Jos sielunhoito ymmärretään vain syntien tunnustamisena ja siihen liittyvänä Jumalan anteeksiannon julistamisena, voidaan aiheuttaa avun hakijalle korvaamatonta vahinkoa. Usein ihminen kokee syyllisyyttä tai häpeää vaikka hän ei ole tehnyt mitään väärää tekoa. Syyllisyys voi olla nimeämätöntä ahdistusta tai tiedettyihin konkreettisiin syihin kohdistuvaa. Usein on kysymys oman seksuaalisuutensa hyväksymisestä ja toisten ihmisten aiheuttamasta väärästä syyllisyydestä. Sairaaseen, ihmistä tuhoavaan syyllisyyteen on yksi ainoa oikea vastaus. Se on syyttömäksi julistaminen. Jos sielunhoitaja päinvastoin vakuuttaa Jumalan anteeksiantoa, hän samalla vahvistaa autettavansa varmuutta siitä että hän onkin paha, syyllinen ja kelvoton. Vapautumisen sijaan hänet sidotaan syyllisyyteen ja ahdistus vain kasvaa ja koko sielunhoitotapahtumasta tulee neurotisoiva tapahtuma; se voi aiheuttaa psykoosin tai voi johtaa jopa itsemurhaan.
Luulen että edellä mainittu syyllisyys kyllä tunnistetaan perheasiainneuvottelukeskuksissa, mutta yleisesti ottaen sitä eivät tunnista maamme lukuisten herätysliikkeiden edustajat, jotka antavat sielunhoitoa apua hakeville. Nimitän sellaista sielunhoitoa henkiseksi väkivallaksi ja puolustuskyvyttömien ihmisten pahoinpitelyksi.
Homojen ja lesbojen parisuhteiden siunaamisesta syntynyt keskustelu on nostanut nyt vihdoin tämänkin asian esille. Ei ole nimittäin yhdentekevää miten kirkossa heihin suhtaudutaan. Saavatko he täyden ihmisarvon uskovina kristittyinä vai syyllistetäänkö heitä sellaisesta mihin he eivät ole pienessäkään määrin syyllisiä, eivätkä voi itse siihen mitenkään vaikuttaa. Syyllisiä ovat ne jotka näitä ihmisiä jatkuvasti kiusaavat. Ottavatko nämä hyväkkäät sielunhoitajat mitään vastuuta tekemisistään vaikka he voivat aiheuttaa käyttäytymisellään lähimmäisensä itsetuhon? On täysin käsittämätöntä että seksuaalisia vähemmistöjä edelleen lyödään milloin Jumalalla ja milloin Raamatulla kristillisessä kirkossa. Heidän syyllistäjänsä ovat vihan asialla ja he edustavat täydellistä empatian, myötäelämisen ja lähimmäisenrakkauden puutetta. Jos kirkko, jonka pitäisi saarnata evankeliumin ilosanomaa, syyllistyy tähän, on se niin irvokasta ja vastenmielistä että se ainakin on syy jättää mokoma yhteisö.
Luulen että edellä mainittu syyllisyys kyllä tunnistetaan perheasiainneuvottelukeskuksissa, mutta yleisesti ottaen sitä eivät tunnista maamme lukuisten herätysliikkeiden edustajat, jotka antavat sielunhoitoa apua hakeville. Nimitän sellaista sielunhoitoa henkiseksi väkivallaksi ja puolustuskyvyttömien ihmisten pahoinpitelyksi.
Homojen ja lesbojen parisuhteiden siunaamisesta syntynyt keskustelu on nostanut nyt vihdoin tämänkin asian esille. Ei ole nimittäin yhdentekevää miten kirkossa heihin suhtaudutaan. Saavatko he täyden ihmisarvon uskovina kristittyinä vai syyllistetäänkö heitä sellaisesta mihin he eivät ole pienessäkään määrin syyllisiä, eivätkä voi itse siihen mitenkään vaikuttaa. Syyllisiä ovat ne jotka näitä ihmisiä jatkuvasti kiusaavat. Ottavatko nämä hyväkkäät sielunhoitajat mitään vastuuta tekemisistään vaikka he voivat aiheuttaa käyttäytymisellään lähimmäisensä itsetuhon? On täysin käsittämätöntä että seksuaalisia vähemmistöjä edelleen lyödään milloin Jumalalla ja milloin Raamatulla kristillisessä kirkossa. Heidän syyllistäjänsä ovat vihan asialla ja he edustavat täydellistä empatian, myötäelämisen ja lähimmäisenrakkauden puutetta. Jos kirkko, jonka pitäisi saarnata evankeliumin ilosanomaa, syyllistyy tähän, on se niin irvokasta ja vastenmielistä että se ainakin on syy jättää mokoma yhteisö.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen kokenut pienoisen helvetin:
menin erääseen srk:an hakeakseni keskusteluapua ja sielunhoitoa. Olin "solmussa" asioideni kanssa ja etsin tuskaiseen olooni helpotusta. Elin yksin, joten juttukaveria ei ollut kotona. Olin ollut kauan yksin, työttömänä ja lapsettomana. Arvelin, että minussa on jotain pahasti vialla ja halusin löytää sen vian korjatakseni sen.
Löysin tieni erääseen srk:an ja sielunhoitajan juttusille. Tapasin häntä n. 6 kk:n ajan satunnaisesti (1 krt/kk). En uskaltanut käydä useammin, koska hän oli tuntematon, mutta tuli tutummaksi ja vähän turvallisemmaksi koko ajan.
Saman srk:n toinen sielunhoitaja antoi esitteen sielunhoitokoulutuksesta ja suositteli kurssia minulle. Harkitsin asiaa n.1kk ajan lähes päivittäin. Ja ilmoittauduin kurssille.
Kurssi oli asiapitoinen ja Raamattuun pohjautuva. Tunsin alussa helpotusta, kun sai kertoa myös omia asioitaan. Kunnes tuli vakavampi solmu kotitehtävän aikana. Kysyin apua seuraavalla oppitunnilla, mutta sain kylmän vastauksen:"Aihe käsitellään n. 8 kk:n päästä, joten sitä ei käsitellä nyt." Jätin aiheen siis käsittelemättä.
Kun kurssia meni eteenpäin pari seuraavaa kertaa, uusi kipeä solmuni tuli esille. Taas kerroin asiasta seuraavalla oppitunnilla, mutta sain tylyn vastauksen:"Aiheesta keskustellaan n.4 kk:n päästä, koska aihe on tuolloin ohjelmassa." Jo toisen kipeän aiheen syrjäänlaittaminen teki sen, että keskeytin kurssin ja jäin kipeiden asioideni kanssa yksin kotiin.
Työttömänä, yksin kipeiden asioideni kanssa itkin ja tuskailin lähes 4 kk. Kun olin tuskaillut parisen kuukautta, olin itsemurhan partaalla, sillä en löytänyt ulospääsyä kurssilla esiintulleisiin ongelmiin.
Tuolloin ajattelin, että minut jätettiin yksin solmujeni kanssa, kun kylmästi vastattiin, ettei asiaa käsitelty tuolloin kurssilla. Olin kokenut hylätyksitulemisen ties monennenko kerran elämässäni.
Kun voimani alkoivat olla lopussa, rukoilin.. en muista mitä ja millä sanoilla, mutta jätin asian Jumalalle kostettavaksi. Tunsin, että ainoastaan kosto olisi oikein nk. sielunhoitajille, jotka olivat ennemmin sielunrepijöitä.
Kun jätin asiani Herralle, oloni helpotti vähän, mutten vieläkään ollut saanut solmujani auki. Jätin senkin Herralle. Ja Hän vastasi! Kun aikaa oli kulunut kurssin keskeyttämisestä n. 6 kk, tapasin erään ihmisen. Small talkin yhteydessä hän vaihtoi puheenaihetta yks´kaks ja vastasi kysymyksiin, joita olin jättänyt Jumalalle. Sain vastauksia!! Kuinka helpottunut olinkaan ja tämän seurauksena annoin anteeksi sielunhoitajille ja itsellenikin.
Tästä elämäni vaiheesta opin sen, että ainoa sielunhoitaja on Jeesus. Ihminen ei voi olla mikään sielunhoitaja! Ei edes kantaa sellaista titteliä!! Se on harhaanjohtava.
En suosittele ihmissielunhoitajalla käyntiä, vaan Jeesuksen luo menemistä.
http://www.youtube.com/watch?v=wFvUUfVftvA&feature=related
Eli minulla kävi juuri näin. Itsemurhaa yrittäneenä makasin Meilahdessa suu lääkehiilestä mustana, heikkona ja kauhuissani, kun piiriläiset kehtasivat tulla vielä tehollekin kertomaan kuinka väärin olen NYT tehnyt. Siitä seurasi uusi yritys, koska he todistivat samaa mitä ajattelinkin, ettei minulla paskalla ole mitään arvoa.
Ja miksi ajauduin näin jälkeenpäin katsottuna aivan järjettömiin tekoihin? Olen alkoholistiperheestä, kärsin koko lapsuuteni masennuksesta ja pahoinpitelystä jne. Ja virheeni näiden piiriläisten mielestä oli jättäytyminen aina välillä pois seurakunnan kokouksesta, turvautuminen mietoihin masennuslääkkeisiin sen sijaan että olisin antanut Jumalan parantaa haavani, sekä itse masennus joka näytti olevan synneistä pahin. En kyennyt kunnolla edes kontrolloimaan omaa elämääni, pitämään päätäni veden pinnalla saati että olisin siitä sitten lähtenyt kehittämään itsestäni jotain täydellistä ihmistä, kristittyä, oikein esimerkkinä toisille. Kaikkien niiden satojen traumojeni kanssa lopulta sekosin, kun ainoa sallittu sielunhoito/keskusteluapu oli yhteys tämän suppean piirin johtajaan, joka kehotti minua tekemään parannusta.
Mukana oli myös sukulaisiani ja poikaystäväni. Kaikki muut tasapainoisista perheistä, vaikeahan heidän oli ymmärtää miksi masennukseni jatkui vaikka olin saanut Jumalalta armon pelastua. Siis näinkin ruppana ihminen voi saada armon, siinäpä Jumalan ihme.
Nyt 10 vuoden jälkeen, käyn edelleen joka päivä sisäistä kamppailua että jonain päivänä pystyisin antamaan näille uskoville anteeksi. En kyllä uskalla enää koskaan mennä mukaan seurakunnan toimintaan. Pidän kaiken sisälläni.
"Nyt 10 vuoden jälkeen, käyn edelleen joka päivä sisäistä kamppailua että jonain päivänä pystyisin antamaan näille uskoville anteeksi. En kyllä uskalla enää koskaan mennä mukaan seurakunnan toimintaan. Pidän kaiken sisälläni"
Hedelmistään puu tunnetaan, lähteeni tiedätkin.
Yleisin puolustus tuolle lyödyn lyömiselle on se että "ollaan hyvällä asialla". Älä uskossasi ole ovimatto, seikka mikä on hyvin hyvin vaikeaa silloin kun Sinua kohtaan tekee väärin joku joka sanoo että "oikealla asialla".
Suurin pelko oikeutetussa suuttumisessa ja vihassakin silloin kun "ystävät" lyövät, on se että "voin joutua helvettiin jos en nuo eivät pidä minusta". Lienee tuttu tunne?
Noin se toimii, "ME olemme ainoat oikeat, jos et ole kaikessa samaa mieltä kuin ME, niin tsaijaijai, huonosti käy".
Masennus on sairaus, voi iskeä kehen tahansa. Tiedän kokemuksesta, olen itse yksi. Käännetäänpä vaikka kuinka "täydelliseltä aina iloiselta kristityltä" serotoniinihana kiinni aivoista ja jäädään seuraamaan mitä tapahtuu.
Anteeksianto on vaikeaa, usein ajattelee mielessään että "heikkoutta, varakeino kun ei ole keinoa pistää niitä sinua satuttaneita polvilleen, katumaan ja pyytämään anteeksi". Ihmisiä me kaikki olemme, ihmisen tuntein.
Anteeksi ei voi antaa väkisin eikä sitä kannata meikäläisen mielestä teeskennelläkään jos se ei tule sydämestä. Perin hankalaa se että kristityn tulisi antaa anteeksi "heti ja kaikki", yksi ihmisenä olemisen vaikeimpia asioita.
Vielä vaikeampaa se on jos rikkojat tulevat läheltä, perheestä ja uskonnollisesta yhteisöstä, pahimmillaan molemmista ryhmistä samaan aikaan. Varsinainen noidankehä kun rikkojat pelottelevat vaikka kadotuksella ja ovat kuitenkin itse ne jotka sinua satuttaneet.
Kivi voi olla merenpohjassa vuosia, kuitenkin jos nostat sen ylös ja halkaiset sen, se on sisältä aivan rutikuiva. Niin on monen kristityksi itseään kutsuvan ihmisenkin kohdalla.
minulla on jotain samaa ..kirjoita [email protected]
tarkoitti sitä, etten enää pitänyt lahkoon mitään yhteyksiä. Eli en hautonut kostoa tms., mutta ymmärsin, että minulla on oikeus ja vapaus valita seurani. En tietenkään enää hakeudu tuomitseviin yhdyskuntiin, joissa kävellään Luojan tahdon yli ja tuomitaan, vaikka Raamattu sanoo selkeästi:"älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi".
MOI HALUAISIN JUTELLA KANSSASI
Se käy mainiosti tämän palstan välityksellä. Muutkin haluavat varmasti tietää missä uskonlahkossa olet kokenut hengellistä väkivaltaa. Oliko se helluntaiseurakunnassa, adventisteissa vai missä?
kyllä olen kokenut väkivaltaa vapaakirkossa ja helluntaissa.ja cityssä,kaikissa toimitaan samalla lailla.ja minua varoitettiin etten menisi mutta en tiennyt mitä siitä koituu.minulla on sairaus mutta se koettiin että olen riivattu ja minusta ajettiin 7 riivajaa ja ajettiin ulos tavallaan seurakunnista ja lähdinkin.käyn vielä kamppailua elämän kanssa.mutta en ole niin heikko kuin silloin.ja käyttivät minua sen takia.
Kertomuksesi vaikutti todella järkyttävältä, mutta myös tutulta. Tarvitsisit hyvää psykoterapiaa, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Mistä löytää sellaisen auttajan, joka ymmärtää hengellistä väkivaltaa? Itse olen joutunut kamppailemaan yksin näiden asioiden kanssa vuosikausia. Paras on ainakin pysyä erossa kaikenmaailman uskovaisista maagikoista kunnes on terveempi ja vahvempi. Sairaan ihmisen demonisoiminen riivaajilla on mitä pahimmanlaatuista henkistä pahoinpitelyä ja puoskarointia. On hyvä että nämä asiat tulevat nyt julkisuuteen.
en tiedä mitä tekisin.....
en pysty elämään vapaasti.tarkkailen itseäni aika paljon.ja on tyhjä olo.ihanku minua ei oisi.
haluaisin todella laittaa ilmi nimetkin valtonen ja natri ja david ja yks harri ja merja.nämä oli ne tyypit jotka minua käytti....tekis mieli tehdä lehteen iso juttu.......
Helluntailaiset ja vapaakirkolliset ovat ainakin mestareita syyllistämään muita. Lähimmäisissään he näkevät vain Perkeleitä. Minua he syyttivät jopa luterilaisesta uskostani, sanoivat sen olevan riivaajista. Suurin syntini heidän mielestään oli minun lapsenuskoni, johon minut oli kirkossa opetettu. Nuoren aivan normaaliin elämään sisältyvät kysymykset ja epäilykset he leimasivat riivaajahenkien aiheuttamiksi. Esimerkiksi nuoren murrosikään liittyvä masennus oli henkivaltojen taistelua eli kaikki ihmisen ongelmat projisoitiin Jumalaan tai Saatanaan. Psyykkiset ongelmat johtuivat aina siitä etten ollut heidän mielestään ”oikeassa uskossa” tai siitä etten ollut antautunut kokonaan ”Jumalalle”, ja tähän uskoon saattamiseksi ei kaihdettu mitään keinoja. Tämän takia jouduin lopulta psykiatriseen hoitoon. Eikö tuollaisesta touhusta jo sekoa terveempikin?