Tällä hetkellä minulla on vain kaksi ns. lähempää ihmistä, entisiä ystäviä, ehkä sitten pelkkiä kavereita vaan nykyään.
Olen huomannut vältteleväni jo, sillä minulla tulee aina vaan paha ja masentunut olo heidän seurassaan. Heillä on omia ongelmia, joita ovat purkaneet (etenkin toinen, toinen lähinnä käyttäytynyt lapsellisesti) minuun, joskus taas kun menen käymään minuun suhtaudutaan kuin ilmaa eikä puhuta yhtään mitään.
Kuten viimeksi - jolloin päätin että nyt riitti, lähdin pois vihaisena eivätkä he sitä edes tajunneet. Myöhemmin otettiin taas yhteyttä, ja olin ihan äimänä, että eivätkö huomanneet sitä miten turhauduin tilanteeseen? Toisaalta eivät kyllä koskaan ole huomanneet.
Heille se on aina minä,minä,minä,minä, molemmat sossun rahoilla eläviä kotona makaajia jotka kierivät itsesäälissä. Jos minä kerron pahasta olosta, se on heti kiukuttelua.
Joskus näiden henkilöiden tahaton henkinen väkivalta saa minut jopa taas harkitsemaan huonoja tekoja itselleni.
Sattuu todella kipeästi kun yksinäisenä ihmisenä viimein pääsi luottamaan, ja sitten taas aletaan kroonisesti satuttaa. Eivätkä he edes tee sitä tahallaan, eivät ymmärtäisi jos laittaisin välit poikki.
Mutta pakko tässä on vähän irrottautua?? Jättää vastailematta puheluihin jne. vaikka en todellakaan haluaisi. Mutten jaksa pahaa oloakaan. Puhuminen ei auta, olen kyllä yrittänyt puhua ja vihjailla. Sekä näytän kyllä sen jos kyllästyn heidän käytökseensä.
Olen huomannut vältteleväni jo, sillä minulla tulee aina vaan paha ja masentunut olo heidän seurassaan. Heillä on omia ongelmia, joita ovat purkaneet (etenkin toinen, toinen lähinnä käyttäytynyt lapsellisesti) minuun, joskus taas kun menen käymään minuun suhtaudutaan kuin ilmaa eikä puhuta yhtään mitään.
Kuten viimeksi - jolloin päätin että nyt riitti, lähdin pois vihaisena eivätkä he sitä edes tajunneet. Myöhemmin otettiin taas yhteyttä, ja olin ihan äimänä, että eivätkö huomanneet sitä miten turhauduin tilanteeseen? Toisaalta eivät kyllä koskaan ole huomanneet.
Heille se on aina minä,minä,minä,minä, molemmat sossun rahoilla eläviä kotona makaajia jotka kierivät itsesäälissä. Jos minä kerron pahasta olosta, se on heti kiukuttelua.
Joskus näiden henkilöiden tahaton henkinen väkivalta saa minut jopa taas harkitsemaan huonoja tekoja itselleni.
Sattuu todella kipeästi kun yksinäisenä ihmisenä viimein pääsi luottamaan, ja sitten taas aletaan kroonisesti satuttaa. Eivätkä he edes tee sitä tahallaan, eivät ymmärtäisi jos laittaisin välit poikki.
Mutta pakko tässä on vähän irrottautua?? Jättää vastailematta puheluihin jne. vaikka en todellakaan haluaisi. Mutten jaksa pahaa oloakaan. Puhuminen ei auta, olen kyllä yrittänyt puhua ja vihjailla. Sekä näytän kyllä sen jos kyllästyn heidän käytökseensä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja ihmisiä, joista tulee itselle paha olo. Eli pidä omat rajasi. Pidä vähän taukoa vanhoihin ystäviisi, jos oma olosi sitten paranee. Ja koeta hankkia uusia ystäviä, ehkä se voisi auttaa myös.
En tiedä auttaako tämä...
Minulla oli kaveri joka oli hyvä kaveri, joskin mielestäni välillä hänen asenteensa olivat hieman ahdistavia.
Muutin hänen kämppä kaverikseen ja asuimme 5 kuukautta samassa asunnossa ja henkinen pahoinpitely oli julmaa eikä hän itse sitä edes tajunnut vaikka vihjailin ja välillä sanoin suoraan...
Tulin siihen tulokseen että kun hän ei voi muuttua, ei minun ratvitse myöskään katsoa sellaista paskaa. Muutin pois ja aloin karsia häntä elämästäni pois...
Parempi ilman, kuin paskan kaverin kanssa...
Luin kirjoituksesi, mutta en noita kahta saamaasi vastausta. Minun tuli mieleeni heti, että olet oikeilla, hyödyllisillä jäljillä. Jos tietyn ihmisen kanssa oltuaan jatkuvasti tulee paha olo tai pahoittunut mieli, vaillinainen tunne, tunne ettei ole saanut yhteyttä ja vuorovaikutusta, niin tämmöistä ihmissuhdetta ei kannattaisi jatkaa. Riskiltä se tuntuu, sillä yksinkö sitten vaan oltava!
Kannattaa ajatella myös yleisesti, että me ihmiset olemme ihan kokonaisuudessaan kyllä hyvinkin rakkaudetonta porukkaa; itsestämme meillä on hätä ja emme jaksa muiden elämään asettua; huolia on kaikilla riittämiin, oikeita tai mitä vain, tuskia.
Kerroit, että ovat kotona, eivät työ- tai opiskeluelämässä. Oletko itse ei-kotona, vaan jossakin em. projektissa. Silloin minä ainakin olen kokenut, että täysin eri rooleissa yhteiskunnassa elävät ihmiset eivät kauhean hyvin löydä keskinäistä yhteistä; siis just esimerkiksi työelämässä tai ei-työelämässä olevat. Se tuo vähän semmoista kyräilyä ja ties mitä, turhaa tarkkaillaan ja/tai kadehditaan toinen toista. Tämänkään takia sinun ei kannattaisi jatkaa ja ehkä sinua vain masentaa, omissa pyrkimyksissäsi.
Ota etäisyyttä. Pitäkää taukoa. Sillä ajalla kumpikin tako varmaan muuttuu, kasvaa ja elämäntilanteet voivat muuttua. Sellainen heti vaikuttaa ihmissuhteisiinkin ja siihen, että mitä yhteistä jaettavaa on. Samanaikaisesti tämän 'projektin' kanssa yrität etsiä uusia ihmissuhteita. Kärsivällisyyttä sinulle toivon. - Tämmöistä minulle tuli mieleeni.
Anoppini ja hänen miesystävänsä eivät kuuntele koskaan minun murheita, eivätkä koskaan ota minua missään asiassa vakavasti. Mitään ei saisi sanoa ja omia mielipiteitä ei saisi olla lainkaan, muuten he vetävät herneen nenään.
Anopin miesystävä yritti poikavauvani kuoltua sanoa minulle että pitää mennä eteenpäin. Vittu menkööt itse..hän kun ei ymmärrä miltä tuntuu menettää oma lapsi. Anoppi sai kantasolusiirron 3vuotta sitten ja silloin samaan aikaan sain siis esikoiseni, jolla kaikki ei sitten ollutkaan kunnossa.
Meidän pitäisi aina mennä heille ja aina he ottavat tekosyyksi että "kuolemansairas ihminen". Anoppini ei kyllä tällä hetkellä ole kuolemansairas, kun 5% on syöpäsoluja jäljellä ja pystyy ajamaan autoa ja vetää viinaa naamaansa jne.
Tässä miettiny et pitäiskö minunkin ottaa puheeksi, etten voi tulla kun mulla on elinikäinen synnynnäinen polvi ja selkärakenne, eikä niitä koskaa saa kuntoo..
En viitsi edes vastata kun anoppi soittaa, koska soittaa vain kännin ja haukkuu että olen pilannut hänen mummoutensa, kun ei tulla käymää, eikä hän nää toista lastaan. Syyttää minua siittä kun hänen oma poikansa ei tule käymään jne.
Joka kerran kun soittaa tai tulee käymään joskus, niin mulla alkaa pulssi hakkaamaan sataa ja kädet alkaa täristä...eikä mikää ihme kun mulla on vielä todettu traumaperäinen stressitila...tuli esikoisen vuoksi kun se oli sitä sairaalassa juoksemista melkei 7kk, jonka jälkeen esikoinen kuoli. Keuhkot ei kehittyny kunnol ja lopuksi sydän ei enää jaksanut. Anoppi syyttää minua, että mä tapoin lapseni.
Parempi vaan kun ei pidä yhteyttä sellaisiin ihmisiin, joista on vaan harmia ja jos tulee kamalia olotiloja ja stressiä.
Niin minä olen nyt tehnyt. Heti kun anopista ja sen miesystävästä ei kuulu mitään on hyvä olo heti. Nyt jo kun kirjotat heistä, niin sydän hakkaa kovaa ja kädet tärisee..että näin kauhee stressi minulla on heistä.