Esimerkiksi kunnioitettu Adolf Ehrnrooth joutui pervitiinikierteeseen. Ehrnroothin alaisena toiminut, sittemmin akateemikko Matti Kuusi on kertonut:
"Mutta kun tykistön yhteysmies viestitti, että Äyräpään kirkonmäellä heilutettiin valkoista lippua, miltei tajuton everstimme tilasi sikäläisiin [suomalaisten] asemiimme patteriston iskun."
M
"Mutta kun tykistön yhteysmies viestitti, että Äyräpään kirkonmäellä heilutettiin valkoista lippua, miltei tajuton everstimme tilasi sikäläisiin [suomalaisten] asemiimme patteriston iskun."
M
Vastaukset 19
Vanhimmat
Silloin kiskottiin pervitiiniä (=amfetamiinijohdannainen) sotamiehestä everstiin.
Milläs luulette niiden kaukopartiomiesten hiihtäneen, kaurapuurolla vai? Luin joskus rintamalääkärin muistelmia, jonka mukaan ennen talvisotaa oli pataljoonan varastossa kourakaupalla nappeja joka miehelle.
"yhteinen maanpuolustustahto.Sota- ja kotirintama olivat yhtä. Se antoi yli-inhimillistä voimaa. Huumeita ei ylipäätään ollut armeijan käytössä, ellei sitten sairaaloissa kipulääkkeinä. Tämä on näiden nykyisten pilvenveikkojen ja muiden homostallareiden höpinää, jolla yritetään luoda vääriä käsityksiä. Ei onnistu tämäkään."
Näin kommentoi eräs tietäjä aiemmassa keskustelussa.Toinen selitti että vanikan voimalla jossa oli lunta päällä huumeena.
Talvisodan ihme taitaa olla kaikki semmoiset jotka jaksaa uskoa tuollaista talvisodan ihme propagandaa
Ei Suomalainen sotilas ei käytä huumeita eikä raiskaa vaan ampuu jalkoihin haavoittavasti ja ottaa vangiksi ja antaa velliä.
sotavarustukseen ennen Talvisotaa eikä myöhemminkään. Saksalta saatiin jatkosodassa pervitiiniä. Sitä käyetttiin valvomista vaativissa tilanteissa piristeenä, ei huumeen tapaan huumautumistarkoituksessa.Käytännössä niitä sai vaon lääkrin luvalla tiettyyihin tilanteisiin. Mitään kourakaupalla jakoa ei koskaan ollut.
Ai ei ollut huumeita? Kaukopartiomiehet vetivät miltei järjestään pervitiiniä eli amfetamiinia paluumatkoillaan, eikä ihme. Satakin kilomteriä vihollisen takaa-ajamana muutaman päivän reissun päällä voi olla aika rankka reissu. Takaisin tultuaan he vetivät mm. heroiinia nappeina että uni tulisi. Paluun ja briiffin jälkeen heput olivat ensimmäisen viikon täyslevossa eli sekaisin kuin seinäkellot, nukkuivat ja dokasivat ja söivät ja tappelivat traumansa ja huumetokkuransa pois. JSP:t olivat täynnä aineita. Moni lääkäri narahti huumeisiin keskellä kauheuksia. Kovissa taisteluissa saattoi lääkäri olla hommissa yhtäsoittoa kolmekin vuorokautta, pidempäänkin, ja se tehtiin pervitiinin avulla. Lopulta uni tuli vain morfiinilla tai heroiinilla. Ainakin Karjalan prikaatin sissikomppaniassa aikoinaan 80-luvulla luennoinut entinen kaukopartiomies puhui aika laajasti huumeista. Heroiinitabletteja annettiin viiden paketeissa vartiomiehille yskää hillitsemään, kuumeseen, hammassärkyyn jne. Aineita oli, niitä käytettiin oikein ja väärin, eikä niitä pidetty minään kauheuksina. Olivatpahan lääkkeitä muiden joukossa. Toisen maailmansodan jälkeinen huume-epidemia olikin laajuudessaan melkoinen. Tämä on fakta. Jostakin syystä tämä on myös hyvin vaijettu asia.
Suosittelen tutustumaan 2008 julkaistuun kirjaan "Ruma sota - Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia". Käsittelee mm. armeijan huumeidenkäyttöä ja muita sodassa tapahtuvia asioita joista ei juurikaan talvisodan hengessä kirjoitetuissa historiankirjoissa mainita.
Useita viikkoja yhteen menoon valvomaan joutunut Aatu käytti muutaman kerran pervitiiniä lääkärin valvonnassa.
Sotaveteraani Olavi Klemelän kertoman mukaan Aatu ja hänen tykistökomentajansa majuri Olavi Arimo olivat erityisen lujahermoisia miehiä.
Arimon kertoman mukaan hän 7.7.44 todettuaan vihollisen vallanneen Äyräpään kirkonmäen ja siellä olleiden omien antautuneen, kysyi 2.D:n komentopaikalta oliko sopivaa ammuttaa, kun vihollinen oli jo silmillä. Tähän vastasi paikalla ollut Päämajan edustaja everstiluutnantti Usko Haahti myönteisesti.Myös Aatu piti ampumista mahdollisena, jotta vihollisen etenemistä vaikeutetaan. Tällöin Arimo ammutti yhden patteriston peitteen nimenomaan omalla vastuullaan (sitä korostaen). Se ei aiheuttanut tappioita omille miehille.( Koskima:Murtajan tykistö)
Matti Kuusen kertomus poikkeaa tutkitusta tiedosta ja on ainakin osittain liioittelua. Oleellista oli, että kyseessä ei ollut suomalaisten asemat, vaan vihollisryhmitys.
Piristeitä käytti moni muukin kuin Aatu. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä tai poikkeuksellista. Siksi niitä aineita siellä oli. Kun taistelu alkoi ja kesti vuorokausia, viikkoja yhtä soittoa, oli pikkuisen pakko valvoa ja silloin valvottiin vaikka aineitten avulla. Tätä asiaa ei vaan haluta tunnustaa ja sitten tehdään esimerkiksi tästä tapauksesta joku ihmeellinen poikkeus. Kaukopartiot, sissiosastot, rivimiehet, esimiehet, aika monet turvautuivat sodan aikana pervitiiniin, saksalaiseen ihmelääkkeeseen kuten sitä kutsuttiin. Ei se tehnyt heistä narkomaaneja. Ps. Se Aatun ja Arimon keskitys Vuosalmen sillanpäähän putosi asemiin kun venäläiset olivat miehittämässä niitä ja sinne jääneet suomalaiset antautumassa, eli omienkin niskaan meni, mutta eipä ollut vaihtoehtojakaan.
näkyi saaneen kotirintamallakin mustassa kaupassa. Niitä jopa lähetettiin paketeissa rintamamiehille. Arvattavasti joku maahantuoja teki niillä omaa bisnestään. Pervitiini oli monelle yksinkertaisesti hengen pelastus. Sen varassa jaksoi uupuneenakin ainakin vuorokauden lisää kertakäyttöä kohti. Kun aineen vaikutus loppui, tuli myös täydellinen sammuminen. Tiedän, olen kokeillut itsekin.
Ei asiaa mitenkään ole peitelty. Siitä kerrotan lukuissa muistelmissa ja erityisesti veteraanien kokemuksissa.
Aatun tapausta ja yleensä hänen merkitystään liioitellaan rajusti.Hän oli vain yksi kymmenistä rykmentinkomentajista, tosin taitava, urhoollinen ja hyvin persoonallinen. Yhtä päteviä komentajia oli lukuisia.Maineeseen hän nousi vasta eläkepäivien esiintymisellään.Osnsa oli sillä, että hänen rykmentissään oli useita päteviä kynämiehiä Matti Kuusesta ja Aake Jermosta alkaen.Eikä Aatun omista PR-taidoissakaan ole moittimista.
Juuri näin. Tarkoitinkin että nykyisin tätä hommaa hyssytellään kummasti. Oman sukuni veteraanit puhuivat myös avoimesti pervitiinistä, mutta tänä päivänä on vallalla kummallinen "henkinen kieltolaki", jonka hengessä uskotaan suomalaisten heiluneen päivätolkulla teen ja näkkileivän voimalla keskellä helkkarinmoisia taisteluita. Onhan esim. Saksassa selvitelty ss-miesten raivokkuutta taisteluissa ja huomattu, että poliittisen aivopesun lisäksi valikoimaan kuuluivat pervitiini ja testosteronikoktailit. Droidragen nimellä nykyisin tunnettu douppaajien raivotila oli siis "käytössä" saksalaisilla jo 1940-luvulla ja jälki oli sen mukaista. Naapurin valikoimaan kuuluivat ainakin votka-annokset ja joskus siellä sodittiinkin humalassa. Ylipäätään sota oli paljon karumpaa hommaa kuin nykyisin monet haluavat myöntää. Eikä tämä mitenkään vähennä veteraanien arvoa minun silmissäni.
Ari Rautala kertoo kirjassaan, Sotiemme taistelupaikoilla, jutun aivan toisin.
"Vedä sinne koko voimallasi" oli Aatun käsky Rautalan kirjan mukaan.
Rautala Ari Sotiemme taistelupaikoilla, Gummerus, 2002, 168 s
Mikä mies se Rautalan Ari oikein onkaan sanomaan tuollaista?
http://www.mil.fi/ajankohtaista/tiedotteet/arkisto/2001/20010921_0954_1.dsp
"Puolustusvoimain komentaja on määrännyt everstiluutnantti Ari Rautalan Helsingin Ilmatorjuntarykmentin komentajaksi 1.1.2002 lukien. Rautala työskentelee tällä hetkellä Maanpuolustuskorkeakoulussa."
Ari Rautala: "Sotiemme taistelupaikoilla", Gummerus 2004, kerrotaan sivulla 124 Äyräpään kirkonmäen tapahtumista heinäkuun 7. iltapäivänä mm. näin:
"Iltapäivällä oli kirkonmäellä enää hajanaista vastarintaa, joka päättyi siellä olevien noin 30 puolustajan antautumiseen. Kaikkiaan venäläiset saivat vajaat sata vankia. Vangit ryöstettiin, haavoittuneita ammuttiin hengiltä tai alastomia suomalaisia ajettiin Vuokseen, jonne heidät ammuttiin. Useimmat kuitenkin säilyttivät henkensä ja joutuivat sotavankeuteen.
Everstiluutnantti Ehrnrootin ollessa etukomentopaikallaan seuraamassa sillanpään viimeisiä taisteluja hän näki kirkonmäen viimeiset tapahtumat. Hänen tulenjohtopäällikkönsä kysyi: -Mitä me nyt teemme? Tuolloin Ehrnroot oli miettinyt hetken: Siellä on vielä omiakin, osa vankeina, osa haavoittuneina ja osa uimataidottomina. Mutta siellä on myös vihollisisa, jotka tulittavat kiivaasti virran yli pyrkiviä ja jotka valmistautuvat Vuoksen ylitykseen. Se painoikin eniten vaakakupissa ja hän olikin vastannut: -Vedä sinne koko voimallasi!
Kun KYMMENEN patteriston tuli -josta suuri osa oli raskaista- myllersi taisteluiden ruhjomaa Äyräpäänharjua, oli eversti kääntänyt katseensa muualle ja huokaissut tukahtuneesti: -Voi niitä onnettomia, jotka jäivät tuonne! Niin, hän näki sitten aikanaan noita miehiä heidän palattuuaan sotavankeudesta. Tiedusteltuaan, miltä heistä tuntui joutuessaan oman tykistön tuleen, oli eräs paljon kokenut taistelija vastannut silmäänsä räpäyttämättä: -Se oli kuin viimeinen tervehdys komentajalta."
Suomen Kenttätykistön Historia, osa 2: 1939-1945, Vuosalmen taistelut, sivulla 439:
"Noin 30 miestä viivytti vielä kirkon raunioissa. Heidät venäläiset ottivat sotavangeiksi. Tässä vaiheessa sillanpäähän ammuttiin patteriston peite. Sen tarkoituksena oli vihollisen hidastaminen ja ajan voittaminen omille Vuoksea ylittäville miehille. Valitettavasti tulen alle jäi myös omia miehiä kirkon raunioiden luona."
Äyräpään kirkonmäelle antautumisvaiheessa. Eri asia on, mitä sen jälkeen ammuttiin.Asian kertoo vastuussa ollut tykistöpäällikkö Olavi Arimo mm. Koskimaan kirjassa Murtajan tykistö.Käsittääkseni tykistökomentaja tunsi tulenkäytön parhaiten.Tykistöä oli kahdeksan patteristoa, ei kymmenen.Lisäksi tulitus ei tietojen mukaan aiheuttanut omien tappioita, ei myöskään Vasikkasaaressa antautuneiden miesten niskaan vahingossa tullut tulitus.Se pelasti anatautuneet miehet välittömältä teloitukselta.Näissä asioissa tulisi olla jonkinlainen mittakaava. Nyt on aivan sivuseikat nostettu keskeisiksi.Kun olen käynyt veteraanien kanssa Äyräpäässä ja Vuosalmessa, he eivät ilman kysymistä edes mainitse näitä asioita, joita tässä jauhetaan, vaan käsittelevät lähinnä taistelujen kovuutta, vihollisen ja omia tappioita sekä onnistunuttta torjuntaa.Kerran oli mukana eräs vangiksi jäänyt, joka kysyttäessä piti oman tulen alle jäämistä vain yhtenä kokemuksena noteeraamatta asiaa sen enempää. Olivathan nämä miehet olleet vihollisen mitä rajuimman tulituksen alla 9.6. alkaen.Aatua he kehuivat ilman että tarvitsi edes kysyä.
Sota oli sotaa, eikä siinä voitu ruveta leikkimään. Aatu tiesi tasan tarkkaan minkä riskin otti, kun ampui keskityksen sinne harjanteelle kirkon raunioiden suuntaan. Siellä oli omiakin, mutta oli naapureitakin. Ne piti pysäyttää heti. Jälkeen päin on ihan turha pyydellä anteeksi päätöksiä tehneitten puolesta tai selitellä niitä. Ei mennyt omia? Ehkä ei, ehkä meni. Mitä sitten? Se ratkaisu tehtiin siinä tilanteessa. Suomesta löytyi tuohon aikaan kovia jätkiä, jotka teki kovia päätöksiä tarvittaessa, ja niitä oli sotamiehistä kenraaleihin. Helppo se on nyt tuomita niitä tai yrittää selittää niitä toisiksi. Turhaa se on jokatapauksessa. Tehty mikä tehty.
Mikä mies se Rautalan Ari oikein onkaan sanomaan tuollaista?
http://www.mil.fi/ajankohtaista/tiedotteet/arkisto/2001/20010921_0954_1.dsp
Rautala Ari Sotiemme taistelupaikoilla, Gummerus, 2002, 168 s
Kirjassahan lukee "Vedä sinne koko voimallasi" ja 10 patteristoa...
Sama juttu kerrotaan jos kuinka monessa yhteydessä:
Matti Koskimaan kirjassa Murtajan Tykistö, 2.Divisioonan tykistön taistelut 1941-1944, WSOY 1994 kerrotaan sivuilla 205-206 Äyräpään kirkon tykistökeskityksestä ja tästä nimenomaisesta tapauksesta seuraavasti:
Vihollinen aloitti kello 13.20 voimakkaan tulivalmistelun sillanpään kaakkoisosan rippeitä vastaan ja hyökkäsi kello 14. Majuri Kuusinen antoi kello 14 joukoilleen käskyn irtautua. Osa sillanpään joukoista pureutui vielä rauniokirkon maastoon ja jatkoi taistelua JR 7:n tykkikomppanian päällikön, kapteeni A. Talvitien johdolla. Kun vihollinen hyökkäsi kahdella pataljoonalla, joutuivat viimeisetkin joukot irtautumaan Vasikkasaareen. Noin 30 miestä viivytti vielä kirkon raunioissa. Heidät venäläiset ottivat sotavangeiksi. Tässä vaiheessa sillanpäähän ammuttiin patteriston peite. Sen tarkoituksena oli vihollisen hidastaminen ja ajan voittaminen omille, Vuoksea ylittäville miehille. Valitettavasti tulen alle jäi myös omia miehiä kirkon raunion luona.
Majuri Olavi Arimo kertoo Äyräpään verisistä taisteluista 7.7.1944.
>>Jalkaväkirykmentti 7:n sitkeästi puolustamasta lohkosta oli jäljellä enää kaakkoisessa reunassa oleva rauniokirkon mäki. Siinä oli vahva tukikohta, jossa 75 mm panssarintorjuntatykki. Edellisenä iltana oli kapteeni Raassinan komentama JR7:n pataljoona korvattu Er.P 25:llä, jonka III Armeijakunta viime tingassa oli alistanut eversti Ehrnroothille.
Tykistön tulenjohtopaikka "Valo" oli Vasikkasaaressa joen toisella puolella. Siinä toimiva tulenjohtaja oli suorassa puhelinyhteydessä rykmentin komentopaikalle ja kuvasi haarakaukoputkesta näkemäänsä kuin urheilukilpailua... "Nyt saapuu pataljoonan komentaja, majuri Kuusinen mukanaan tykistön tulenjohtaja haarakaukoputkineen..." Aikaisemmin oli saatu tietää, että linjassa olevat Er.P 25:n miehet - vanhempaa ikäluokkaa - olivat keskenään huudelleet "ei ammuta". Rykmentin komentopaikalla todettiin, että nyt ollaan sillanpää menettämässä. Tulenjohtaja raportoi edelleen: " Nyt siellä antaudutaan ja vihollinen on asemissa". Komentopaikalla seurasimme koko joukko tilannetta tulenjohtajan selostamana.
Olin puhelinyhteydessädivisioonan tykistökomentajaan. Puhelimeen vastasi divisioonassa sattumalta käymässä oleva Päämajan operatiivisen toimiston päällikkö, everstiluutnantti U. S. Haahti. Selostettuani kirkonmäen tilannetta kysyin, olisiko sopivaa ampua tukikohtaa, kun vihollinen on "ihan silmillä". Tähän Haahti vastasi, että totta kai. En kuitenkaan ollut valmis sellaiseen vaan keskustelin eversti Ehrnroothin kanssa asiasta. Myös hän oli sitä mieltä, että on syytä ampua, jotta vihollisen etenemistä vaikeutetaan. Vielä pohdittiin sitä, että kirkonmäellä kuitenkin on vielä omia miehiä. Todettiin, että heillä on kaivetut asemat, joihin suojautua. Tuli vaikuttaisi lähinnä etenevään viholliseen. Kuultuani eversti Ehrnroothin mielipiteen päätin ampua hyvin tietäen, että vastuu on nimenomaan minun. Eihän tykistö suinkaan ole jalkaväelle alistettu vaan se oli - kuten oli opetettu - välittömänä apuna.
Ammutin yhdellä patteristolla, omallani, peitteen. Ei siis suinkaan ollut kyse "kaikista putkista", kuten sotakirjoissa myöhemmin on kerrottu. Kahdeksan patteriston iskua varten olisi ryhmäupseerin välityksellä pitänyt saada naapurirykmentin lohkolla toimiva Tykistöryhmä Swendelin mukaan. Totean tässä, että jälkeenpäin saatujen tietojen mukaan ammunta ei aiheuttanut tappioita omillemme. Tapaus on kuitenkin kokonaisuudessaan varsin erikoinen. Olihan kohteessa kuitenkin omiakin miehiä. Patteriston tulipeitteellä hidastettiin vihollisen etenemistä ja suojattiin Vuoksen yli vetäytyviä omia miehiämme.
Kaikki muistelee asioita itselleen edullisesti. Kukaan ei suostu tunnustamaan omia töppäyksiä varsinkin kun niistä on tarpeeksi paljon aikaa.
Aatu poika se vaan oli kova poika sellaiseksi räpsyripseksi. Niin nätti se oli että luulisi meikkiä vetäneen silmäpieliin.
Ne on siksi voitu tarkistaa jopa laukaus laukaukselta.Esimerkiksi sotapäiväkirjat voitiin pitää aivan eri tarkkuudella kuin etulinjan yksiköissä. Olavi Arimo oli erittäin kokenut tykistöjohtaja. Hänen kertomansa on voitu tarkistaa ja ajoittaa paljon varmemmin kuin muut muistikuvat. On aivan selvää, että sillanpään menttämisen päivänä tapahtui monenlaista. Ainakin osin on muistikuvat menneet ristiin. Se ei merkitse, että kukaan valehtelisi.Ei oman tykistötulen alle jääminen edes ollut mikään ensikertainen tapahtuma. Yli 60 vuotta sodan jälkeen näkyy monille olevan vaikea ymmärtää sellaista, mistä tuolloin ei sen suurempaa melua pidetty.
http://www.salonseudunsotaveteraanit.fi/salminen_yrjo.php
.
.
.
LÄÄKINTÄMIEHEKSI
Olin vielä asevelvollinen ja jäin armeijaan sodan loputtua. Reserviläiset lähtivät pois silloin keväällä. Ja sattui niin mukavasti, että reserviläisten porukassa oli lääkintäryhmä. Nyt lääkintälaukku jäi sinne teltan nurkkaan. Vääpeli sanoi, että kun tuo reppu on joutilaana tuossa nurkassa ja Salmisen Yrjö on puoskarin näköinen, niin annetaan se laukku sille. Ja niin minusta tuli lääkintämies.
Rupesin sitä lääkintälaukkua tarkastamaan. Siellä oli sidetarpeita, saksia, pinsettejä ja kaikkia. Lääkkeitä oli vain yksi purkki, jossa luki Luminaalia. Se oli täynnä tabletteja, joista en tiennyt, mitä ne olivat. Mutta ajattelin, että kun kerran olen lääkintämies, niin tottakai minun pitää lääkkeitä antaa.
Rupesin jakamaan Luminaali-tabletteja niille sairaille, jotka tulivat; kellä oli hammassärkyä, kellä mahatautia ja joku muuten vähän pinnarityyppi. Annoin aina tabletteja 5-6 kpl. Ja miehet paranivat, kertakaikkiaan. Joka ikinen mies tuli terveeksi. Eivätkä ne enää menneet jsp:lle, vaan sanoivat, että mennään sinne puoskari Yrjön tykö, että sillä on lääkkeet, jolla paranee.
Ja niin syötin koko sen puolen litran purkin miehille ja komppaniassa oli hyvä terveys. Kaikki voivat oikein hyvin. Purkki loppui. Otin purkin kainaloon ja menin jsp:n lääkärin tohtori Punnon luo ja sanoin: "Nämä helkkarin hyvät tabletit loppuivat nyt ja miehet rupesivat taas sairastamaan, vaikka olivat kaikki parantuneet." Punto katsoi minua ja sanoi: "Helvetti vieköön, oletko sinä äijä syöttänyt näitä tabletteja miehille?" "Joo, olen minä syöttänyt. Ne olivat hyviä tabletteja ja kaikki paranivat." "Herra siunatkoon tätä äijää! Ne ovat tabletteja joita annetaan juuri kuolevalle sotilaalle ja niitä ei kyllä ole missään muualla käytetty kuin sodassa ja sielläkin vaikeasti haavoittuneille. Ne ovat kovinta huumausainetta, kokaiinia."
Hän heitti purkin nurkkaan ja jäin ilman lääkettä ja sairaus jatkui komppaniassa. Tämä oli lääkärini tarina ja siihen loppui minun hyvä puoskariammattini. Tämä oli myös oma kokemukseni talvisodasta, jonne jouduin silloin, kun Summa oli murtunut ja oli perääntymisvaihe ja se oli sitä vaihetta koko ajan Viipuriin asti. Sotaretki jäi minulle melko lyhyeksi talvisodan aikana.
.
.
.
PANSSARIT PORTINHOIKASSA JUHANNUKSENA 1944
V. Rautiainen
Lääkintämiehenä
http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/panssarit_portinhoikassa_juhannu.htm
Sidoin miehen käsivarren. En päässyt selville mitkä olivat "isoja saatanoita". Annoin huutajalle hevosannoksen rauhoittavia pillereitä. Mies söi ne nälkäänsä ja lakkasi ulvomasta. Kun jälkeenpäin kannoin erään haavoittuneen JSp:hen, näin miehen vetelevän raskaita unia puun alla välittämättä enää mistään isoista saatanoista.
Akateemikko Matti Kuusi oli tuttu henkilö, mutta missä julkaisussa hän kertoi Adolf Ehrnroothin pervitiinikierteestä?
Äyräpään kirkonmäeltä noin 250 metrin päässä Vasikkasaaressa olivat tykistön tulenjohtajana ltn Jan Hannelius ja heittimistön tulenjohtajana ltn Bernd Anthoni. Anthoni kertoi (vuonna 2000 Äyräpäässä) pakosta paikalle jääneiden suomalaisten haavoittuneiden antautuneen, jolloin venäläiset ampuivat heidät. Suomalaisilta jäänyt antautumislippu kohotettiin, jolloin suomalaisen patterin kostoisku todellakin ammuttiin. Onko tulenjohtajan kertomusta syytä epäillä?
Matti Koskimaa Tyrjän rykmentti -kirjassaan esittää Matti Kuusen haastattelun s. 300
"Yksi ennenkokematon epävarmuustekijä huolestutti minua ja varmaan muitakin huolestutti sodan loppuvaiheessa. Everstiluutnanttimme, josta 6.7. oli tullut täysi eversti, johti viimeistä taistoamme Pervitiinin ja unilääkkeiden vuoroviljelyn varassa. Kun tilanne vaati, Niilo Usvasalo, Kalle Niemistö, joskus minäkin ravistelimme hänet hereille. Tuskallisesti tajuihinsa palaavan esimiehen vihanpurkaukset eivät meidän suunnassamme johtaneet sanankäyttöä pahempaan. Mutta kun tykistön yhteysmies viestitti, että Äyräpään kirkonmäellä heilutettiin valkoista lippua, miltei tajuton everstimme viestin tajuttuaan tilasi sikäläisiin asemiimme patteriston iskun. Myöhemmin selvisi, että osa kirkonmäen puolustajista oli siinä vaiheessa jatkamassa taistelua. Ihmettelin kerran puhuessani Ehrnroothin 85 -vuotispäivänä, ettei 2. Divisioonan esikunnasta löytynyt heinäkuussa 1944 niin pätevää sijaista komentajallemme, että tämä olisi voinut silloin tällöin nukkua normaalin yön. Kenraali ei selvästikään pitänyt ajatuksesta, sen enempää kuin eversti Kemppi piti siitä, että otin kerran puheeksi hänen ja kenraali Blickin keskustelun Tyrjän Huuhtalammen rannalla. Luojan kiitos itse Mannerheim oli 76 -vuotiaana oppinut, että sodan johtaminen on (myös) ryhmätyötä. Vuosalmelta puuttuivat Airo ja Heinrichs. Vai puuttuivatko?"