Ensimmäinen kommentti koskee väestökehitystä. Todettakoon, että suomalaisia on tällä hetkellä enemmän kuin milloinkaan, ja todettakoon myös, että syntyvyys ei suinkaan ole vähenemään päin, vaan syntyvyys on vakiintunut noin 60 000 lapseen per vuosi. Suomessa siis väkiluku ei ole vähenemään, vaan tasaantumaan päin. Kun suurten ikäluokkien aiheuttama pullistuma häviää ns. luonnollisen poistuman kautta, suomalaisten huoltosuhde lähestyy optimaalista - noin 1:1.
Huoltosuhde tarkoittaa työvoiman (veronmaksajien) suhdetta työvoiman ulkopuoliseen väestöön. Huoltosuhdetta ei huononna pelkästään valtava työttömien ja vanhusten määrä; sitä huonontaa myös valtava lasten määrä. Suurten ikäluokkien lapsuudessa Suomen huoltosuhde oli heikompi kuin tänään.
Toinen kommentti koskee hyvinvointivaltion talouspohjaa. Hyvinvointivaltion ylläpito ei suinkaan perustu väestönkasvulle vaan talouskasvulle, ja väestönkasvu sekä talouskasvu ovat kaksi eri asiaa. Talous kasvaa kun tuotanto ja tuottavuus kasvavat, ei suinkaan kun työelämään tulee lisää työntekijöitä. Tuottavuuden kasvu tarkoittaa, että vähemmällä määrällä työntekijöitä saadaan aikaan enemmän tulosta - kun investoidaan automaatioon, koneisiin, uusiin työmenetelmiin, teknologiaan ja rationalisointiin sekä vähemmän energiaa ja raaka-aineita haaskaaviin prosesseihin ja työmenetelmiin. Talouskasvun ylläpitäminen ei siis vaadi väestönkasvun ylläpitämistä.
Kolmas juttu on, että väki vähenee mutta pidot paranee. Mitä vähemmän yhteisen kakun jakajia on, sitä isompi pala riittää itse kullekin. Kyse on jälleen siitä, että resursoidaanko määrään vai laatuun. Suomen leveysasteilla valtava väkiluku johtaa vain ongelmiin. Suomessa on mielekkäämpää pyrkiä siihen, että väkeä olisi vähän, mutta väki olisi pitkälle koulutettua, osaavaa ja vaurasta.
Neljäs kommentti on, että väestön väheneminen on toivottavaa kehitystä. Talous kasvaa riippumatta väestökehityksestä koska teknologia ja työn tuottavuuden tehostuminen ei riipu väkimäärästä - tällöin yhä vähemmällä työntekijämäärällä saadaan yhä enemmän tulosta. Mitä vähemmän väkeä on, sitä vähemmän he käyttävät resursseja - vettä, sähköä, polttoainetta, asuntoja ja uusiutumattomia luonnonvaroja. Väestön väheneminen yhdistettynä talouskasvuun on ekologiselta ja luonnonsuojelulliselta näkökulmalta tarkasteltua ainoastaan positiivinen asia - vähemmän ihmisiä tuhoamassa luontoa ja enemmän rahaa investoitavana luonnonsuojeluun.
Väestön huoltosuhde on Suomessa heikoimmillaan Pohjois-Pohjanmaan lestadiolaisissa kunnissa - isot perheet ja paljon lapsia. Väestönkasvu sellaisenaan heikentää huoltosuhdetta, eikä pelkkä väestönkasvu merkitse talouden kasvua, tämä on parhaimmin havaittavissa Afrikassa sekä islamilaisen kulttuuripiirin maissa, joissa väestöräjähdys on räjähtämässä käsiin, mutta talouspohja on hyvin heikko.
Kiinassa on jo 1960-luvulta saakka ollut käytössä yhden lapsen politiikka, eli siellä väestönkasvu on pantu väkisin kuriin. Syy on se, että sekä Mao Zedong että Deng Xiaoping tajusivat, mitä väestöräjähdys saa Kiinassa aikaan, ja väestönkasvu pantiin väkisin kuriin. Kiinassa talous kasvaa, mutta väkiluku pysyy tasaisena. Juuri tähän perustuu se, miksi Kiinassa elintaso on noussut huimasti - valtavasti lisää jaettavaa, mutta ei lisää jakajia.
Viides kommentti on, että mitään työvoimapulaa ei ole eikä tule. Nykyisin vallassaolevan monetaristisen talouspolitiikan perusperiaate on se, että yhteiskunnassa on vallittava tietty työttömyysprosentti, että inflaatio pysyy kurissa. Työttömyyttä siis ylläpidetään talouspoliittisin keinoin. Tässä katsannossa "työvoimapula" tarkoittaa, että Suomessa on vähemmän työttömiä kuin mitä optimitilanne edellyttäisi, ei suinkaan sitä, että työvoimasta ihan oikeasti olisi mitään objektiivista pulaa. Tällainen aito työvoimapulahan aiheuttaisi palkkojen nousun, työehtojen paranemisen, kilpailun työntekijöistä ja työilmapiirin paranemisen. Mitään tällaista ei tapahdu, vaan päinvastoin työntekijöitä kilpailutetaan ja työelämä huononee jatkuvasti. Työvoimapula on siis pelkkää retoriikkaa, ja tarkoittaa suhteellista, relatiivista, tilaa: työttömiä on vähemmän kuin mitä heitä pitäisi olla jotta talouselämä toimisi maksimiteholla.
Vastaus kysymykseen että mitä Suomen pitäisi tehdä on, että ei yhtään mitään. Tai pikemminkin niin, että otamme oppia Japanista: investoidaan automaatioon, robotiikkaan ja teknologiaan niin, että työvoiman tarve vähenee. Tai sitten se, että luovumme monetaristisesta talouspolitiikasta ja hyväksymme inflaation hintana täystyöllisyydelle.
Ja mitä syntyvyyteen tulee, niin Le Chatelierin periaate pätee tässäkin: väestönkasvu pyrkii tasautumaan kohti tasapainotilaa, jossa väestön määrä pysyy vakiona. Ja näin onkin tapahtumassa, kun suurten ikäluokkien aiheuttama pullistuma poistuu.
Lähde:
http://yhteiskuntaoppi.blogspot.com/2008/08/maahanmuutto-ja-euroopan-vestkehitys.html
Huoltosuhde tarkoittaa työvoiman (veronmaksajien) suhdetta työvoiman ulkopuoliseen väestöön. Huoltosuhdetta ei huononna pelkästään valtava työttömien ja vanhusten määrä; sitä huonontaa myös valtava lasten määrä. Suurten ikäluokkien lapsuudessa Suomen huoltosuhde oli heikompi kuin tänään.
Toinen kommentti koskee hyvinvointivaltion talouspohjaa. Hyvinvointivaltion ylläpito ei suinkaan perustu väestönkasvulle vaan talouskasvulle, ja väestönkasvu sekä talouskasvu ovat kaksi eri asiaa. Talous kasvaa kun tuotanto ja tuottavuus kasvavat, ei suinkaan kun työelämään tulee lisää työntekijöitä. Tuottavuuden kasvu tarkoittaa, että vähemmällä määrällä työntekijöitä saadaan aikaan enemmän tulosta - kun investoidaan automaatioon, koneisiin, uusiin työmenetelmiin, teknologiaan ja rationalisointiin sekä vähemmän energiaa ja raaka-aineita haaskaaviin prosesseihin ja työmenetelmiin. Talouskasvun ylläpitäminen ei siis vaadi väestönkasvun ylläpitämistä.
Kolmas juttu on, että väki vähenee mutta pidot paranee. Mitä vähemmän yhteisen kakun jakajia on, sitä isompi pala riittää itse kullekin. Kyse on jälleen siitä, että resursoidaanko määrään vai laatuun. Suomen leveysasteilla valtava väkiluku johtaa vain ongelmiin. Suomessa on mielekkäämpää pyrkiä siihen, että väkeä olisi vähän, mutta väki olisi pitkälle koulutettua, osaavaa ja vaurasta.
Neljäs kommentti on, että väestön väheneminen on toivottavaa kehitystä. Talous kasvaa riippumatta väestökehityksestä koska teknologia ja työn tuottavuuden tehostuminen ei riipu väkimäärästä - tällöin yhä vähemmällä työntekijämäärällä saadaan yhä enemmän tulosta. Mitä vähemmän väkeä on, sitä vähemmän he käyttävät resursseja - vettä, sähköä, polttoainetta, asuntoja ja uusiutumattomia luonnonvaroja. Väestön väheneminen yhdistettynä talouskasvuun on ekologiselta ja luonnonsuojelulliselta näkökulmalta tarkasteltua ainoastaan positiivinen asia - vähemmän ihmisiä tuhoamassa luontoa ja enemmän rahaa investoitavana luonnonsuojeluun.
Väestön huoltosuhde on Suomessa heikoimmillaan Pohjois-Pohjanmaan lestadiolaisissa kunnissa - isot perheet ja paljon lapsia. Väestönkasvu sellaisenaan heikentää huoltosuhdetta, eikä pelkkä väestönkasvu merkitse talouden kasvua, tämä on parhaimmin havaittavissa Afrikassa sekä islamilaisen kulttuuripiirin maissa, joissa väestöräjähdys on räjähtämässä käsiin, mutta talouspohja on hyvin heikko.
Kiinassa on jo 1960-luvulta saakka ollut käytössä yhden lapsen politiikka, eli siellä väestönkasvu on pantu väkisin kuriin. Syy on se, että sekä Mao Zedong että Deng Xiaoping tajusivat, mitä väestöräjähdys saa Kiinassa aikaan, ja väestönkasvu pantiin väkisin kuriin. Kiinassa talous kasvaa, mutta väkiluku pysyy tasaisena. Juuri tähän perustuu se, miksi Kiinassa elintaso on noussut huimasti - valtavasti lisää jaettavaa, mutta ei lisää jakajia.
Viides kommentti on, että mitään työvoimapulaa ei ole eikä tule. Nykyisin vallassaolevan monetaristisen talouspolitiikan perusperiaate on se, että yhteiskunnassa on vallittava tietty työttömyysprosentti, että inflaatio pysyy kurissa. Työttömyyttä siis ylläpidetään talouspoliittisin keinoin. Tässä katsannossa "työvoimapula" tarkoittaa, että Suomessa on vähemmän työttömiä kuin mitä optimitilanne edellyttäisi, ei suinkaan sitä, että työvoimasta ihan oikeasti olisi mitään objektiivista pulaa. Tällainen aito työvoimapulahan aiheuttaisi palkkojen nousun, työehtojen paranemisen, kilpailun työntekijöistä ja työilmapiirin paranemisen. Mitään tällaista ei tapahdu, vaan päinvastoin työntekijöitä kilpailutetaan ja työelämä huononee jatkuvasti. Työvoimapula on siis pelkkää retoriikkaa, ja tarkoittaa suhteellista, relatiivista, tilaa: työttömiä on vähemmän kuin mitä heitä pitäisi olla jotta talouselämä toimisi maksimiteholla.
Vastaus kysymykseen että mitä Suomen pitäisi tehdä on, että ei yhtään mitään. Tai pikemminkin niin, että otamme oppia Japanista: investoidaan automaatioon, robotiikkaan ja teknologiaan niin, että työvoiman tarve vähenee. Tai sitten se, että luovumme monetaristisesta talouspolitiikasta ja hyväksymme inflaation hintana täystyöllisyydelle.
Ja mitä syntyvyyteen tulee, niin Le Chatelierin periaate pätee tässäkin: väestönkasvu pyrkii tasautumaan kohti tasapainotilaa, jossa väestön määrä pysyy vakiona. Ja näin onkin tapahtumassa, kun suurten ikäluokkien aiheuttama pullistuma poistuu.
Lähde:
http://yhteiskuntaoppi.blogspot.com/2008/08/maahanmuutto-ja-euroopan-vestkehitys.html
Vastaukset 1
Vanhimmat
yhteiskunta ei suinkaan kykene innovoimaan riittävää automaatiota kasvaneen työvoiman tarpeen peittämiseksi.
Kaiken lisäksi ko. työvoima tarvitaan ko. tilanteessa sellaisilla aloilla, joihin automaatiota on hankala soveltaa: Palvelualoilla.
Nämä ovat sellaisia asioita, joilla on omat vaikutuksensa - mutta eivät ne siitä huolimatta ole toisilleen vaihtoehtoja.