Miten sinusta tuli ateisti?

ja siinä jo valmiiksi esität, että et halua kuulla tiettyä vastausta, koska se ei pidä paikkaansa, etkä niitä halua kuulla.

Enpä siis vaivaudu vastaamaan tuollaiseen galluppiin, koska sinulla tuntuu olevan halu saada tietynlaisia vastauksia. Tuo muistuttaa jollain tapaa kirkon tutkimuslaitoksen kyselyjä, joissa jo kysymykset on esitetty asenteellisesti.

käsitystäni 'uskosta' ja 'rakkaudesta'.

Siinä se.

Noin pari vuotta sitten aloin kiinnostua Jehovan todistajien uskosta. Kävin parissa kokouksessa ja olin tekemisissä erään meilikaverin kanssa. Kävin jopa konventissa hänen kanssaan. Tutkin heidän julkaisujaan, sekä luin raamattua. Aloin kuitenkin tajuta, että ei uskoa ja pelastusta löydä mistään lahkosta. Niinpä jatkoin omatoimista raamatunlukua ja asioiden tutkimista. Erosin kirkosta, koska sekään ei mielestäni opeta oikein, joten en halunnut tukea sitä rahallisesti. Niinpä siis erosin, ja ajattelin että nyt minulle on tie auki jumalan luo.

Mutta eipä ollut. Raamatussa oli liikaa ristiriitaisuuksia jopa itse jumalasta. Ja muutenkin aloin pohtia uskontoa yleensä, että minkä tähden se on ja mistä tullut ja mikä tarkoitus. Hiljookseen hiipi ajatus uskonnon olemattomuudesta. Ja naps, tajusin ettei ole mitään järkeä etsia jumalaa, sellaista olentoa, mitä ei oikeasti ole olemassa.

Näin minusta tuli ateisti.

Miten päädyit kristityksi?
"Olen aina ollut kristitty"-jutut eivät pidä paikkaansa.
Vaikuttiko tulo kristinuskoon kasvatus (vanhemmat sosialisteja, tai uskovia), entä muu sosiaalinen ympäristö (kaveri- tuttavapiiri), vai onko kristinusko sinun päätelmä (usko)?

Ihan pienenä en erottanut tarua todesta. Niihin aikoihin, kun suunnittelin lähteväni puuhevosella kaivamaan kultaa Lapista isän kanssa, luulin mummon kertomia raamatun tarinoita todeksi siinä, missä isän kertomia karhujuttujakin (=isän itse keksimiä satuja). Jaoin uskovaisen mummoni kanssa makuuhuoneen noin 4-8 vuoden ikäisenä. Mummo saattoi opettaa jotain uskonnollisi iltarituaaleja, mutta muististani löytyy vain vanhemman veljeni hyvänyön toivotukset: "Kauniita unia, nukkia ja pupuja".

Ekalla luokalla koulussa kiirastorstaina opettaja kertoi pääsiäismytologiaa ja sanoi, että kaikki ihmiset olisivat joutuneet helvettiin, jos Jeesusta ei olisi ristiinnaulittu. Hän myös kertoi, että kaikki ihmiset ovat jo syntyissään pahoja. Eräs poika kysyi, että onko pieni vauvakin paha. Opettaja sanoi, että on. Hiihdin 2 km yksin kotiin koulusta, koska naapurin tyttö oli kipeä ja pois koulusta. Mietin opettajan sanoja, ja tulin siihen tulokseen, että olen minä joskus tuhmakin ollut, mutta siihen on ollut aina jokin syy, enkä minä pohjimmiltani ole paha, enkä varsinkaan niin paha, että sen takia pitäisi joku mies mennä tappamaan. Olin siihen asti ihaillut opettajan tietoja ja taitoja, ja uskonut hänen olevan aina oikeassa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että nyt opettaja oli väärässä. Se oli ensimmäinen kerta kun kyseenalaistin opettajan sanan. Myöhemminkään uskonnossa kerrotut asiat eivät tuntuneet millään lailla uskottavilta. Saatanan ja perkeleen lukeminen uskonnontunnilla oli ahdistavaa ja ristiriitaista, kun kotona oli opetettu, että ei saa kiroilla.

Seksi oli onnetonta, kun Jeesus oli aina mielessä? Tässä naapuri näytti hädän jo kaatuessa ja käyden raskaaksi kantaa, Kalle-julkaisun! Sitä tutkiessamme päässäni kuului 'ping' ja yhteistä iloa on naapurin 24 vuotiaan leskirouvan kanssa jaettu.

Valoa ja iloa teillekin.

Olin 6v. kun ymmärsin, ei taivaassa ole ketään. Voin huonosti seurakunnan kerhossa, minusta jeesusjutut oli satua. Sama linja jatkui myöhemmin. Kun joutuu kokemaan rankan lapsuuden johon kuuluu pahoinpitelyä, alkoholismia on aika todennäköistä, että ymmärtää että mitään jumalaa, joka pelastaa ei ole. Silloin ainoa keino selvitä, on käyttää omia aivoja. Olen samaa mieltä edelleen. Olen selvinnyt hengissä ja järjissäni ilman hihhulointia.

taas viisaat kysymykset.

olen aina ollut ateisti. ihan syntymästä asti, kuten me kaikki olemme. mielikuvitusotukset eivät ole kiihottaneet missään vaiheessa.
uskontotunnit lintsasin niiden älyttömien juttujen takia mistä siellä höpistiin..

miksi tuo ei pitäisi paikkaansa? sori vaan jos et halunnut kuulla.

"vai onko ateismi sinun päätelmä (usko)? "

Looginen päätelmä ei ole uskoa uskonnollisessa mielessä, vaan johtopäätös ajattelun tuloksesta.

Tietysti sinä voit sanoa, uskon että 2x2= 4 mutta et tiedä, silloin sinua pidettäisiin ehkä vähän yksinkertaisena, varsinkin kun kysyttäisiin, että tiedätkö että 2x2 on 4 ?

ateisti.

Vanhempani olivat hartaita uudestisyntyneitä kristittyjä - siis äärimmäisen ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia taikauskoisia idiootteja, joiden mielestä kaikki on täydellisen mustavalkoista, vain joko Saatanasta tai Jumalasta ja suunnilleen kaikki inhimillisen toiminnan muodot ovat syntiä.

Heti kun onnistuin täysi-ikäisenä vihdoin irtautumaan vanhempieni ja laajan sukumme (kaikki samanlaisia hulluja) vaikutuspiiristä, haistatin pitkä koko sille kuvottavalle sonnalle ja totesin, että tuollaisella vastenmielisellä paskalla ei tule enää koskaan olemaan mitään sijaa minun elämässäni.

Eikä olekaan tullut eikä KOSKAAN tule.

juu, olen aina elänyt ilman taikauskoa.

Minut on kastettu, olen koulussa opiskellut uskontoa, kävin rippikoulun, luin raamattua.. ja siitä se ajatus sitten lähtikin. Rippikoulun jälkeen lueskelin raamatusta mooseksen kirjoja kunnes tulin siihen lopputulokseen että aikamoista soopaa tämäkin on. Eli 15-16-vuotiaana aloin ensimmäisen kerran ajattelemaan asioita siltä kantilta että ehkä näin ei ole. Lukiossa uskonnon opetus jatkui, ja eräs valinnainen kurssi oli maailman uskonnot, jossa tutustuttiiin muiden kulttuurien uskontoperinteisiin. Tämä auttoi minua ymmärtämään että ehkä kristinusko onkin vain yksi muiden joukossa. Sain kotona kasvaa melko uskontovapaata elämää, vanhempani olivat tyypillisiä tapakristittyjä, kirkossa käytiin jos oli a) hautajaiset, b) häät, c) ristiäiset tai d) joulu.

Noin 18-vuotiaana tai niihin aikoihin tulin lopulta siihen tulokseen ettei jumalaa ole. Olin jo oppinut ajattelemaan asioita itsellisesti niin paljon, ja lisäksi tuoreessa musitissa oli lukion opit fysiikasta, biologiasta, filosofiasta sekä tietysti uskonnoista. Tällä oppimäärällä ja omakohtaisella pohdiskelullani tein päätöksen.

En muista hetkeä jolloin olisin tietoisesti ensimmäisen kerran ajatellut olevani ateisti, mutta se lienee tapahtunut joskus niihin aikoihin, kun erosin kirkosta, eli 21-vuotiaana. Eli siitä hetkestä kun ymmärsin ettei jumalaa ole, siihen että uskalsin erota kirkosta, kesti vielä kolme vuotta. En tiennyt miten vanhemmat asiaan suhtautuisivat. Päätin, ettei se ollut heidän asiansa ja niinpä erosin kirkosta. Noin 25-vuotiaana liityin VA-liiton paikallisjärjestöön. Mutta aika pitkä prosessi se oli, kun kesti kymmenen vuotta rippikoulusta siihen että liityin vapareihin.

Jos kuulen jonkun vielä mainitsevan että kirkosta eroaminen on vain trendi jota seurataan kun kaikki muutkin erovata, vedän kyllä lättyyn. Minä raivasin itse oman polkuni, en seurannut ketään, vaan etsin vastaukset itse, ja lopulta löysin perille.

Siinä välissä, ennen kirkosta eroamistani, oli vaihe jolloin tunsin kiinnostusta buddhismiin. Se kun uskonto ilman jumalia. Kannoin kaulassani yin-yang -korua, ja myöhemmin sama kuvio tatuoitiin selkääni. Se oli minulle tie vapauteen, kun opin ensin ymmärtämään että ei ole pakko olla kristitty, vaan voi olla jotain muutakin. Lopulta en päätynyt olemaan buddhalainenkaan sen enempää kui kristitty, mutta se oli tärkeä välimatkan etappi.

Kun Mog oli vielä pikkuinen pallero, niin se näki elokuvat Muumio (se alkuperäinen) ja Psyko. Pelkäsi kovasti päiväkausia, ja nukkuminen oli hankalaa .. eikä asiaa auttanut se, että Mogin isosisko pelotteli muumion hyökkäävän kimppuunsa öisin.

Sitten Mogille pälkähti päähän, että miksi ne muumiot nyt vasta hyökkäisivät, kun on nähnyt ne leffat ja kuullut niistä monstereista? Miksi ei aiemmin? Siitä lähtien Mog on ollut taipuvainen kriittiseen ajatteluun, ja esim. päiväkodissa ja koulussa kerrottu Jumala-tarina joutui ihan uuteen valoon. Se oli ensimmäinen askel kohti Mogin ateistisuutta.

Varsinaisesti ateisti Mogista tuli vasta lukioaikoina, kun alkoi miettiä näitä asioita ja ottamaan selvää jutuista. Lyhyesti sanottuna: tuli siihen tulokseen, että ihmisille tärkein kysymys näyttää olevan "miksi", ja pian myös Mog huomasikin kysyvänsä "miksi": Miksi pitäisi olettaa jotakin sellaista, mikä vaatii enemmän olettamuksia kuin mikään toinen asia koskaan?

Johonkin 8 vuotiaaksi saakka uskoin vanhempiani ja opettajieni jutut 100%, myös uskonnon oalta. En kuitenkaan pohtinut uskonnollisia asioita lainkaan, sillä olin melko sosiaalinen lapsi jo varhain ja päivät täyttyivät leikeistä muiden lapsien kanssa. Osallistuin seurakunnan kerhoihin ja taisimpa jopa pyhä koulussakin muutan kerran käydä, koin nämä kaikki kuitenkin vain sosiaalisina tapahtumina, en uskonnollisina.

Kun olin 2 luokalla, äitini (harras uskovainen) alkoi opettamaan minulle uskonasioita omasta raamatustaan, siinä samalla kuin tein uskonnon koululäksyjä (kyllä, siihen aikaan piti opetella jotain raamatun tarinoita jostain "hyvä paimen" nimisestä koulukirjasta). No, tätä oli jatkunut muutaman viikon ajan, kun äitini myöhemmin kertoman mukaan olin sanonut hänellä että uskonnon historia (raamatun tapahtumat) ole totta, vaan ne ovat uskonnonhistoriaa, eikä oikeaa historiaa. Kun olin tämän äidilleni sanonut, hän lakkasi opettamasta minulle omaa uskontoaan, kun en sitä kerran todesta ottanut. Hän kuitenkin toivoi aina ja toikin sen useasti esille, että löytäisin jeesuksen, mutta näin ei kuitenkaan koskaan käynyt. En usko vieläkään raamatun teksteihin.

Rippikoulun kävin aikoinaan, enkä harkinnut kirkosta eroamista kuin vasta armeija aikoina, kun huomasin että siitä oli minulle enemmän haittaa kuin hyötyä (hyödyt 0, haitta seisoa käytävällä jumalanpalveluksessa), joten armeija aikoinani erosin myös kirkosta, en ole kertonut eroamisestani äidilleni koskaan, kun en halua hänen pahoittavan mieltään, mutta luulen hänen jo kuitenkin asiasta tietävän...

Eli voidaan sanoa että en ole koskaan ollut uskossa, vaikka olenkin joutunut sen vaikutuksen alaiseksi lapsuudessani. Joku voisi väittää että olin uskossa elämäni ensimmäiset 8 vuotta, mutta se on aivan sama kuin että väittäisi minun olleen kokoomuslainen elämäni ensimmäiset 8 vuotta. Ateismista kuulin ensikerran jossain lukiossa, enkä ole koskaan pitänyt itseäni ateistina, vaan sellaisena ihmisenä jota eivät uskonnot kiinnosta. Nyt kun olen jo melkein 30 vuotias, olen vaimoni (eli 20 vuotta jehovantodistajana) innoittamani alkanut tiedostaa omaa ateismiani, ja perehtynyt enemmän uskontojen haittoihin. Ja olen vasta nyt nähnyt sen kuinka onnellinen lapsuus minulla oli, erityisesti tahdon kiittää äitiäni, joka ei pakolla yrittänyt iskostaa omia uskomuksiaan minuun, kun olin lapsi, vaan antoi minun kasvaa rauhassa, vaikka se varmasti oli vaikeaa hänellä.

Jos en nyt sitten aina ole ollut ateisti, niin siitä asti ainakin, kun olen elämänkatsomuksellisia asioita ruvennut miettimään.

Lapsuuteni olen viettänyt täysin uskonnottomassa perheessä. Uskonasioita ei käsitelty juuri lainkaan. Isäni oli kyllä aika uskonnonvastainen, vaikkakaan ei uskonvastainen. Esim. paavi oli hänen inhokkinsa nro 1.

Jeesukseen ja Jumalaan olen tutustunut seurakunnan päiväkerhossa, (muita kerhoja ei kunnassamme ollut), ja sitten kyläkoulussamme, jossa kaikki kolme opettajaa olivat uskovaisia. Muistan, että 5. luokalla aloin kummastella kaksinaismoralismia, joka ilmeni luokallamme olleen oppilaan, uskovaisen perheen tyttären, liian hyvinä numeroina. Siitä tehtiinkin jossain vaiheessa jonkinsortin kantelu koulun johtokunnalle, mutten muista miten siinä kävi. Ei tuo nyt mitenkään ateismiani lisännyt, mutta uskontojen vastaisuutta kylläkin.

Lapsuudessa jumalat, joulupukki ja satujen erilaiset hahmot olivat ihan samalla viivalla. En muista, että olisin ikinä ihan vakavissani miettinyt, voivatko erilaiset jumalat olla totta.

Pidän itseäni suvaitsevaisena ateistina, jokainen saa uskoa ihan mihin vain - jumalaan, menninkäisiin tai vaikka kivenmurikoihin. Kunhan ei ala satuttamaan tai loukkaamaan ketään tai mitään uskonsa nimeen.
Ylipäänsä olen tullut siihen tulokseen, että ihminen on aina luonut jumalansa omaksi kuvakseen.

sellaiseksi.

Kävin minä läpi erilaisia uskontoja ja ripariaikana ja sen jälkeen kovan luterilaisuusvaiheenkin, olen vain aina ollut kyseenalaistava luonne. Minut siis kasvatettiin ajattelemaan myös omilla aivoillani, ei vain uskomaan mitä joku toinen sanoo. Kyselin liikaa, ja mitä kristinuskoon tulee, jokaisella oli erilainen vastaus. Mitä siitä päättelisi?

Uskon tunne vian hälveni pikkuhiljaa, yhtenä kauniina päivänä totesin etten vain kykene uskomaan minkään jumalan olemassaoloon, ymmärrän kyllä uskonnot niiden omista lähtökohdista ja ymmärrän ihmistä joka uskoo. EI ongelmaa. Mutta itse sitä uskoa en vain tunne, ja näen sen kaiken miltä uskova pistää kovasti simmut kiinni. Ei tästä paluuta ole.

***

uskonut yliluonnollisiin olioihin. Pidin niitä satuina aivan kuin muitakin kertomuksia. Mutta sitähän sinä et halunnut kuulla, koska se ei sinun mielestäsi voi pitää paikkaansa.

on asetettu väärin. Kenestäkään ei tule ateistia, jotkut vain eivät pysy jostain kumman syystä sellaisina.

pedosta, kun olin 7-vuotias, sen jälkeen en enää uskaltanut uskoa.

http://www.v-sp.partio.fi/index.php?ryhma=1&tiedote=590

Samaan aikaan suomessa leipäjonoja, pultsareita ja asunnottomia.

Olin varmaan jotain alle rippikoulun ikäinen, kun sisko kertoi kirkosta eroamisesta ja siitä kuinka kova käännytys on ripareilla. Myönnän, että järkytyin ja olisin halunnut perua koko leirin, mutta myöhään. Päädyin sinne siis 2 viikoksi.

No leiri oli ok, kavereita sain, mutta se uskonnollisuus oli jo liikaa. Erosin heti samana päivänä, kun täytin 18 vuotta, väsyin hieman tähän uskonto jaaritukseen ja siihen, kun tätini on kova uskovainen (ei lestaadiolainen). Mutta siskoni puhui minulle enemmän asiasta ja hän hieman avasi mieltäni enemmän.

Nykyään en ole katunut eroa ollekaan, koska en tarvitse mitään ns. kristllistä ja en ole koskaan tarvinnut. Ugh, joskus inhottaa sitä, kun leikin lapsena pappia, no onneksi pää selvisi ajoissa.

Vastasit jo omaan kysymykseesi. Jokainen ihminen on syntyessään ateisti, ennen kuin taikauskoiset aikuiset alkavat saastuttaa hänen aivojaan. Lapsista tulee uskovaisia ympäristön vaikutuksesta, joissakin tapauksissa pakotuksesta. Myöhemmin monet tajuavat, kuinka heitä on huijattu.

Minä olen aina ollut ateisti, jo ennen kuin ymmärsin mitä se merkitsee. En saanut kotonani uskonnollista aivopesua, joten jeesushöpinää kuulin lähinnä koulun alaluokilla. Ensin oli biologian tunti, missä hämmästeltiin ihmisen rakennetta, dinosauruksia, tohvelieläimiä ym. Sitten tuli uskonnontunti ja muistan ihmetelleeni että mitä helvetin paskaa tämä nyt on olevinaan? Minä valitsin biologian ja sillä tiellä olen pysynyt. Huolissani olen niistä lapsista, jotka eivät kykene erottamaan todellisuutta valheista, kun molempia koulussa opetetaan. Suunnaton halveksuntani kohdistuu niihin aikuisiin, jotka alistavat lapset tälle skitsofreeniselle asetelmalle.

Siinä vastauksia. Itseasiassa kirjoitustyylisi ja kysymyksesi muotoilu viittaavat siihen, ettei viestisi ole muuta kuin yksi provo lisää tänne provojen luvatulle palstalle.

Raamattua lukemalla ja kirkossa käymällä.

Myöhemmin tajusin, että yhtä kökköjä ne muutkin uskonnot ovat.

Pitkä tie turhan takia. Jos minua ei olisi lapsena huijattu uskomaan kristinuskoon, reitti selväjärkisyyteen olisi ollut lyhyempi.

Tuli niin kaheleita uskiksia saarnaamaan, että totesin että on viisainta olla siihen porukkaan leimautumatta millään tavalla.

"Miten sinusta tuli ateisti?" - Väärin asetettu kysymys...

Minusta ei tullut koskaan teistiä, ei edes sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta (lapsuuden ystäväni ovat kaikki tapakatolisia, jos katolinen nyt voi tapauskova olla, ja suurimman osan peruskoulusta olen käynyt katolisessa koulussa), joten ainoa päätelmä joka tästä voidaan tehdä on, että olen aina ollut ateisti.
Tämä oli toki vastaus jota et halunnut, sille en voi mitään, voin vain todeta - jotta olethan sinäkin melkoinen palikka!

Miksi kenestäkään tulee teisti olisi oikein asetettu kysymys, ja siihen vastasit jo itse. Paitsi ettei teismi voi olla oman päättelyn tulos, elleivät vanhemmat, tai muu sosiaalinen ympäristö, sitä tue.

Olen papin lapsi, eikä siinä kauaa tarvinnut seurata uskovaisten elämää aika sisäpiirissä, kun nuomasi sen tyhjyyden ja valheen, mistä siinä on kysymys.
Ilmapiiri oli ja on varmasti vieläkin noissa uskovien porukoissa ahdistava, kapea-alainen ja äärettömän tuomitseva.

Huomasin, että näillä ihmisillä oli elämän hallinnan kanssa ongelmia. Kaipuu todella tiukkoihin rajoihin ja ulkopuolelta asetettuihin rajoihin oli silmiinpistävää.
Ajattelu keskittyi ihmisen huonouteen. Se saa ihmisen itsetunnon romahtamaan ja itseluottamuksen katoamaan hetkessä. Mitä sellainen ihminen oikeasti yrittää, jolle on jo alkuvaiheessa kerrottu, että hän on huono, tekee hän mitä hyvänsä tai elää hän miten hyvänsä.
En ymmärrä, kuinka tällainen soopa uppoaa uskoviin kuin veitsi voihin. Olen kokenut sen aina jonkinlaisena marttyyriyden hakuna. Tekeytymällä muka nöyräksi (hirveä ja alentava asia), nostetaan oma itse muiden yläpuolelle.
En myöskään ymmärrä, ettei uskovat näe tätä.
Heidän maailmansa huutaa valhetta ja epärehellisyyttä.

Kaiken tämän kokemani ja näkemäni jälkeen tulin varmistuneeksi, ettei Jumalaa ole vaan uskonto on tuhoisa vallankäytön väline. Sillä saadaan ihmiset juuri sellaisiksi totteleviksi lampaiksi, kun halutaan. Kaikki mikä uhkaa uskoa julistetaan synniksi. Varsin kätevää.

Näen uskovat erittäin helposti höynäytettävinä, arvostelukyvyttöminä ja selkärangattomina ihmisinä, joille ei kuuluisi antaa mitään valtaa missään.