Olen 10-vuotiaan vilkkaan pojan äiti ja olen kohdannut opettajien taholta pöyristyttävää ymmärtämättömyyttä tällaisen idearikkaan nuoren miehen terveeseen aktiivisuuteen. Ymmärrän kyllä, että yli 30 oppilasta olevassa luokassa on joskus vaikeuksia, mutta ei pojastani saa vertailukelposta ns. kilttiin tyttöön tekemälläkään, enkä sitä haluakaan. Toinen lapsistani on ollut juuri tällainen hiljainen ja tunnollinen kiltti tyttö. Molemmat ovat rakkaita ja onneksi niin ihanan erilaisia. Koulumaailmassa valitettavasti on niin vaikea ottaa lapset huomioon yksilöinä ja onhan ns. kiltit tytöt helpompia koulutettavia kuin aktiivisemmat oppilaat, jotka ovat tottuneet jo pienestä ajattelemaan omin aivoin ja kyselemään ja ennenkaikkea oppimaan myös ympäristöstään.
Koulumaailmassa on paljon kehittämisen varaa.
Koulumaailmassa on paljon kehittämisen varaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Miten poikasi osoittaa aktiivisuutta?
Miten opettajat osoittavat ymmärtämättömyyttä?
Nyt tuo kertomus jäi vähän abstraktille tasolle, kuulisin mielelläni lisää, että voisin oppia asiasta jotain.
Meillä on niin päin, että kaksi vanhinta poikaa ovat koulussa lähes kuin enkeleitä (tytötkin tykkäävät heistä - kun osaavat leikkiä heidän mukaansa rauhallisesti - samoin ovat hyviä kavereita luokkiensa muiden poikien kanssa).
Nuorin tyttö meillä on sitten kaikista villein - häntä kävisi hyvin kuvaamaan "Viiru ja Pesonen" lastenkirjan Viiru-kissa... tyttö singahtelee sinne tänne, ja entiset hommat jää, kun uusi idea syntyy. Voi hyvin olla, että hänellä olisi sitten vaikeaa, jos opettaja odottaa "kilttiä tyttöä" kouluun... Saas nähdä, kun hänelläkin hommat kohta alkaa (samassa iässä pojat olivat paljon rauhallisempia).
sen paremmin, varsinkaan kovaäänisiä...Peruskoulu Suomessa kasvattaa tottelevaisia alistujia. Vilkkaalla ja rasavillillä tytöllä asiat ovat vielä huonommin kuin pojalla, tytöiltähän odotetaan kilttiä ja kuuliaista käytöstä.
...esimerkkejä?
Tiedän oman vilkkaan tyttöni kanssa varautua sitten - valmentaa häntä henkisesti??
Miten vilkasta tyttöä "pistetään koulussa ruotuun" - onko enemmän henkistä piikittelyä vai tapahtuuko se samoin kuin pojille?
Itse aion kannustaa tyttöäni olemaan oma itsensä... Hänellä on aivan mainio mielikuvitus jne. jota toivon, etten koskaan omalta taholtani olisi lutistamassa.
Mutta jos voit tätäkin konkretisoida, niin se opettaa luutunutta proffaa ajattelemaan vähän - oma kouluaika oli vielä aika erilaista kuin nykyisin...
että siellä ala-asteella varmaan tänä päivänä omat luokkatoverini toimnivat opettajina.
Oma mielipiteeni on, että juuri peruskoulu tappaa innovatiivisuuden lapsissa. Tätäkin on tutkittu erilaisin keinoin. Itse ainakin turhauduin pahasti, koska kouluun mennesä osasin lukea ja laskea, enkä jaksanut istua paikallaan ja kuunnella asioita, jotka jo osasin ja sain siksi tiettyjen opettajien keskuudessa häirikön maineen.
Toisaalta on opettajia, jotka vieläkin muistavat minut melkein 20 vuoden takaa ja tulevat kadulla kyselemään kuulumisia, eli eivät kaikki opettajat minua aivan vihanneet, vaikka varmasti aika raskas vekara olin opettaa.
Onnea tytöllesi koulutielle ja jos palveluksen haluat lapsellesi tehdä, vahdi, että läksyt on kuitenkin tehty, sillä jos asiat aluksi ovat liian helppoja, voivat ne tavan vuoksi jäädä myöhemminkin hoitamatta.
Itse esimerkiksi tein matematiikan läksyt ensimmäisen kerran joskus yläasteella, ja sielläkin huonosti ja sen sain sitten maksaa yliopistossa moneen kertaan käytyinä matematiikan peruskursseina;)
Eli aivan perusasioita on vaikea jälkikäteen paikkailla, jos ne joskus jäävät opettelematta.
Koulussa ei voi vaikuttaa enää lapsen persoonallisuuteen kovinkaan paljon. Lähes kaikki tärkeimmät persoonallisuuden kehitystapahtumat ovat jo takanapäin. Ne tapahtuvat perheissä. Tytöt ovat usein kiltimpiä ja tunnollisia. Se on seurausta erilaisesta seksuaalisuuden kehitysprosessista. Suuri osa tytön ja pojan erilaisuudesta johtuu erilaisesta kehitysprosessista. Niitä on mahdotonta muuttaa (eikä pidäkään muuttaa), sillä niiden alkuperä on niin syvällä seksuaalisuudessa ja identiteetissä.
itse - ei-niin-liikunnallisena, vähän jäykkänä lapsena - muistan peruskoulun erityisesti tappaneen innon liikuntaa kohtaan.
Se on löytynyt sitten vasta aikuisiällä - sulkapallo, sähly, jopa kuntopyöräily televisiota katsoessa... Mutta peruskoulussa liikunta oli ensin tylsää - ja kun saimme kiilusilmäisen Jyväskylästä valmistuneen maisterin lukiossa maikaksemme, niin suorastaan tylsän lisäksi karmeaa.
Moni muukin on tuon liikunnan suhteen todennut koulun tekevän todella karhunpalveluksen - jos sattuu ei-ymmärtäväisiä liikunnanopettajia kehiin.
Mulle sattui, kun osasin kanssa lukea kouluunmennessä, ymmärtäväinen ja todella hieno opettaja (nainen - muistelen häntä vieläkin lämmöllä - hän laittoi eläkkeellä ollessaan sähkeen, kun oli huomannut minun väitelleenkin!) - hän antoi minun lukea omaa tahtia kaikkea jännää, jota löytyi koulun kirjastosta, ja kannusti siihen - sen sijaan, että olisin joutunut muiden mukana tavaamaan...
Matematiikan suhteen vähän sama homma.
Mulla pojat on aloittaneet koulun - yksityisen kristillisen koulun, jossa on todella pienet luokat ja lapset tuntuvat tykkäävän opettajistaankin yli kaiken. Nuorempi poika on jo saanut lisätehtävävihkoja, kun "tykkää tehdä" itse niitä tehtäviä edelleen.
Sinun tapauksessasikin on ilmeisesti sattunut ymmärtämätön opettaja - eräs suuri syy on sitten varmaan luokkakoko.
Minä saatoin olla pienessä maalaiskoulussa, jossa luokallani oli vain yhdeksän ihmistä. Ja kun näin mahdollisuuden pistää omat lapseni yksityiskouluun, jossa on myös pienet luokat, pistin viipymättä (sen lisäksi, että kristillisessä koulussa voi tuodaan hyvät elämänarvot kehiin, on juuri tuo pienten luokkien olemassaolo ja [kun on tavannut opettajat] opettajien omistautuneisuus ja todella kiinnostuneisuus lapsia kohtaan persoonina sellaista, että se on puhutellut. Ko.koulussa on useita lapsia, jotka on laitettu ns. "ei-uskovien" vanhempien toimesta sinne [ts. vanhemmat eivät itse tunnustaudu kristityiksi]).
Mutta se siitä mainospuheesta - varmaan suuri luokkakoko on aika lailla luovimpia lapsia turhauttava juttu, kaiken kaikkiaan, ellei opettaja ole todella fakiiri tunnistamaan yksilöllisiä tarpeita - joka toisaalta vaatii paljon työtä.
...silti olisin taipuvainen siihen uskomaan, feministien tavoin, että esim. tytöistä joskus kasvattamalla kasvatetaan "kilttejä", vaikka eivät luonteeltaan sellaisia olisikaan.
Uskon myös, että ihminen, joka ei saa olla "oma itsensä" - esim. kaavamaisten vanhempien, uskonnon/kirkon sääntöjen jne. alla, jossain vaiheessa kärsii asiasta - se luonne kuitenkin on jossain syvemmällä.
Nähtyäni omat lapseni, ja saatuani todella elohopeamaisen tytön, ja kaksi rauhallisempaa poikaa (poikien lempivärit muuten ovat punainen ja keltainen! - valitsivat itse vaaleanpunaiset kumisaappaat kouluun!
Omasta peruskouluajasta on jo niin kauan, eli toivottavasti ajat on muuttuneet. Itse olin kovasti esiin pyrkivä, mutta en lähetellyt lappuja tms. Eli hiljaa istuminen tuotti vaikeuksia ja jouduin silmätikuksi. Muut lapset keksivät, että opettaja mielellään uskoi minut syylliseksi, ja niinpä kärsin monasti rangaistuksia syyttömänä. Yläasteella olinkin sitten luokan kingi ja kiusasin sekä opettajia, sekä oppilaita; olin oppinut selviytymään "hyökkäämällä puolustukseksi".
Nuorempi serkkuni joutui toisella luokalla (90-luvun lopulla) silmätikuksi ja lopulta selvisi (puhuttelussa) että opettaja oli kiukustunut siitä, että luuli serkkuni meikkaavan. Serkullani oli myös enimmäkseen poikia ystävinä, enkä edes viitsi arvailla opettajan epäilyjä. Totuus oli, että serkullani on luonnostaan tummat ripset ja silmien sininen kuulsi luomista läpi. Eikä huulissakaan punaa ollut, vaan luonnollista kauneutta.
Äidin kertoman mukaan olin valoisa lapsi, kunnes aloitin koulun. Minulle alkoi tulla raivo-ja itkukohtauksia helposti jne.
Ala-asteella minut kuulutettiin keskusradion kautta rehtorin puhutteluun. Syy oli, että valitsin puukäsityön.