Haluaisin puhua tästä nyt kaikille. En nyt jaksa kovin pitkää juttua kirjoittaa, mutta kirjoitan ainakin jotain. Minulle tuli noin tuossa ylä-asteen 8 luokalla sosiaalista ahdistusta ja paniikkia. 9 luokan alussa hain apua ja olen yrittänyt hoidattaa itseäni erilaisilla menetelmillä siitä saakka. Oloni on parantunut siitä jonkin verran, mutta asian ydin - paniikkiset olot sosiaalisissa tilanteissa - ei ole muuttunut paljonkaan.
Minulla on muuten elämä mallillaan. Olen todella hyväkuntoinen, ihan hyvännäköinen ja minulla on kavereita aika paljon. Mutta asia on niin että nämä paniikkiset olot eivät ole hävinnneet minnekään. Olen nyt noin vajaa 2 vuotta käyttänyt cipralexia. Se on auttanut jonkin verran ja xanoreita ja beetasalpaajia on tullut myös käyteltyä. Olen käynyt terapioissa ja sensellaisissa.
Lopputulos on kuitenkin se, että niillä ei ole ollut kovin paljon vaikutusta. Edelleen paniikkisia oloja tulee ja aiheuttaa masennusta kun ei pysty olemaan kavereiden kanssa rennosti niin että juttua tulisi ja kaikista eniten ärsyttää se että kun esim tapaan yhtä tyttöä, niin minulla on välillä paha olo kun olen hänen kanssaan, ja se johtuu paniikkisesta olosta. Sen jälkeenkin kun menen kotiin, vaikka treffit oisivat menneet ihan suht hyvin tytön näkökulmasta, minulla on vähän huono olo, joka johtuu tästä paniikista. Minulla on olo että en tytön seurassa keksi puhuttavaa, koska minulla on huono olo, ja en pysty olemaan hauska, koska on huono olo. Ja kun esim. alkaa uusi jakso lukiossa ja menen jonkin aineen ensimmäiselle oppitunnille, niin olo on aika karmea ja kun siinä sitten puhun vieruskaverin kanssa, saattaa mennä sanat vähän sekaisin, koska jännitän, että mitä pitää tehdä(esitellä itsensä, huutaa jotain, kun oma nimi sanotaan jne.)
Elämästä selviäminen on minulle tuntematon fraasi. En aio elää elämääni tämän vaivan kanssa loppuun. Yritän viel muutamilla keinolla yrittää saada tätä sosiaalista paniikkioloa pois ja jos ei se onnistu, niin... No en nyt rupea tässä sen enempää puhumaan, mutta vitutus on niin suuri, että en aio täällä maapallolla kauaa kärsiä.
Tytöt ovat sanoneet, että olen miellyttävä poika jne., minulla on lihaksia ja olen ihan hyvännäköinen, niin kuin aiemmin jo sanoin(tämä nyt on vähän noloa tämmöisiä tässä selitellä, mutta kuitenkin) Tarkoitan vain sitä, että olen fyysisesti loistokunnossa, ja ulkonäöstä johtuvaa huonoa oloa tai sen tyylistä ei ole. Halusin vain kertoa teille tästä kaikesta ja olen tällä hetkellä sitä mieltä, että terapiat sun muut eivät tätä vaivaa paranna. Ne voivat parantaa mielenlaatua, mutta näitä paniikkisia oloja ne eivät paranna.
Olisi kivaa, jos te kirjoittaisitte vastauksia tähän alle:)
Minulla on muuten elämä mallillaan. Olen todella hyväkuntoinen, ihan hyvännäköinen ja minulla on kavereita aika paljon. Mutta asia on niin että nämä paniikkiset olot eivät ole hävinnneet minnekään. Olen nyt noin vajaa 2 vuotta käyttänyt cipralexia. Se on auttanut jonkin verran ja xanoreita ja beetasalpaajia on tullut myös käyteltyä. Olen käynyt terapioissa ja sensellaisissa.
Lopputulos on kuitenkin se, että niillä ei ole ollut kovin paljon vaikutusta. Edelleen paniikkisia oloja tulee ja aiheuttaa masennusta kun ei pysty olemaan kavereiden kanssa rennosti niin että juttua tulisi ja kaikista eniten ärsyttää se että kun esim tapaan yhtä tyttöä, niin minulla on välillä paha olo kun olen hänen kanssaan, ja se johtuu paniikkisesta olosta. Sen jälkeenkin kun menen kotiin, vaikka treffit oisivat menneet ihan suht hyvin tytön näkökulmasta, minulla on vähän huono olo, joka johtuu tästä paniikista. Minulla on olo että en tytön seurassa keksi puhuttavaa, koska minulla on huono olo, ja en pysty olemaan hauska, koska on huono olo. Ja kun esim. alkaa uusi jakso lukiossa ja menen jonkin aineen ensimmäiselle oppitunnille, niin olo on aika karmea ja kun siinä sitten puhun vieruskaverin kanssa, saattaa mennä sanat vähän sekaisin, koska jännitän, että mitä pitää tehdä(esitellä itsensä, huutaa jotain, kun oma nimi sanotaan jne.)
Elämästä selviäminen on minulle tuntematon fraasi. En aio elää elämääni tämän vaivan kanssa loppuun. Yritän viel muutamilla keinolla yrittää saada tätä sosiaalista paniikkioloa pois ja jos ei se onnistu, niin... No en nyt rupea tässä sen enempää puhumaan, mutta vitutus on niin suuri, että en aio täällä maapallolla kauaa kärsiä.
Tytöt ovat sanoneet, että olen miellyttävä poika jne., minulla on lihaksia ja olen ihan hyvännäköinen, niin kuin aiemmin jo sanoin(tämä nyt on vähän noloa tämmöisiä tässä selitellä, mutta kuitenkin) Tarkoitan vain sitä, että olen fyysisesti loistokunnossa, ja ulkonäöstä johtuvaa huonoa oloa tai sen tyylistä ei ole. Halusin vain kertoa teille tästä kaikesta ja olen tällä hetkellä sitä mieltä, että terapiat sun muut eivät tätä vaivaa paranna. Ne voivat parantaa mielenlaatua, mutta näitä paniikkisia oloja ne eivät paranna.
Olisi kivaa, jos te kirjoittaisitte vastauksia tähän alle:)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Heh sama homma mulla. =)
Itse koen ihan samoin, oli sitten kuinka hauskaa seurassa jokin pieni ahdistus tuntuu syvällä. Sitä miettii että sanoinkohan nyt jotain väärin, mitäköhän toikin nyt ajattelee. Ja hassua kuitenkin kaiken ahdingon keskellä, monet ovat sanoneet pitävänsä minusta.
Mutta, mitä luulen että säkin käyt nyt läpi, on oman itsensä löytämistä ja roolin haihtumista. Ja luulen että se hauskuuttajan rooli ei ole todellista itseäsi oikeasti koskaan ollutkaan, ja se on alkanut pikkuhiljaa rapisemaan pois = mikä tuo paniikin tunteen että muut eivät hyväksy jos en ole hauska tai lauo hyviä juttuja jne.
Ei mullaka ulkonäöllisiä juttuja ole ollut pitkiin aikoihin, kauniiksikin on kehuttu. Jota en kyllä silti pysty uskomaan itsestäni vieläkään.
Mutta se mikä on mua auttanu eteenpäin on ajattelu niin, että mun ei tarvi olla hauska. Ei tarvi esittää mitään. Jos et keksi puhuttavaa seurassa sitten et keksi. Ei sitä aina voi keksiä :) Täydellistä ihmistä ei ole olemassa.
Oo vaan mukava oma itses, äläkä pyri miellyttämään muita. Se saattaa kantaa jo pitkälle :)
Tilanteeni on aivan sama kuin sinulla. Ainut vaan, että olen 19 vuotta. Apua en ole hakenut, en vaan ole pystynyt. Lukion taistelin, vaikka olin ihan helvettiä. Juuri nuo ekat tunnit, ryhmätyöt, esitelmät... Huhhuh. En älyä miten selvisin. Apua on pakko hakea kyllä lähiaikoina.
Mitä kirjoitit itsestäsi tyttöjen kanssa, sopii myös minuun. Olen täsmälleen samanlainen ja olen saanut täsmälleen samanlaista kommenttia tytöiltä. Vittu että haluaisin olla OMA NORMAALI ITSENI. Tällainen pelkääjä, varautunut ihminen en ole. Olen kuin kovan kuoren sisällä puristuksissa. Miten saan kuoren hajalle? En tiedä. Toivottavasti saan jotain nappeja jotka toimivat.
Toivottavasti parannut 16 v mukava poika.
Kiitos kirjoituksistanne:) Tulee ihan mukava olo, kun te vastailette:)
En nyt oikein tiedä, että mitä tässä pitäisi tehdä:S Kai tässä pitäisi vielä jotain uusia juttuja yrittää, vaikka en ole kovin luottavainen näihin hoitokeinoihin, joita tähän vaivaan löytyy.
Tää tälläsen sosiaalisen paniikin kanssa eläminen on vähän niinku harrastais vaikka 100 metrin juoksua, ja oma ennätys olisi 10 tasan ja vaikka kuinka harjoittelis, niin aina menis kisoissa vaan 12 sekunttiiin. Vähän sama juttu tämän kanssa, että olis rahkeita parempaan, mut tää sosiaalinen paniikki vaikeuttaa kaikkee:S
Esim. tänään koulussa kun tulin tunnille myöhässä, niin sanoin siinä jotain tyyliin "sori et oon myöhässä", mutta jäädyin jonkin verran:S Ei sille voi mitään, kun pää menee jotenkin ihan sekaisin, niin siinä menee myös sanatkin aika pakosti sekaisin. Mutta jooo. Täytyy toivoo, että tää menee parempaan suuntaan:) Ku tää on niin vituttavaa! Oon urheilussa tottunu, että treenaamalla jotain osa-aluetta, siitä saa paremman. Tässä tuntuu siltä, ettei mikään auta.
Eipä mitään :)
Mietin vain, että mitä mietit ennen luokkaan menoa, vai pystyitkö miettimään mitään?
Ehkä ajattelet liikaa mitä muut ajattelee susta, kun esim tuut myöhässä? Toi on kohta mis aina itekin "jäädyn"
Ja toinen totuus on se, että se ei mihinkään lähde. Se on sun ominaisuus. Ja paras mikä rauhottaa tossa, on että noohh tulipa mentyä sekasin, mutta ei se mitään. Anna itelles anteeks. Ja yks mikä on totta niin muut ei sitä paniikkia yleensä huomaa.
Mut tää on vaikeeta. Joskus menee hyvin ja joskus huonosti. Takapakkia tulee. Mut kyl se siitä lopulta lähtee sujuun :)
Sitten mietin että haluaisitko olla edes lukiossa? Vai mennyt vaan kun vanhemmat ynm. on painostanu?
Koska nyt on susta kyse. Ei mitä muut susta haluaa. Ja lukio jos mikä on aika rankkaa.
Ennen luokkaan menoo taisin vaa ajatella et meen vaa sinne ja sanon sit et oon myöhässä ja oli vähä semmone paniikkine olo ja kyllähä ne sanat sit vähä sekasi meni.
Kyllä mä lukiossa haluun olla enemmän ku missään muualla, ku siellä on kuitenkin mun kavereita paljon ja tällei. Eka vuos meni ihan hyvin, mut en oikeen jaksanu tehä kovin paljoa. Mut ihan hyviä numeroita silti:)
Joo no kai ainoo lääke tähän on, että hyväksyy sen saamarin paniikin ja vaikka tulee huono olo, niin antaa sen sitten tulla ja yrittää vaan olla ajattelematta sitä:) Kai tää tästä parempaan suuntaan menee...
Hei!
Viestisi paniikkihäiriöstä oli koskettavaa luettavaa.Olen itsekin taistellut paniikkihäiriön kanssa jo vuosia.Välillä olin todella epätoivoinen ja mietin itsemurhaa.Minulla on samankaltaisia kokemuksia kaverien ja koulutuntien suhteen,kamalaa...ahdistavaa..Nimenhuudot ja esittelyt koulussa saivat minut hermoromahduksen partaalle.Myös kaveriseurassa jännitin,en pystynyt olemaan oma itseni,paniikki iski toisinaan ja jouduin jopa lähtemään kesken pois.
ymmärrän sinua erittän hyvin.Minäkin kävin monellaista terapiaa ja minulle kokeiltiin useita
lääkkeitä.Vasta kun sain tarpeeksi voimakkaan lääkityksen Sepram 40 mg-60 mg päivässä oireet hävisivät.Mminulle annettiin aina liian mietoja annoksia aiemmin.Nytkin toisinaan on pientä tunnetta,että paniikki voisi tulla,mutta ei sitten tulekaan.Älä missään nimessä päätä elämääsi
paniikkihäiriön vuoksi vaan vaadi itsellesi kunnon lääkitys,ei minuakaan terapiat auttaneet.
Kerro terapeutillesi suoraan itsemurha-ajatuksistasi,ettet aio kauaan kärsiä.
Toivon sinulle voimia taistelussa paniikkia vastaan.Toivon,että saat viimein kunnon avun!
Lähetän sinulle positiivista energiaa...
Myötätuntoisin ajatuksin
nimimerkki Paniikkihäiriön kokenut
Sydämeen kävi puheesi, ja kuullosti tutulta. Hienosti osasit asiasi kertoa, ja ongelmasi sanoiksi pukea.
Se minut itseasiassa saikin vakuuttumaan siitä että saat asian kyllä järjestykseen, kaikki järjestyy, usko pois !
Kärsin itse paniikkihäiriöistä nuorena, ja joskus ne palaavat vieläkin näin keski-iässä, mutta niiden kanssa olen oppinut elämään ja olemaan. Suurimman osan aikaa en enää muistakaan moista olevan, sallin itselleni tämän erilaisuuden, meillä kaikilla on "tämänsä".
Otat ne sosiaaliset tilanteet yksi kerrallaan, opettelet ensin selviämään yhdestä sitten toisesta asiasta, ja hiljalleen luottamaan että näinhän tämä käy, kaikki ei muutu yhtäkkiä, vaan vähän kerrallaan.
Ja huomaat että asian kertominen ja myöntäminen muille saattaa joskus kummasti helpottaa, eikä sua tuomitakaan, vaan yllättäen moni vastaa, että " joo, mullakin on joskus ollu semmosta".
Et ehdottomasti anna periksi, niin paljon elämää, hyvää, sulla edessä : )
Kiitos mukavista viesteistä:)
Eniten tämä paniikki ärsyttää minua tyttöystävä-asiassa. Kun paniikki iskee tulee paha olo ja silloin ei ole mukava olla tytön seurassa, kun ei pysty olemaan oma itsensä, mieli on tyhjä ja ei keksi puhuttavaa, ja kaikista pahin on se että, itsellään on paha olla sen tytön kanssa. Se tyttö on mukava ja ei olisi muuten mitään esteitä missään jos paniikkia ei olisi. Minua ärsyttää se, että tämän paniikin takia minun on paha olla tytön seurassa. Mua masentaa nytkin se ajatus, että kun olen tämän kyseisen tytön kanssa, niin että minulla on paha olo ja en pysty olemaan oma itseni. Meidän pitäisi tavata tässä jonain päivänä ja minua ärsyttää se, et on paha olo, ku pelkään, että en keksi puhuttavaa, ja jotenkin panikoin. Ärsyttää kun muuten tässä ei ole mitään esteitä ja tyttö on kiinnostunut ja minäkin olen, mutta paniikki tekee pahan olon.
Tää asia on kaikista inhottavin asia. Opiskelu jää ihan toissijalle tän asian rinnalla. Että tällästä.
Kiitti kuitenkin jo kivoista vastauksista:)