Kysymyksiä jeesususkovaisille

Kun aloin opiskelemaan kvantti-fysiikkaa, huomasin että ateistien tarjoama maailmankuva on virheellinen/epätieteellinen

En sitten kyllä tullut Jeesus uskoon, mutta uskon että jonkinlainen panteistinen jumala saattaa olla olemassa

Aloin yleisesti kiinnostua kristinuskosta n. 19v. Asia eteni aika yleisellä kiinnostuksen tasolla, kunnes vähän alta 30v. sairastuin vakavasti (ei kylläkään mikään heti kuolemaan johtava sairaus). Silloin alkoi Jeesus "konkretisoitua" elämässäni, mutta epäily vei suuntaan ja toiseen. Sitten tuli eräs sunnuntain kirkossa käynti, ja istuin taas epäilevänä penkissä. Tapahtui jotain omituista.. oli kuin jokin näkymätön mutta aistittavissa oleva hahmo olisi istunut viereeni ja sanonut vain lauseen; ÄLÄ EPÄILE. Sen jälkeen aloin ottaa Jeesuksen sovitustyön tosissani. Muutoin elämä mennyt eteenpäin vuoroin täyttä ylä- ja alamäkeä, kuten ennenkin, mutta peruskalliona silti jalkojen alla Jeesus.

Elämäntilanteeni ei ollut muutosvaiheessa uskoontuloni aikoihin eikä siitä ole siksi paljon kerrottavaa. Usein uskoontulokertomuksia lukiessa havaitsee niiden ajoittuvan johonkin elämän murrosvaiheeseen mutta minulle ei käynyt niin. Aika arkista ettei ole mitään avioeroa, työpaikan menetystä, taloudellista konkurssia, alkoholismista parantumista tai muuta suurta kerrottavaa mutta tiedän etten ole mikään harvinaisuus oman arkisen uskoontuloni kanssa. Suuria elämän muutoksia ehkä kerrotaan enemmän ja ne voi olla kokemuksena suurempia vaikka arkisempia uskoontuloja voi olla enemmän kuin niitä. Riippuu painotuksistakin millaisia mielikuvia kertomukset synnyttävät kun saman asian voi kertoa monella tavalla. Omasta kokemuksestani yritän kertoa yksinkertaisesti ja liioittelematta.

Elin siis normaalia elämääni johon ei kuulunut usko eikä uskon miettiminen. Kuuluin kirkkoon mutta jos minulta olisi silloin kysytty olenko kristitty, buddhalainen, hindu, ateisti vai agnostikko, niin olisin vastannut etten kuulu mihinkään noista tai muista luokitteluista. Uskonnoista puhuminen ei kuulunut keskustelunaiheisiin mutta kun niistä joskus harvoin heiteltiin kommentteja, niin mielipiteitteni perusteella minut saattoi luokitella ateistiksi. Uskonnot olivat minulle ihmisen kehittelemiä oppirakennelmia joihin en tuntenut erityistä vetoa. Minusta parasta elämänfilosofiaa edusti sellainen mikä ei ole mihinkään uskontoihin sitoutunut vaikka saattoi ottaa eri uskonnoista parhaita puolia ja käyttää niitä tarpeen mukaan. Olin käynyt rippikoulun ja ollut hautajaisissa ja häissä, joskus joulukirkossakin mutta minulle olisi ollut sama vaikka pappi olisi lukenut puhelinluetteloa takaperin. Kaikki liturgiat ja saarnat olivat minulle mitään sanomattomia ja jossain kaukana tästä maailmasta. Olin ollut ehtoollisellakin muutaman kerran, ensimmäiseksi rippikoulussa ja sen jälkeen vielä pari kertaa jossain tilanteissa, koska se oli tapana. Se oli muodollisuus joka piti suorittaa kun kaikki muutkin niin tekivät.

Sinä keväänä olin mukana tilanteessa jossa en arvannut olevan pappia paikalla. Se oli maallinen tilaisuus mutta jostain syystä paikallinen pappi oli saanut luvan lausua siellä pari sanaa ja jakaa ehtoollisen. Olin yllättynyt mutta ei se minua haitannut, mietin mielessäni että mahtaa pappi pettyä kun ei varmaan moni mene hänen järjestämälleen ehtoolliselle. Tiesin ettei siinä porukassa ole uskovaisia. Arvailin mielessäni väärin, sillä pian ihmisiä alkoi kävellä jonoon jossa ehtoollinen jaettiin. Kun kaikki muutkin olivat menossa, tietysti pelkästä kohteliaisuudesta, niin päätin mennä jonon jatkoksi ja taakseni tuli vielä viimeiset empivät varmaan samoissa mietteissä kuin minäkin. Seisottiin siinä jonossa kun pappi kulki jokaisen ohi antaen leivän ja viinin mutisten samalla Kristuksen ruumista ja verestä. Ehtoollisen jälkeen pappi puhui lyhyesti ja tuntui hieman oudolta kun hän puhui ihan ymmärrettäväsi. Se ei ollutkaan pelkkää tyhjää liturgian toistoa vaan hän kertoi puheessa asioita selkeästi. Mietin että puhuisivat vain muutkin papit samalla tavalla, niin kuin ihminen ihmiselle, eikä mitään käsittämättömiä liturgioita. En muista papin puhetta enää tarkkaan, vain sen ettei se kertonut taivaasta eikä helvetistä, ei edes pelastuksesta mutta jostain syystä siitä avautui minulle kohtia jotka tekivät vaikutuksen. Jotain outoa tuona iltana koin mutta en voinut käsittää mitä se oli. Papin sanomassa oli jotain ja ne ehtoollisen asetussanat jäivät pyörimään mieleeni. En arvannut vielä sinä iltana millainen sisäinen prosessi minussa oli käynnistymässä sen ehtoollisen takia.

Ehtoollisella lausutut sanat Kristuksen ruumiista ja verestä alkoivat elää mielessäni seuraavien päivien aikana ja herättivät kysymyksiä joihin en tiennyt vastauksia. Viikko tai kaksi tuon illan jälkeen kaivoin jostain laatikoiden pohjalta Uuden testamentin jonka tiesin kouluaikana saaneeni. Olin yrittänyt lukea sitä vuosia sitten saavuttaakseni yleisen sivistystason, mutta lukeminen oli lopahtanut jo Matteuksen evankeliumin ensilukuihin. En ollut ymmärtänyt siitä mitään, enkä ollut niin kiinnostunut että olisin jaksanut lukea väkisin niin kuivaa kirjaa. Vaikka en päivittäin ajatellutkaan sitä ehtoollisiltana kokemaani, niin se pysyi silti mielessä ja jonkun vastauksen halusin löytää. Olisi tehnyt mieli kysyä muilta, olivatko hekin kokeneet jotain erikoista sinä keväisenä iltana kun nautimme ehtoollista, mutta en rohjennut kun ei se varmaan ollut mitään ihmeellistä.

Sain kaivettua Uuden testamenttini esille ja mietin mistä sieltä löytäisin vastauksia mielessä pyöriviin kysymyksiin. Enhän osannut muodostaa mitään selkeitä kysymyksiä vaan aloin selailla kirjaani sieltä täältä. Yritin lukea sattumanvaraisesta paikasta ja osuin kohtaan jostain Johanneksen ilmestyksen keskivaiheilta mutta siinä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Aloitin sitten ihan Matteuksen alusta hyppien turhat sukuluettelot yli ja luin kertomuksia Jeesuksen opetuksista aina ristinkuolemaan asti. Seuraavana päivänä en voinut olla jatkamatta lukemista, en ollut koskaan lukenut niin innoittavaa kirjaa jonka jokainen kirjain tuntui puhuvan suoraan minulle ja avaavan uusia näkymiä joista en ollut osannut kuvitellakaan. Oman elämän normaalirytmin takia en voinut lukea Raamattua ihan joka päivä, mutta television katselu jäi olemattomiin, niin hyvin käytin vapaa-aikaani lukeakseni taas muutaman kappaleen eteenpäin.

Ennen maailman kuivimmalta tuntunut kirja oli minulle yhtäkkiä kaikkein innostavin, avoin ja selkeä. Palaset loksahtelivat kohdalleen ja kaikki kerrottu alkoi tuntua järkevältä. Pari kertaa kun kertomuksissa tuntui olevan ristiriitaisuuksia joita jäin miettimään, näin seuraavana yönä unta jossa näennäisen ristiriitaiset kohdat selitettiin minulle. Ne unet tekivät syvän vaikutuksen, koska ne tosiaan tarjosivat toimivia ratkaisuja ja unet olivat muutenkin niin todellisia, etten ollut koskaan ennen kokenut lähellekään vastaavaa. Tietenkin kävin töissä ja normaali arki perheen ja ystävien kanssa kulki tavalliseen tahtiinsa. En halua antaa liioiteltua mielikuvaa mistään hurmostilasta. En ajatellut sen olevan mitään yliluonnollista, vain harvinaisen suurta innostusta uusista oivalluksista. Itsenikin yllätti kun ystäväni kysyi miksi olin ollut viimeaikoina tavallista paremmalla tuulella ja jollakin tavalla rennomman oloinen. Olin kokenut sen mutta en arvannut sen näkyvän ulkopuolelleni enkä osannut vastata mitään kun en osannut selittää sitä itsekään.

Viimein aloin ymmärtää mitä pappi tarkoitti Kristuksen ruumiilla ja verellä. En ollut pitänyt itseäni sen syntisempänä kuin kukaan muukaan on. Olin elänyt mielestäni ihan oikein ja hyvin, en ollut murhaaja tai varas. Joskus toisia loukkaa tahattomasti, ei sellaista voi välttää mutta en ollut mitenkään paha. Raamatun kertomukset ihmisen pahuudesta ajattelin koskevan niitä jotka ovat oikeasti pahoja. Tuli kuitenkin sekin aika kun minulle alkoi avautua mitä Raamattu tarkoittaa kertoessaan ihmisten pahuudesta ja oli peiliin katsomisen paikka. Sana voi satuttaa omaa ylpeyttä ja viiltää syvältä kun sen sanan totuudesta voi itse varmistua omalla kohdallaan. Onneksi Sana ei jää siihen eikä jätä lukijaa kieriskelemään omassa synnintunnossa, vaan rinnalla kulkee vielä suurempi sanoma armosta. Armo oli ollut siinä koko ajan läsnä mutta vasta kun aloin tulla tietoiseksi siitä mitä synti on ja omasta syntisyydestä, tuli jatkuvasti läsnä ollut armo tarpeelliseksi. Armo oli lempeää ja läheistä, se oli kaiken siihen asti löytäneeni jälkeen vielä vaikuttavampaa kuin mikään sitä ennen. Vasta se oli lopullinen vastaus siihen, mitä koko Raamattu yritti kertoa niin monin eri tavoin ja samalla vastaus siihen miksi ehtoollisella puhuttiin Kristuksen ruumiista ja verestä.

Kaikki mitä olin ennen kokemattomalla tavalla ymmärtänyt, oli ollut vain valmistusta siihen että sain kokea armon. Se avasi jotain vieläkin enemmän kuin mikään aikaisempi. Kokemus yhteydestä Jumalaan oli jotain.. jotain mitä ei yksinkertaisesti voi kuvailla sanoin. Ymmärsin etten mitenkään voinut aiheuttaa sitä itse. Samassa ymmärsin että minun täytyi saada ensin syntini anteeksi ennen kuin pystyin kokemaan yhteyttä Jumalaan ja siksi sen piti tapahtua Jeesuksen kautta. Siksi minun täytyi ensin ymmärtää miksi Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri. Kaikki oli selvää ja yksinkertaista. Se kaikki oli yliluonnollista ja kuitenkin niin luonnollista ja tapahtui minulle minun normaalissa arkisessa ympäristössäni. Ei tarvinnut mennä minnekään eikä suorittaa rituaaleja.

Oli kulunut jo muutama viikko siitä alkukeväällä nautitusta ehtoollisesta, jonka asetussanat jäivät mieleeni niin elävinä ja kysymyksiä aiheuttavina mutta nyt kysymykset olivat saaneet vastauksensa. Olin kokenut jotain mitä en olisi paria kuukautta aikaisemmin voinut kuvitellakaan. Mitä ystäväni sanoisivat. Olen varma että jos heille olisi sanottu minun tulevan uskoon sinä kesänä, he tuskin olisivat voineet pidätellä nauruaan. Yhtä naurettava sellainen väite olisi ollut myös minun mielestäni. Elämässäni ei ollut tapahtunut ulkoisesti suuria muutoksia mutta minuun tapahtumat vaikuttivat syvästi. Miten tällaista edes voi olla olemassa niin, etten ollut aikaisemmin tiennyt siitä mitään eivätkä kaikki vieläkään tiedä. Uudelleen toistui mielessäni miete siitä mitä ystäväni sanoisivat kun kuulevat. Miten oma elämäni jatkuu tästä eteenpäin, mitä tämä muuttaa, muuttaako se kaiken vai ei mitään.

Se muutti monta asiaa sisäisesti. Sinä kesänä ihmettelin luonnon värien syvyyttä. Mietin miksi en ollut aikaisemmin huomannut pihalla olevan pensaan kauneutta vaikka olin kulkenut sen ohi päivittäin. Luonto tuntui ylistävän Luojaansa kauneudellaan. Työpaikalla en halunnut osallistua mihinkään pikkukiistoihin vaan annoin sellaisen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Miksi tuhlata elämäänsä vähäisten kiistojen takia kun maailmassa on niin paljon hyvää. Pienet vaikeudet eivät tuntuneet lannistavilta vaan nekin ovat osa tätä elämää, eikä niissä kieriskely mitään hyödytä. Parempi mennä eteenpäin ja nähdä kaikessa hyviä puolia, mutta ei vastuuttomasti vaan vastuuntuntoisesti. Näin kuvailen asenteita ja ajatuksia jotka täyttivät mieleni tuona kesänä. Olin ennenkin kokenut mitä on olla hyväntuulinen, vastuullinen ja optimistinen, mutta koskaan ennen sellainen positiivisuus ei ollut täyttänyt mieltäni niin kokonaan kuin sinä kesänä.

Mietin edelleen miten elämäni jatkuu eteenpäin ja miten kerron ystävilleni sisäisestä muutoksestani. Olin lukenut netistä pari kertomusta uskoontulosta ja niissä kerrottiin elämän täydellisestä muuttumisesta myös ulkoisesti. Päätin kuitenkin katsoa vähän aikaa ihan rauhassa miten asiat menevät omalla painollaan ennen kuin teen mitään hätiköityä aloitetta oman elämäni muuttamisen tai ystäville kertomisen suhteen. Omalla painollaan asiat menivätkin niin, että ystäväni huomasivat autoni joskus kirkon tai seurakuntatalon edessä kun olin siellä käymässä. Aktiiviseurakuntalaista minusta ei tullut mutta muutamissa mielenkiintoisissa tilaisuuksissa kävin kuuntelemassa. Pappien puheet olivat kaukana puhelinluettelon lukemiseen verrattavasta liturgiasta, nyt heidän sanansa kertoivat hengellisestä elämästä jota olin omakohtaisesti päässyt maistamaan. Jos olisin ollut samoissa tilaisuuksissa muutamaa kuukautta aikaisemmin, en olisi käsittänyt niistä mitään.

Aikaa kului ja ystäväni tiesivät jo muutoksestani. Olivat varmaankin keskustelleet siitä keskenään monta kertaa mutta eivät puhuneet siitä minulle kuin viittauksin, joilla ilmaisivat tietävänsä. Eivät pilkanneet tai ahdistaneet hyökkäävillä kysymyksillä, kuten olin vähän pelännyt etukäteen. Sellaiset kaverit joita en nähnyt paljon muualla kuin baarissa, alkoivat jäädä etäisiksi kun en enää istunut iltaa baareissa niin kuin aikaisemmin oli tapana tehdä, varsinkin sellaisina lomaviikonloppuina kun sää suosi terassilla istuskelua. Kirosanat jäivät pois sanavalikoimastani ja törmättyäni mielenkiintoiseen humanitaariseen lähetystyömuotoon, aloin tukea sitä säännöllisesti koska pidin sitä todella tärkeänä. Köyhillekin ihmisille oli järjestettävä peruselanto ja sen lisäksi oikeus saada kuulla Jeesuksesta. Heidän asiansa on mitä he tekevät sitten kun kuulevat, mutta kuulemisen oikeus pitäisi suoda kaikille riippumatta siitä millä puolella maapalloa asuvat, ajattelin.

Nyt tuosta ensikosketuksesta Jeesukseen on kulunut jo vuosia. Elämässäni ei ole mikään ulkoisesti muuttunut vieläkään. Ne suuret perustotuudet jotka sain silloin löytää, ovat elämäni perusta vieläkin. Välillä on ollut jaksoja jolloin hengellinen elämä on ollut haaleampaa ja välillä se on saanut uutta innoitusta. Olen tyytyväinen siihen, etten tehnyt uskoon tultuani mitään harkitsematonta. Silloin kaikki hengelliseen elämään kuuluva oli vielä niin uutta ja ihmeellistä että olisi ollut helppoa alkuinnostuksessa tehdä jotain nopeita ratkaisuja joita olisin voinut katua myöhemmin. Nyt yliluonnollinen on yhtä luonnollista kuin mikä tahansa jokapäiväinen asia. Jotain alun innostuksesta on laimennut mutta vastapainoksi on karttunut ymmärrystä, ainakin toivon niin. Tulevien vuosien odotan juurruttavan minut Jeesukseen yhä tukevammin sitä mukaa kun kasvan. Normaali arki kulkee eteenpäin ja nyt siihen kuuluu myös tietoisuus Jumalasta. Vieläkin Raamatun lukemisen havaitsen synnyttävän sydämeen rauhallista luottamusta ja positiivista asennetta vaikka en muutenkaan ole luonteeltani pessimistinen.

Uskoontulokertomuksia löytyy netistä monesta paikasta. Usein niissä kerrotaan koko elämän mullistavista tapahtumista tai valtavista Jumalan ihmeistä, jotka aiheuttivat uskoon tulon. Tässä on yksi kertomus jossa elämä ei mullistunut eikä tapahtunut mitään suuria ihmeitä ja merkkejä. Tässä uskoontulon vaikutti Jumalan lempeä kosketus. Kaikille se on tarjolla, koska Armo on koko ajan läsnä ihan lähellä, valmiina kenen tahansa vastaanotettavaksi. Aloituksesta jäi mieleen alentuvalta tuntuva lupaus siitä, ettei vastaajia pilkata. Jokainen voi miettiä tästä kirjoituksesta mitä tahtoo mutta en tosiaan ymmärrä miten se ketään auttaisi, että päättäisi suhtautua näihin asioihin pilkallisesti.

Olin 26 vuotias. Eräänä kauniina talvisena päivänä, kun aurinko paistoi ja lumihanki kimalteli, tulin bussilla kotiin päin ja mietin, miten hyvin asiat ovat elämässäni: uusi kiva työpaikka, hyvä mies, uusi koti.... Minulla ei ollut mitään ongelmia, eikä mitään suurempia murheita. Mietin kaikkia ystäviäni, joilla oli monenlaisia murheita ja suruja elämässään ja ihmettelin, miten minulla, juuri nyt, onkaan kaikki ihmeen hyvin, ja olin siitä luonnollisesti onnellinen. Kävellessäni sitten kotia päin, mieleeni tuli, että miksi minulla on kaikki niin hyvin? Niinpä muistelin elämäni käänne kohtia ja huomasin jotakin kummallista: aina ennen kun elämäni oli kääntynyt parempaan suuntaan, olin ollut niin murheen murtama, että olin suorastaan heittäytynyt polvilleni ja rukoillut. Koska en oikeastaan uskonut jumalaan, tai välillä kyllä ajattelin, että ehkä on olemassa "jokin korkeampi voima", eivät uskon asiat olleet minulle mitenkään tärkeitä, mutta pahassa jamassa ollessa rukous vain jotenkin tuntui viimeiseltä keinolta pyytää apua. Ja näiden rukousten jälkeen, oli aina tapahtunut käänne parempaan yleensä heti seuraavana päivänä, mutta siinä vaiheessa olin jo unohtanut rukoukseni, enkä yhdistänyt sitä mitenkään tapahtuneeseen... Nyt kun sitä sitten pohdin, niin yhtäkkiä näin selvästi miten olin saanut rukousvastauksia ja ihmettelin, että miten olin ollut niin sokea, etten ollut niitä koskaan aiemmin huomannut....
Niinpä tulin siihen tulokseen, että jos olen saanut rukousvastauksia, niin silloin täytyy todellakin olla olemassa jokin korkeampi voima, joka on minulle vastannut.

Siitä alkoi lähes vuoden kestänyt tutkimusmatka. Kahlasin läpi kirjallisuutta, joissa käsiteltiin kaikenlaisia maailman uskontoja, uskomuksia ja maailman katsomuksia. Erityisesti taolaisuus oli minusta kiinnostava. Tutkin myös kristinuskosta kertovaa kirjallisuutta siinä missä muitakin. Ja rukoilin johdatusta, että jos sinä Jumala olet olemassa tai mikä oletkin, niin johdata minua totuuteen. Ja niin vain lopulta kuitenkin kolahti eniten kristinusko. En kuitenkaan alussa uskonut Jeesukseen, mutta jätin senkin rukouksessa Jumalalle "jos Jeesus oli olemassa ja Hän oli mitä Raamatussa sanotaan, niin auta minua uskomaan häneen". Jossain vaiheessa sitten Jeesuskin tuli elämääni, itseasiassa pyysin häntä tulemaan elämääni ja sydämeeni.

Vielä tuli kuitenkin päivä, jolloin tiesin, että minun täytyy tehdä lopullinen valinta: uskoako vaiko eikö. Minä valitsin uskon.

Kysymys on hyvin monimutkaisesta sanattoman kokemuksen sanoittamisesta. Se on elämän ymmärtämisen tulkintaa. Se on totena pitämistä.

Ainakin rauhaa usko on tuonut...

Tämä on vähän arka aihe. Uskon oma henkilökohtainen perusta on juuri se Uskonhelmi. Eikä helmiä pitäisi heittää sioille... Tämä on siis Raamatun vertaus, eikä henkilökohtaiseksi tarkoitettu.