Miksi tollai tyyppejä ?

Keskustassa on uskottu voimakkaseen johtajaan. Tämä usko perustuu pitkälti Urho Kekkosen vallankäyttöön ja valtiomiestaitoihin. Paavo Väyrynen nimesi itsensä Kekkosen perinnön vaalijaksi uskoen likipitäen olevansa Jumalan valittu tähän osaan. Esko Ahoi kertoi presidenttivaalitenteissä ihailevansa Urho Kekkosta ja haluaa itsestään tämänkaltaisen vahvan presidentin. Maalaisliitto/KePu/Keskusta on ollut hyvin miesvaltainen puolue näihin päiviin asti verrattuna muihin puolueisiin. Tällä lienee jonkinlainen uskonnollinen pohja eli se, että naisen paikka on kotona ja mies voi vain olla päättäjänä. Tämä konservatiivinen ajatusmalli on ollut Keskustassa syvemmällä kuin muuten yhteiskunnassa. Seppo Kääriäinen liittää väitöskirjassaan puolueen menestyksen sen vahvoihin johtajiin. Nimenomaan johtajat ovat kantaneet vastuun puolueen menestyksestä ja sen takeena olevista päätöksistä ja suunnanmuutoksista.

Kun tarkastellaan sotien jälkeen Maalaisliiton johtoa, niin aika voidaan jakaa Kekkosen aikaan ja sen jälkeiseen aikaan, kun aikaa aletaan laskea sodan loppumisesta. Puheenjohtajana toimi V.J.Sukselainen (46-64) ollen pariin otteeseen pääministerinäkin. Tämä aika oli kuitenkin de fakto Urho Kekkosen valtakautta. Kekkonen oli ennen presidenttikausiaan neljästi pääministerinä. Sukselaista Kekkonen ei paljon arvostanut ja jyräsi tämän tarpeen vaatiessa mielivaltansa alle. Kekkonen itse ei toiminut puoleensa johdossa nimellisesti, mutta johti puoluetta käytännössä vielä presidenttinäkin ollessaan. Sukselainen oli heikko johtaja, mutta tämän korvasi ylivahva Kekkonen. Sukselaista seurasi puheenjohtajana Johannes Virolainen (64-80), jolla meni ajoittain sukset ristiin Kekkosenkin kanssa. Virolainen oli kuitenkin varsin omapäinen ja siinä mielessä hyvinkin vahva johtaja, joka ajoi tarmokkaasti puoleensa ja sen peruskannattajajoukon etuja. Virolainen oli yhden hallituksen pääministeri. Virolaisen seuraaja oli Paavo Väyrynen (80-90). Väyrynen oli hyvin vallanhimoinen johtaja, jonka juonittelut olivat kuitenkin usein liian läpinäkyviä eikä miehestä koskaan tullut kuningasta Kekkosen paikalle. Juonittelumestarina Väyrynen tärväsi yhteistyövälinsä varsinkin Mauno Koivistoon, joka oli Väyryseltä paha virheliike, sillä Koivisto nautti noihin aikoihin erittäin suurta kansansuosiota. Sitten tuli Esko Aho (90-02), joka oli kahden edeltäjänsä tavoin vahva ja tarmokas johtaja, Kerran pääministerinä. Ja sitten siis Anneli Jäätteenmäki, joka ehti pääministeriksi, mutta jonka kausi siinä sekä puolueen puheenjohtajana jäi edelliseen verrattuna tosi lyhyeksi. Tosin tuurasi Ahoa onnistuneesti, kun tämä rillutteli Amerikoissa potien hävityn pressanvaalin aiheuttamaa krapulaa.

Mutta eivät Kekustan vahvat miehet tähän lopu. Puoluesihteereinä on myös aika ajoin toiminut varsin tarmokkaita ja vahvoja persoonia. Tosin vähintään yhtä paljon tai melkeinpä enemmänkin mitäänsanomattomuuksia ja käsikassaroita. Marrti Miettunen oli sihteerinä 46-50. Pääministerinä peräti kolme kertaa. Miettunen oli Kekkosen pienoismalli, paitsi kaikki tahto ja määräykset tulivat Kekkoselta. Miettusen kautta Kekkonen saattoi toimia samalla kertaa sekä pressana että pääministerinä. Kerran Kekkonen runnoi hallituksen kokoon eli määräsi epäparlamentaarisesti käytännössä itsensä (Miettusen) pääministeriksikin. Tämä oli se kuuluisa hätätilahallitus. Miettunen oli siis pelkkä sätkynukke eli heikko johtaja. Hänen jälkeensä puoluesihteerinä toimi Arvo Korsimo (50-60). Korsimo on näistä Keskustan puoluesihteereistä ylivoimaisesti merkittävin ja voimakkain hahmo. Korsimosta olisi voinut tulla vaikka presidentti, jos Kekkosta ei olisi ollut. Kekkonen ja Korsimo olivat vertaansa vailla oleva poliittinen juonittelupari, se kuuluisa K-linja. Sitten seurasi joukko värittömiä ja unholaan jääneitä puoluesihteereitä, kunnes Väyrysen aisapariksi tuli Seppo Kääriäinen (80-90), joka järjesti veret seisauttavan vaalivoiton. Se, että Kääriäisen persoona ehkä koetaan vähän hupaisaksi ja savolaisen olvimiehen maine saattoivat estää Kieräisen nousemisen vielä korkeammale sijalle politiikassa. Kääriäinen on suhteellisen voimakas johtaja, hyvä juonittelija mutta silti asiallisen vaikutelman antaja. Hänessä on jotain samaa kuin Johannes Virolaisessa oli. Erona tietysti se, että Vironperän isäntä kittasi vain maitoa. Siiten taas pari vähemmän merkittävää puoluesihteeriä. Tosin Pekka Perttulasta olisi voinut ehkä jotain tullakin, mutta mies asetti kai perheen politiikan edelle. Maria-Kaisa Aulan kanssa hän edusti Keskustan tulevaisuuden toivoja. Eero Lankia (97-) on viimeisin. Ei vaikuta erityisen vahvalta johtajalta, mutta asiaosaamisen suhteen lienee kaikkia edeltäjiänsä tietävämpi. Matti Vanhesen kanssa hän edustaa selvästi uudenlaista Keskustaa. Johtajuus on heikkoa, värittömyys on muodissa, asiaosaaminen hyvää ja juonittelu vähäisempää. Virkamiesmäisiä poliitikkoja. Mutta aika ehkä suosii nyt tällaista.

Muista Keskustalaisista voidaan mainita tietysti vielä Ahti Karjalainen, joka oli kahdesti pääministerinä. Luuli pääsevänsä Kekkosen seuraajaksi. Kun Kekkonen alkoi epäillä tätä jo itsensä kilpailijaksi, välit Kekkoseen huonontuivat ja Ahdin ryyppy meni täysille. Mikään kansansuosikki tämä juro poliitikko ei koskaan ollut ja Virolainen supliikkimiehenä ja positiivisella asenteella selättikin hymyilemättömän Karjalaisen pressan esivaalissa. Karjalainen peesasi Miettusen tavoin Kekkosta ja uskoi pääsevänsä peesipaikalta tämän seuraajaksi, kun kiritilaa aukenisi. Aikakin alkoi ajaa tämänkaltaisesta asianhoitajasta ohi. Nautti venäläisten mutta ei suomalaisten luottamusta. Vähän surkea kohtalo pitkän päivätyön tehneelle poliitikolle.

Kun tätä nimilistaa tarkastelee, voi sanoa, että mistään muusta puolueesta ei ole noussut näin vahvoja johtajatyyppejä. Esim. demareissa meno on ainakin ajoittain ollut yhteistyöhakuisempaa politikointia (esim. Rafael ja Pertti Paasio, Paavo Lipponen). Sorsassa oli paljon enemmän vahvan johtajan piirteitä. Myös Lipposesta on nyttemmin alkanut välittyä kuva, jonka mukaan hän pitäisi itseään korvaamattomana. Kokoomuksessa on ollut lähes aina hyvinkin yhtestyöhakuisia puoluejohtajia. Onko se sitten heikkous vai vahvuus, riippuu vähän ajan hengestä.

Mikä nostaa näitä kummia tyyppejä valtaan ?

Onko puolueessa niin paljon täysin alistettuja pieniä ihmisiä, että nämä öykkärikeikarit pääsevät valtaan ?