pintaan vuosien kuluttua, jos on keskitytty vain unohtamiseen ja surutyö on jäänyt osittain tai täysin tekemättä.
Mielestäni haudalla käymättömyys on tosi surullista ja ehkä hiukan kummallistakin.yrittää mennä eteenpäin, vaikka se onkin vaikeaa. Jo läheistesikin kannalta ei ole hyvä jos murennut suruusi. On vain yritettävä hyväksyä se tosiasia, että elämä on sattumista kiinni, ja että jotkin lapset ovat vain syntyneet sellaisiksi (sairaudet), ettei heistä ole elämään.
- Riinuli...
Tämä nyt ei ole kritisointi alkuperäiselle vain yleensä..miksi lapsen kuolemasta pitäisi selvitä? Tuntuu, että selviäminen on lopullista kuin humalasta selvitään tai onnettomuudesta tila on ohi. Lapsen kuolema ei ole koskaan ohi. Lapsi on kuollut edelleen vuosienkin päästä. Lapselta jää kokematta monia asioita elämässä. Jos lapsen menettänyt vaikuttaa elävän normaalia elämää ja hänen elämänsä jatkuu, ei kannata kuvitella, että hän on selvinnyt jostakin. Tätä ei ainakaan kannata välttämättä ääneen sanoa. Lapsen kuoleman kanssa voi oppia elämään, mutta harva siitä selviää. En edes halu selvitä..tässä nyt kritisoin vain sanaa ja varmaan kukaan ei ymmärtänyt mitä tarkoitan, mutta tämä nyt oli unettoman raapustusta.
- näin...
Minullekin sanotaan, että hyvinhän sinä olet selvinnyt! Halutaan näin tukea ja kannustaa eteenpäin. Luulisin. Tai sitten ihan oikeasti kuvittelevat asian olevan näin. Poikani itsemurhan jälkeen, kun aikaa on kulunut vähän yli 2 vuotta. Mutta minä itse en tiedä yhtään olenko minä selvinnyt ja kuinka kauan minä jaksan näin mennä eteenpäin. Voin elää vain hetken kerrallaan. Vain sitä hetkeä, jota juuri elän. Huomisesta en tiedä mitään, enkä edes ajattele sitä. Huomisella ei ole merkitystä, koska en ikinä voi tietää mitä elämä silloin on.
Nyt olen jaloillani, töissä ja hengissä. Elän vain tässä hetkessä. Ehkä se on rikkauskin. Näin yritän positiivisesti ajatella. Että en paljon huomista murehdi. Kunhan nousen ylös, lähden töihin, teen tehtäväni, tulen kotiin, syön, juon ja nukun. Kuin robotti. Päivästä toiseen. En minä edes tiedä onko tämä selviämistä, elämistä, vai mitä tämä on. Näin vain nyt on, koska muusta en tiedä, muuta en jaksa, enkä muuta voi. Ei ole voimia, ei halua, ei mielenkiintoa. Elämä tallaa paikoillaan välttämätöntä menoaan, jotta se jatkuisi kuitenkin. Eikä tätä uskalla kenellekään ääneen sanoa, kun pelkää menettävänsä ainoankin perustan elämältään, työn. Muisti ei toimi kuten ennen vieläkään. Lähimuisti on mennyt. Hirveän vaikea sitä on peitellä töissä, mutta kirjallisten muistiinpanojen avulla olen selvinnyt...onkohan aivoihini jäänyt tämän trauman ja shokin takia jokin vamma? En tiedä. Ehkä aika näyttää... - napero61
näin... kirjoitti:
Minullekin sanotaan, että hyvinhän sinä olet selvinnyt! Halutaan näin tukea ja kannustaa eteenpäin. Luulisin. Tai sitten ihan oikeasti kuvittelevat asian olevan näin. Poikani itsemurhan jälkeen, kun aikaa on kulunut vähän yli 2 vuotta. Mutta minä itse en tiedä yhtään olenko minä selvinnyt ja kuinka kauan minä jaksan näin mennä eteenpäin. Voin elää vain hetken kerrallaan. Vain sitä hetkeä, jota juuri elän. Huomisesta en tiedä mitään, enkä edes ajattele sitä. Huomisella ei ole merkitystä, koska en ikinä voi tietää mitä elämä silloin on.
Nyt olen jaloillani, töissä ja hengissä. Elän vain tässä hetkessä. Ehkä se on rikkauskin. Näin yritän positiivisesti ajatella. Että en paljon huomista murehdi. Kunhan nousen ylös, lähden töihin, teen tehtäväni, tulen kotiin, syön, juon ja nukun. Kuin robotti. Päivästä toiseen. En minä edes tiedä onko tämä selviämistä, elämistä, vai mitä tämä on. Näin vain nyt on, koska muusta en tiedä, muuta en jaksa, enkä muuta voi. Ei ole voimia, ei halua, ei mielenkiintoa. Elämä tallaa paikoillaan välttämätöntä menoaan, jotta se jatkuisi kuitenkin. Eikä tätä uskalla kenellekään ääneen sanoa, kun pelkää menettävänsä ainoankin perustan elämältään, työn. Muisti ei toimi kuten ennen vieläkään. Lähimuisti on mennyt. Hirveän vaikea sitä on peitellä töissä, mutta kirjallisten muistiinpanojen avulla olen selvinnyt...onkohan aivoihini jäänyt tämän trauman ja shokin takia jokin vamma? En tiedä. Ehkä aika näyttää...Itsekin olen miettinyt monesti että olenko sairatunut dementtiaa kun kaikki asiat häviää päästä olen "vasta 47". On hyvä kuulla että muillakin on samoja oireita.Oikeest tää on ihan hirveetä miten kaikki asiat voi unohtaa tällälailla vaikka kuinka yrittäis muistaa niin ei niitä vaan muista.
- poikansa menettänyt äiti
Tänään poltan kynttilöitä. Kuolemalle menettämäni poikani täyttäisi tänään vuosia...jo toinen poikani syntymäpäivä...eikä häntä enää ole tässä maailmassa. Tunnen kyllä hänen läsnäolonsa hetkittäin ja muistelen. Niin monet yhdessä koetut hetket palaavat mieleeni ja kuitenkin välillä tuntuu, onko niitä hetkiä ollut olemassakaan. Ei mene päivääkään, ei tuntiakaan eikä edes kymmentä minuuttia, ettenkö poikaani ajattelisi.
Elämästä selviää elämällä päivän kerrallaan, mutta poikani kuolemasta en selviä koskaan. Voiko tämän suurempaa surua olla olemassa? Silti, suunnittelen tulevaisuutta, koen ilon hetkiä ja keskustelen ihmisten kanssa. En piehtaroi surussani, mutta perusmieleni on surusta raskas. Ei tätä surua voi käsittää kuin saman kokenut. On päiviä, jotka ovat surusta raskaita ja päiviä, jotka ovat vähän vähemmän surusta raskaita.
Olen muuttanut elämääni totaalisesti. Aloitan pian uudessa työssäni yrittäjänä. Tulen työskentelemään eläinten ja ihmisten kanssa. Pidän eläimistä ja työskennellessäni eläinten kanssa tunnen hetkittäin helpotusta poikani kuolemansurusta. Koen, että eläimet pitävät minua enemmän elämässä kiinni. Joku kirjoitti, että lapsensa kuoleman jälkeen, hän ei elä, vaan on. Niinhän tässä ollaan, olemassa, mutta sekä itseni että muiden lapsieni takia, minun on ruvettava elämään elämääni, vaikkakin poikani kuolemansuru seuraa mukanani. Silmäni ovat avautuneet, katselen elämää vähän "viisaammilla" silmillä. Tästä surusta en selviä, mutta uskon, että jossain vaiheessa, elämä kantaa.
Saan paljon lohtua lukemalla tätä palstaa. Toivon, että te läheisen menettäneet, jaksaisitte elää elämäänne.- isä, 46
Kirjoitit oikein kauniisti. Mun poikani olisi täyttänyt toissapäivänä 19, mutta kuoli vaja viisi vuotta sitten. Sen jälkeen on ollut pelkkää olemassaolemista. Töissä en ole jaksannut, joten kuten hommat hoitanut.....haluaisin tehdä muutosta elämääni, vaihtaa alaa rauhallisemmaksi (kuskiksi vaikka), muttei ole voimia etsiä uutta työtä kun helpolla sitä ei löydy. Ei oikein mikään kiinnosta. Eläkööt onnellisina ne joilla on siihen mahdollisuus.......vaikka ne perheet joille lahjoitimme pojan elimet.......valtiolta kuitenkaan pienintäkin apua saamata.....
Kolkko, monille julma paikka tämä on........vaikka eilinen lentoonnettomuus.....ajattelin heitä pitkät yötunnit ennen kuin nukahdin. Muiden lasteni takia tässä vielä pötkitään.......
Voimia kaikille kuitenkin!
- poisnukkunut ainokaiseni
Humalasta selvitään,se kun on ohi,elämä jatkuu kuten ennenkin...Mielestäni käsittämätöntä puhua selviämisestä,siitä olemme lähes yhtämieltä.Lapsen kuoleman jälkeen monet asiat eivät ole mitenkään ennallaan,kaukanan siitä.Suru ja ikävä ovat aivan joka sekunti läsnä,ei montaa paikkaa tai asiaa ole,mikä ei toisi mieleen muistot.Nekin tekevät aina vain yhä kipeää.Ihmisenä muuttuu paljon,mm.pelkoja ei ole,itsesuojeluvaisto häviää...kun ei ole mitään menetettävää,merkitykselliset asiat vähissä.Elämän merkitystä joutuu miettimään ja usein tulee ajatus luovuttamisesta...kun voimat loppuvat,kukaan ei pakota minua jaksamaan.
- meinaa selvitä
Itse olen onnekkaampien sarjassa. Lapseni taisteli kaksi viikkoa teholla hengestään rs-viruksen vuoksi. Yhä edelleen asia muistuttaa olemassaolostaan joka päivä. Elämä menee todellakin raiteiltaan vaikean asian tullessa kohdalle, siinä ei elämänhallinnat enää päde pätkääkään. Yhä edelleen viha, häpeä, lannistuminen, katkeruus, suru ja kateus vyöröyvät pään sisällä, mutta minulla on lapsi vielä ajan rajan tällä puolella. Onneksi.
- isäminäkin
Itsellä on n 5v tytär ja kun lueskelin allaolevan laulun sanat tunsin piston. Olikos se syyllisyyttä? Kenties.
MUA KUULE, ÄITI
"Oi äiti, voitko hetkisen
sä viettää kanssain leikkien?"
Näin pyytää lapsi äidiltään,
on katse kirkas silmissään.
"Voi kulta, varmaan tiedät sen,
mun täytyy mennä, ehdi en!"
Pois kääntyy lapsi murheissaan,
vain pieni nalle seuranaan.
Niin yksin lapsi huoneessaan,
vain nalle on häll' seuranaan:
"Mua kuule nalle-ystäväin,
sä oothan aina lähelläin.
Mä toivon, että äiti vois,
mut äiti on niin paljon pois.
Mun äiti kaikkein tärkein on,
oon ilman häntä onneton."
Mut kerran lapsi sairastuu,
ja vieras hoitaa — kukas muu.
Ei ehdi äiti kiireiltään,
ei lasta pientä hellimään.
Kun sitten koittaa päivä uus,
on ympärillä hiljaisuus.
Nyt nalle yksin olla saa,
on lapsi mennyt rajan taa.
Nyt vasta äiti huomaa sen,
pois päänsä kääntää itkien.
Nyt saada ei voi takaisin,
pois on — pois kaikkein kallehin.- Kolmen äiti
Lapsen menettämisestä hieman...
Meidän keskimmäinen lapsemme kuoli n.puolitoista vuotta sitten. Hän kuoli heti syntymänsä jälkeen, täysiaikaisena vauvana ja kaikin puolin terveen näköisenä. Tämä oli siis täysi yllätys.
Surun kestosta ja siitä selviämisestä, ei se suru ole mihinkään hävinnyt. Ei ole mennyt päivääkään etten olisi ajatellut pientä lastamme. Eikä se suru ole ainoa tunne mitä joutuu kahlaamaan läpi, mukana tulee kova syyllisyys oman elämän jatkamisesta... Sitä usein huomaa miettivänsä menehtyneen lapsen piirteitä, tai siis sitä että miltä hän juuri nyt näyttäisi ja jokohan hän osaisi kävellä yms..sitä tavallaan käy sitä menetettyä elämää läpi.
Olen todella iloinen siitä, että keskustelun aloittaja perheineen on selvinnyt vain säikähdyksellä... minä en ainakaan tässä elämässä kauheampaa asiaa keksi kuin oman rakkaan lapsen menettäminen, ja sitä tuskaa saan kantaa niskassani loppuelämäni...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ikävä sinua
Onkohan sulla ollut sama tunne kuin mulla viimeisten parin päivän aikana, eilen varsinkin. Ollaan oltu ihan lähellä ja k375096- 823626
- 333006
- 612985
- 102906
Kesäseuraa
Kesäseuraa mukavasta ja kauniista naisesta. Viesti tänään mulle muualla asiasta jos kiinnostaa Ne ketä tahansa huoli, t562353- 411838
Tuksu on edelleen sinkku - nuori Joonas jätti!
Hihhahihhahhaahheee Joonas keksi hyvän syy. : Tuksu on liian Disney-prinsessa hänelle. (Mikähän prinsessa lie kyseessä….91780- 181721
Kiusaaja otti yhteyttä, mitä tekisit?
Minulle kävi näin pari kk sitten. Olin aluksi todella ystävällinen. Sanoin, että olin jo unohtanut jne. Asia jäi vai1351669