Kristinuskon luotettavuus

milanas kirjoitti:

http://koti.mbnet.fi/minerv/salainen3_2b.htm#17


Missä on se Jumala tai puolijumala, jonka alkuperä, elämäkerta ja sukupuu olisivat epäselvempiä tai vaikeampia selvittää ja lopulta päästä yksimielisyyteen kuin Jeesuksen? Miten lopulta ratkaistiin nyt peruuttamattomat opit hänen todellisesta luonteestaan? Äitinsä kautta hän oli evankelistojen mukaan ihminen – pelkkä kuoleva ihminen. Isänsä kautta hän on Jumala! Mutta miten? Onko hän siten ihminen vai Jumala, tai onko hän kumpaakin samalla kertaa? kysyy hämmästynyt kirjoittaja. Opin tästä kohdasta esitetyt väitteet ovat todella aiheuttaneet muste- ja verivirtoja, jotka on vuorostaan vuodatettu onnettoman ihmiskunnan päälle, ja epäilyt jatkuvat yhä. Tässä kuten niin monessa muussakin asiassa viisaat kirkkoneuvostot ovat puhuneet ristiin ja muuttaneet mieltään lukuisia kertoja. Tehkäämme yhteenveto ja luokaamme silmäys tarkasteltavaksemme annettuihin teksteihin. Tämä on historiaa. Piispa Paulos Samosatalainen kielsi Kristuksen jumaluuden Antiokian ensimmäisessä kirkolliskokouksessa [269 jKr.]. Aivan teologisen kristinuskon alkuaikoina häntä kutsuttiin Jumalan Pojaksi pelkästään hänen pyhyytensä ja hyvien tekojensa perusteella. Hänen verensä oli katoavainen ehtoollissakramentissa.

Nikaian kirkolliskokouksessa v. 325 jKr. esiintyi Areios perusteluineen, jotka melkein hajottivat katolisen unionin. Seitsemäntoista piispaa puolusti Areioksen oppeja, ja Areios ajettiin maanpakon niiden takia. Kuitenkin kolmekymmentä vuotta myöhemmin, v. 355 Milanon kirkolliskokouksessa, 300 piispaa allekirjoitti Areioksen näkemyksiä kannattavan kirjeen siitä huolimatta, että kymmenen vuotta [z145] aikaisemmin, vuonna 345, Antiokian uudessa kirkolliskokouksessa Eusebios kannattajineen julisti, että Jeesus Kristus oli Jumalan Poika ja yhtä Isänsä kanssa.
Sirmiumin kirkolliskokouksessa vuonna 357 ”Poika” ei ollut enää samaa olemusta. Olemuksen yhteisyyden kieltäneet Eunomios Kyzikoslaisen kannattajat ja areiolaiset voittivat. Vuotta myöhemmin, Ankyran toisessa kirkolliskokouksessa sovittiin, että ”Poika ei ollut samaa olemusta vaan ainoastaan Isän kaltainen olemukseltaan”. Paavi Liberius vahvisti päätöksen.
Useiden vuosisatojen aikana kirkolliskokousten osanottajat taistelivat ja riitelivät kannattaen täysin vastakkaisia näkemyksiä. Heidän raskaan raadantansa tulos oli Pyhä Kolminaisuus, joka kuin Athene tuli esiin teologisista aivoista ja kirkonkirouksella varustettuna. Uusi mysteeri saatettiin maailmaan eräiden hirveiden erimielisyyksien vallitessa, jolloin murhia ja muita rikoksia tehtiin mielivaltaisesti. Saragossan kirkolliskokouksessa vuonna 380 julistettiin, että Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yksi ja sama persoona, ja Kristuksen inhimillinen olemus on vain ”illuusio” – kaiku hindulaisesta avatâra-opista. ”Kerran isien oli laskeuduttava tätä iljanteista polkua ad absurdum, mielettömiin – ja tässä he onnistuivat.” Miten voi kieltää sellaisen inhimillisen olemuksen, joka on syntynyt naisesta? Eutykhes teki ainoan viisaan huomautuksen eräässä Konstantinopolin kirkolliskokouksessa. Hän oli kyllin rohkea sanoakseen: ”Jumala varjelkoon minua järkeilemästä Jumalani olemusta.” Sen vuoksi paavi Flavius julisti hänet pannaan. Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 449 Eutykhes sai kostaa. Koska Kesarean rehellinen piispa Eusebios [31] pakotti hänet myöntämään Jeesuksen Kristuksen kaksi eri olemusta, kirkolliskokous kapinoi häntä (Eusebiosta) vastaan, ja ehdotettiin, että hänet piti polttaa elävänä. Piispat nousivat yhtenä miehenä ja nyrkkejään puiden sekä raivoten vaativat, että Eusebios piti jakaa ja repiä kahtia, kuten hän tahtoi kohdella Jeesusta, jonka olemuksen hän jakoi. Eutykhes palautettiin valtaan ja virkaansa. Eusebios ja Flavius syöstiin paikoiltaan. Sen jälkeen kaksi puolta hyökkäsi toistensa kimppuun mitä kiivaimmin ja taisteli keskenään. Hyökätessään Flaviuksen kimppuun ja potkiessaan häntä piispa Diodorus kohteli häntä niin huonosti, että hän kuoli muutamaa päivää myöhemmin saamiinsa vammoihin. [z146] Näissä kirkolliskokouksissa antauduttiin alttiiksi kaikille epäsuhdille, ja tuloksina on kirkon opeiksi kutsutut, nykyisin elävät paradoksit. Esimerkiksi Ankyran ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 314 kysyttiin: kun kastetaan äiti lapsineen, tuleeko syntymätön lapsi myös näin kastetuksi? Kirkolliskokouksen vastaus oli kielteinen, koska väitettiin, että kasteen saavan henkilön on oltava suostuva osapuoli, mikä on mahdotonta äitinsä kohdussa olevalle lapselle. Siten tietämättömyys on kanoninen este kasteelle, ja niin muodoin kukaan nykyisin kastettu lapsi ei ole itse asiassa ollenkaan kastettu! Entä miten on niiden kymmenien tuhansien nälkää näkevien pakanalasten laita, joita lähetyssaarnaajat kastoivat nälänhädän aikana ja liian innokkaat isät ”pelastivat” muuten luvatta? Lukijaa kehotetaan seuraamaan lukuisten kirkolliskokousten toinen toistaan seuraavia väittelyjä ja päätöksiä huomatakseen, mihin vastaväitteiden sekamelskaan nykyinen erehtymätön ja apostolinen kirkko perustuu! Voimme nyt nähdä, kuinka paradoksaalinen kirjaimellisesti otettuna on Genesiksen väite: ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.” Sen räikeän tosiseikan lisäksi, ettei jumalalliseksi kuvaksi luoda siten Aadamia maan tomusta (luku 2) vaan jumalallinen kaksisukuinen (luku 1) eli adam kadmon, voi jokainen itse nähdä, että ihminen loi Jumalan – kristittyjen Jumalan joka tapauksessa – omaksi kuvakseen varhaisten kirkolliskokousten potkujen, lyöntien ja murhien keskellä.
Eräs omituinen seikka, joka valaisee sitä väitettä, että Jeesus oli vihitty ja marttyyrikuoleman kärsinyt adepti, esitetään (jo niin usein lainatussa) teoksessa, jota voidaan kutsua ”matemaattiseksi ilmoitukseksi” – The Source of Measures.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä