Nykyinen maailmantilanne alkaa yhä enemmän muistuttaa sitä mikä vallitsi 1970-luvun alussa: öljykriisi uhkaa läntistä maailmaa, Kiina on nousemassa yhä voimakkaammaksi USA:n haastajaksi, ja Venäjä on myös vaatimassa takaisin paikkaansa auringossa. Olisiko Amerikan jo korkea aika parantua Neuvostoliiton romahduksen jälkeisestä hybriksestään, ennen kuin sitä seuraa nemesis, eli hyväksyä Venäjä ja Kiina tasavertaisina neuvottelukumppaneina, kahdeksi kolmesta suuresta? Olisiko nyt paikallaan harjoittaa nixonilaista kolmikantadiplomatiaa tasapainottoman ja äkkjyrkän maailmanpoliisina esiintymisen sijaan?
Nixon ja Kissinger peluuttivat Kiinaa Neuvostoliittoa vastaan ja Neuvostoliittoa Kiinaa vastaan. Heidän päämääränään oli voimien tasapaino ja yleinen turvallisuus, suurvaltaristiriitojen sovittelu ja asevarustelukilpailun hidastaminen, mahdollisesti pysäyttäminenkin. Tämä poliittisen realismin oppi on Amerikassa joutunut huonoon huutoon kylmän sodan päättymisen jälkeen. Ronald Reagan ei harjoittanut Neuvostoliittoa kohtaan sovittelua, vaan pani kovan kovaa vastaan - mikä lopulta tuottikin toivotun tuloksen. Reagan oli oikeassa, mutta se ei tarkoita että Nixon olisi ollut väärässä, vaikka USA:n neokonservatiivit nykyään niin ajattelevatkin. Neuvostoliitto oli 1970-luvun alussa vahvimmillaan sotilaallisesti ja poliittisesti. Reaganin aikana sen kuolemantauti oli jo edennyt paljon pitemmälle. Ja ratkaisevaa silloinkin oli se, että Nixon oli 1972 varmistanut Neuvostoliiton ja Kiinan lopullisen välirikon.
Venäjä on vasta nyt elpynyt kriisistä joka alkoi Brezhnevin ajan loppuvaiheessa, jatkui Neuvostoliiton hajoamiseen saakka ja saavutti syvimmän alennustilansa Jeltsinin aikana. Yhdysvaltain kannattaisi hyväksyä tämä Venäjän uuden nousun kiistämätön tosiasia ja toimia sen mukaan, miettiä vaihtoehtojaan. Mikä on suurin uhka Amerikalle ja sen liittolaisille, tai kumpi: Venäjä vai Kiina? Kumman kanssa sillä on enemmän yhteisiä intressejä? USA luulee vielä selviytyvänsä yksin kummastakin. Se ei enää pidä paikkaansa. Amerikan epärealistinen ulkopolitiikka luo maailmaan epätasapainoa ja ruokkii Venäjän vainoharhoja sekä kiinalaisten häikäilemättömyyttä. Nämä kaksi Yhdysvaltain pääkilpailijaa ovat jo löytäneet toisensa ja ovat nyt lämpimämmässä yhteistyösuhteessa kuin kertaakaan 1960-luvun vaihteen jälkeen. Amerikan taitamaton kylmän sodan jälkeinen diplomatia on sotkenut itsensä oikeaan Gordionin solmuun. McCain ja Obama eivät vaikuta päteviltä sitä avaamaan. Mitä Richard Nixon tekisi?
Nixon ja Kissinger peluuttivat Kiinaa Neuvostoliittoa vastaan ja Neuvostoliittoa Kiinaa vastaan. Heidän päämääränään oli voimien tasapaino ja yleinen turvallisuus, suurvaltaristiriitojen sovittelu ja asevarustelukilpailun hidastaminen, mahdollisesti pysäyttäminenkin. Tämä poliittisen realismin oppi on Amerikassa joutunut huonoon huutoon kylmän sodan päättymisen jälkeen. Ronald Reagan ei harjoittanut Neuvostoliittoa kohtaan sovittelua, vaan pani kovan kovaa vastaan - mikä lopulta tuottikin toivotun tuloksen. Reagan oli oikeassa, mutta se ei tarkoita että Nixon olisi ollut väärässä, vaikka USA:n neokonservatiivit nykyään niin ajattelevatkin. Neuvostoliitto oli 1970-luvun alussa vahvimmillaan sotilaallisesti ja poliittisesti. Reaganin aikana sen kuolemantauti oli jo edennyt paljon pitemmälle. Ja ratkaisevaa silloinkin oli se, että Nixon oli 1972 varmistanut Neuvostoliiton ja Kiinan lopullisen välirikon.
Venäjä on vasta nyt elpynyt kriisistä joka alkoi Brezhnevin ajan loppuvaiheessa, jatkui Neuvostoliiton hajoamiseen saakka ja saavutti syvimmän alennustilansa Jeltsinin aikana. Yhdysvaltain kannattaisi hyväksyä tämä Venäjän uuden nousun kiistämätön tosiasia ja toimia sen mukaan, miettiä vaihtoehtojaan. Mikä on suurin uhka Amerikalle ja sen liittolaisille, tai kumpi: Venäjä vai Kiina? Kumman kanssa sillä on enemmän yhteisiä intressejä? USA luulee vielä selviytyvänsä yksin kummastakin. Se ei enää pidä paikkaansa. Amerikan epärealistinen ulkopolitiikka luo maailmaan epätasapainoa ja ruokkii Venäjän vainoharhoja sekä kiinalaisten häikäilemättömyyttä. Nämä kaksi Yhdysvaltain pääkilpailijaa ovat jo löytäneet toisensa ja ovat nyt lämpimämmässä yhteistyösuhteessa kuin kertaakaan 1960-luvun vaihteen jälkeen. Amerikan taitamaton kylmän sodan jälkeinen diplomatia on sotkenut itsensä oikeaan Gordionin solmuun. McCain ja Obama eivät vaikuta päteviltä sitä avaamaan. Mitä Richard Nixon tekisi?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Venäjästä ei voi tulla suurvaltaa nykyisistä lähtökohdista.
Ihmisiä siellä on kyllä riittävästi, mutta ei sellaista yhtenäisyyttä, joka todella tiukan paikan tullen kestäisi.
Luulen, että tasan tarkkaan tiedätte millaisessa kurjuudessa valtaosa venäläisistä elää.
Tavanomaisten aseiden määrä riittää kyllä väkivaltaan pienempiä vastaan. USA:lle siitä näkökulmasta Venäjä on pelkkä vastaantulija.
Tarkkuudesta on kyse.
Epätoivossaan Venäjä uhittelee ydinaseillaan, vähiin ovat kortit käyneet.
Oli säälittävää nähdä tyhmältä vaikuttanut marionettikenraali NATO-mallisessa asepuvussaan, puku ei kuitenkaan muuta mitään.
Alkakaa venäläiset nyt viimeinkin ihmisiksi, yrittäkää edes!