Jotakin ainakin tämän palstan feministeistä kertoo heidän naiivi käsityksensä yhteiskunnasta ja etenkin työstä, jossa he katsovat naisia aivan erityisesti sorrettavan. Tämä näkemys voi tuskin kaikessa pikkumaisuudessaan ja ajattelemattomuudessaan tulla liikaa pilkatuksi. Siksi esittelenkin joitakin selventäviä lainauksia, joiden valossa (palstan) feministien tosiasiallinen pikkusieluisuus ja ajattelukyvyttömyys tulevat esiin.
Kun totuus työstä on mitä on (lue alta), niin en tiedä pitäisikö feministien vaatimuksille "naiskiintiöistä" itkeä vai nauraa. Vaatimus kun samalla kertaa osoittaa sekä koomista että traagista tietämättömyyttä todellisuudesta.
-------
Mutta vaikka kaikki ideologit puolustavatkin työtä (kuten he tekevät) - eivätkä pelkästään siksi että he haluavat panna muut tekemään työt heidän puolestaan - niin he ovat kummallisen haluttomia puhumaan työstä. He jauhavat loputtomiin palkoista, työajoista, työehdoista, riistosta, tuottavuudesta, kannattavuudesta. He puhuvat mielellään kaikesta muusta paitsi itse työstä. Nämä asiantuntijat, jotka tarjoutuvat ajattelemaan puolestamme, jakelevat harvoin johtopäätelmiään työstä, huolimatta siitä, että se on niin merkittävä osa meidän kaikkien elämää. Keskenään he saivartelevat pikkuasioista. Liitot ja johto ovat yhtä mieltä siitä, että meidän täytyy myydä aikaa elämästämme ja vaihtaa se selviytymiseen. He tinkivät ainoastaan hinnasta. Marxilaisten mielestä meidän pitäisi olla byrokraattien johtamia. Libertariaanien mielestä meidän pitäisi olla liikemiesten johtamia. Feministit eivät piittaa siitä kuka johtaa, kunhan johtajat ovat naisia. Selvästikin näillä ideologioiden kaupittelijoilla on vakavia erimielisyyksiä siitä, miten vallan suoma ryöstösaalis jaetaan. Samoin kellään heistä ei ole mitään valtaa vastaan sinänsä ja he kaikki haluavat pitää meidät työssä.
Työ on tuotantoa, johon pakote taan taloudellisin tai poliittisin keinoin, kepillä tai porkkanalla. (Porkkanakin on vain toisenlainen keppi.) Mutta kaikki luominen ei ole työtä. Työtä ei koskaan tehdä sen itsensä vuoksi. Sitä tehdään työntekijän (tai useammin jonkun muun) saaman tuotteen tai tuloksen vuoksi. Työ on väistämättä tätä. Työn määrittely merkitsee sen halveksimista. Työ on tavallisesti vain vieläkin pahempaa kuin sen määritelmä antaa ymmärtää. Työn sisäisen dominaation dynamiikka pyrkii ajan myötä kehittymään entistä yksityiskohtaisemmaksi. Kehittyneissä, työn mädättämissä yhteiskunnissa, mukaan lukien kaikki teollistuneet niin kapitalistiset kuin "kommunistisetkin" yhteiskunnat, työ saa poikkeuksetta muitakin ominaisuuksia, jotka korostavat sen vastenmielisyyttä.
Useimpien työläisten työssään kokema alennustila on nöyryytysten kasautuma, jota voidaan nimittää "kuriksi". Foucault on eritellyt moninaisesti kuria ilmiönä, mutta se on tarpeeksi yksin kertainen ymmärrettäväksi. Kuri muodostuu totalitaaristen kontrollien kokonaisuudesta työpaikalla - valvonnasta, rutiinista, määrättystä työrytmistä, tuotantokiintiöistä, kellokortin leimaamisesta sisään ja ulos jne. Kuri on sitä, mikä yhdistää tehtaan, toimiston ja kaupan vankilaan, kouluun ja mielisairaalaan. Se on jotakin historiallisesti ainutlaatuista ja karmeaa. Se oli sellaisten entisaikojen demonisten diktaattorien kuten Neron, Tsingis-kaanin ja Iivana Julman kapasiteettien saavuttamattomissa. Huolimatta kaikista pahoista pyrkimyksistään heillä ei ollut koneistoa kontrolloida alamaisiaan niin läpikotaisin kuin modernit despootit kontrolloivat. Kuri on tunnusomaisesti moderni, pirullinen kontrollin muoto, se on kekseliästä tungettelua, joka tulisi julistaa pannaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Liberaalit, konservatiivit ja libertariaanit, jotka surkuttelevat totalitarismia, ovat tekopyhiä teeskentelijöitä. Missä tahansa kohtuullisesti de-stalinisoidussa diktatuurissakin on enemmän vapautta kuin tavallisessa amerikkalaisessa työpaikassa. Toimistosta ja tehtaasta löytyy samanlainen kuri ja hierarkia kuin vankilasta ja luostarista. Itse asiassa, kuten Foucault ja muut ovat osoittaneet, vankilat ja tehtaat ilmaantuivat suurin piirtein samoihin aikoihin ja niiden johtajat lainasivat tietoisesti toisiltaan hallinnan tekniikoita. Työläinen on osa-aikaorja. Pomo määrää milloin täytyy tulla, milloin lähteä ja mitä tehdä siinä välissä. Hän käskee miten paljon työtä tulee tehdä ja millä vauhdilla. Hän on vapaa viemään kontrollinsa nöyryyttäviin äärimmäisyyksiin - säädellen, jos häntä huvittaa, sitä minkälaisia vaatteita käytetään ja miten usein pääsee vessaan.
'Työ vaarantaa terveytesi' lainatakseni erään kirjan otsikkoa. Tosiasiassa työ on joukkomurha tai kansanmurha. Suoraan tai epäsuorasti työ tappaa useimmat niistä ihmisistä, jotka näitäkin sanoja lukevat. Vuosittain tässä maassa kuolee työpaikallaan 14 000 - 25 000 työläistä. Yli kaksi miljoonaa vammautuu. 20 - 25 miljoonaa loukkaantuu joka vuosi. Ja nämä luvut perustuvat hyvin maltilliseen arvioon siitä, mitä voidaan pitää työperäisenä vammana. Siten mukana ei ole puolta miljoonaa vuosittaista ammattitautitapausta. Katsoin tämän eräästä 1 200-sivuisesta lääketieteellisestä ammattitauteja käsittelevästä oppikirjasta. Tämäkin raapaisee vain pintaa. Saatavilla oleviin tilastoihin lasketaan vain ilmiselvät tapaukset, kuten 100 000 kaivostyöläistä, joilla on pölykeuhko ja joista 4 000 kuolee vuosittain - paljon korkeampi luku kuin mitä kuolee esimerkiksi AIDSiin, joka saa niin paljon huomiota medialta. Tämä heijastaa lausumatonta oletusta siitä, että AIDS vaivaa pervertikkoja, joiden pitäisi kontrolloida turmeltuneisuuttaan, kun taas kaivostyö on pyhää toimintaa, jota ei voi kyseenalaistaa. Tilastoissa eivät näy ne kymmenet miljoonat ihmiset, joiden elämää työ lyhentää - tätähän murha loppujen lopuksi tarkoittaa. Ajatelkaa vaikka lääkäreitä, jotka raatavat itsensä hengiltä viisikymppisinä. Ajatelkaa kaikkia muita työnarkomaaneja.
Lopuksi meidän täytyy tehdä loppu ehdottomasti laajimmasta ammatista; siitä missä on pisimmät työtunnit, alhaisin palkka ja jotkut ikävystyttävimmistä työtehtävistä. Minä tarkoitan kotirouvia, jotka tekevät kotityöt ja hoitavat lapset. Lakkauttamalla palkkatyön ja saavuttamalla täystyöttömyyden me kaivamme maata sukupuolisen työnjaon alta. Ydinperhe, sellaisena kuin me sen tunnemme, merkitsee väistämätöntä mukautumista modernin palkkatyön määräämään työnjakoon. Pidimme siitä tai emme, viimeisen vuosisadan tai kahden ajan on ollut taloudellisesti järkevää se, että mies ansaitsee elatuksen, että nainen tekee paskatyöt tarjotakseen miehelle turvapaikan sydämettömässä maailmassa ja että lapset marssitetaan nuorison keskitysleireihin, joita kutsutaan "kouluiksi" - ensisijaisesti pitämään heidät iirti äidin tukasta ja silti kontrollin alaisina sekä hankkimassa tottelevaisuuden ja täsmällisyyden taitoja, jotka ovat työläiselle niin tärkeitä. Jos haluat eroon patriarkaalisuudesta, hankkiudu eroon ydinperheestä, jonka palkaton "varjotyö", kuten Ivan Illich sanoo, mahdollistaa työjärjestelmän, joka tekee ydinperheestä välttämättömän. Tähän "ydinvoiman" vastaiseen strategiaan liittyy lapsuuden lakkauttaminen ja koulujen sulkeminen.
----
Koko artikkeli: http://www.geocities.com/aivokuume/bob.htm
Kun totuus työstä on mitä on (lue alta), niin en tiedä pitäisikö feministien vaatimuksille "naiskiintiöistä" itkeä vai nauraa. Vaatimus kun samalla kertaa osoittaa sekä koomista että traagista tietämättömyyttä todellisuudesta.
-------
Mutta vaikka kaikki ideologit puolustavatkin työtä (kuten he tekevät) - eivätkä pelkästään siksi että he haluavat panna muut tekemään työt heidän puolestaan - niin he ovat kummallisen haluttomia puhumaan työstä. He jauhavat loputtomiin palkoista, työajoista, työehdoista, riistosta, tuottavuudesta, kannattavuudesta. He puhuvat mielellään kaikesta muusta paitsi itse työstä. Nämä asiantuntijat, jotka tarjoutuvat ajattelemaan puolestamme, jakelevat harvoin johtopäätelmiään työstä, huolimatta siitä, että se on niin merkittävä osa meidän kaikkien elämää. Keskenään he saivartelevat pikkuasioista. Liitot ja johto ovat yhtä mieltä siitä, että meidän täytyy myydä aikaa elämästämme ja vaihtaa se selviytymiseen. He tinkivät ainoastaan hinnasta. Marxilaisten mielestä meidän pitäisi olla byrokraattien johtamia. Libertariaanien mielestä meidän pitäisi olla liikemiesten johtamia. Feministit eivät piittaa siitä kuka johtaa, kunhan johtajat ovat naisia. Selvästikin näillä ideologioiden kaupittelijoilla on vakavia erimielisyyksiä siitä, miten vallan suoma ryöstösaalis jaetaan. Samoin kellään heistä ei ole mitään valtaa vastaan sinänsä ja he kaikki haluavat pitää meidät työssä.
Työ on tuotantoa, johon pakote taan taloudellisin tai poliittisin keinoin, kepillä tai porkkanalla. (Porkkanakin on vain toisenlainen keppi.) Mutta kaikki luominen ei ole työtä. Työtä ei koskaan tehdä sen itsensä vuoksi. Sitä tehdään työntekijän (tai useammin jonkun muun) saaman tuotteen tai tuloksen vuoksi. Työ on väistämättä tätä. Työn määrittely merkitsee sen halveksimista. Työ on tavallisesti vain vieläkin pahempaa kuin sen määritelmä antaa ymmärtää. Työn sisäisen dominaation dynamiikka pyrkii ajan myötä kehittymään entistä yksityiskohtaisemmaksi. Kehittyneissä, työn mädättämissä yhteiskunnissa, mukaan lukien kaikki teollistuneet niin kapitalistiset kuin "kommunistisetkin" yhteiskunnat, työ saa poikkeuksetta muitakin ominaisuuksia, jotka korostavat sen vastenmielisyyttä.
Useimpien työläisten työssään kokema alennustila on nöyryytysten kasautuma, jota voidaan nimittää "kuriksi". Foucault on eritellyt moninaisesti kuria ilmiönä, mutta se on tarpeeksi yksin kertainen ymmärrettäväksi. Kuri muodostuu totalitaaristen kontrollien kokonaisuudesta työpaikalla - valvonnasta, rutiinista, määrättystä työrytmistä, tuotantokiintiöistä, kellokortin leimaamisesta sisään ja ulos jne. Kuri on sitä, mikä yhdistää tehtaan, toimiston ja kaupan vankilaan, kouluun ja mielisairaalaan. Se on jotakin historiallisesti ainutlaatuista ja karmeaa. Se oli sellaisten entisaikojen demonisten diktaattorien kuten Neron, Tsingis-kaanin ja Iivana Julman kapasiteettien saavuttamattomissa. Huolimatta kaikista pahoista pyrkimyksistään heillä ei ollut koneistoa kontrolloida alamaisiaan niin läpikotaisin kuin modernit despootit kontrolloivat. Kuri on tunnusomaisesti moderni, pirullinen kontrollin muoto, se on kekseliästä tungettelua, joka tulisi julistaa pannaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Liberaalit, konservatiivit ja libertariaanit, jotka surkuttelevat totalitarismia, ovat tekopyhiä teeskentelijöitä. Missä tahansa kohtuullisesti de-stalinisoidussa diktatuurissakin on enemmän vapautta kuin tavallisessa amerikkalaisessa työpaikassa. Toimistosta ja tehtaasta löytyy samanlainen kuri ja hierarkia kuin vankilasta ja luostarista. Itse asiassa, kuten Foucault ja muut ovat osoittaneet, vankilat ja tehtaat ilmaantuivat suurin piirtein samoihin aikoihin ja niiden johtajat lainasivat tietoisesti toisiltaan hallinnan tekniikoita. Työläinen on osa-aikaorja. Pomo määrää milloin täytyy tulla, milloin lähteä ja mitä tehdä siinä välissä. Hän käskee miten paljon työtä tulee tehdä ja millä vauhdilla. Hän on vapaa viemään kontrollinsa nöyryyttäviin äärimmäisyyksiin - säädellen, jos häntä huvittaa, sitä minkälaisia vaatteita käytetään ja miten usein pääsee vessaan.
'Työ vaarantaa terveytesi' lainatakseni erään kirjan otsikkoa. Tosiasiassa työ on joukkomurha tai kansanmurha. Suoraan tai epäsuorasti työ tappaa useimmat niistä ihmisistä, jotka näitäkin sanoja lukevat. Vuosittain tässä maassa kuolee työpaikallaan 14 000 - 25 000 työläistä. Yli kaksi miljoonaa vammautuu. 20 - 25 miljoonaa loukkaantuu joka vuosi. Ja nämä luvut perustuvat hyvin maltilliseen arvioon siitä, mitä voidaan pitää työperäisenä vammana. Siten mukana ei ole puolta miljoonaa vuosittaista ammattitautitapausta. Katsoin tämän eräästä 1 200-sivuisesta lääketieteellisestä ammattitauteja käsittelevästä oppikirjasta. Tämäkin raapaisee vain pintaa. Saatavilla oleviin tilastoihin lasketaan vain ilmiselvät tapaukset, kuten 100 000 kaivostyöläistä, joilla on pölykeuhko ja joista 4 000 kuolee vuosittain - paljon korkeampi luku kuin mitä kuolee esimerkiksi AIDSiin, joka saa niin paljon huomiota medialta. Tämä heijastaa lausumatonta oletusta siitä, että AIDS vaivaa pervertikkoja, joiden pitäisi kontrolloida turmeltuneisuuttaan, kun taas kaivostyö on pyhää toimintaa, jota ei voi kyseenalaistaa. Tilastoissa eivät näy ne kymmenet miljoonat ihmiset, joiden elämää työ lyhentää - tätähän murha loppujen lopuksi tarkoittaa. Ajatelkaa vaikka lääkäreitä, jotka raatavat itsensä hengiltä viisikymppisinä. Ajatelkaa kaikkia muita työnarkomaaneja.
Lopuksi meidän täytyy tehdä loppu ehdottomasti laajimmasta ammatista; siitä missä on pisimmät työtunnit, alhaisin palkka ja jotkut ikävystyttävimmistä työtehtävistä. Minä tarkoitan kotirouvia, jotka tekevät kotityöt ja hoitavat lapset. Lakkauttamalla palkkatyön ja saavuttamalla täystyöttömyyden me kaivamme maata sukupuolisen työnjaon alta. Ydinperhe, sellaisena kuin me sen tunnemme, merkitsee väistämätöntä mukautumista modernin palkkatyön määräämään työnjakoon. Pidimme siitä tai emme, viimeisen vuosisadan tai kahden ajan on ollut taloudellisesti järkevää se, että mies ansaitsee elatuksen, että nainen tekee paskatyöt tarjotakseen miehelle turvapaikan sydämettömässä maailmassa ja että lapset marssitetaan nuorison keskitysleireihin, joita kutsutaan "kouluiksi" - ensisijaisesti pitämään heidät iirti äidin tukasta ja silti kontrollin alaisina sekä hankkimassa tottelevaisuuden ja täsmällisyyden taitoja, jotka ovat työläiselle niin tärkeitä. Jos haluat eroon patriarkaalisuudesta, hankkiudu eroon ydinperheestä, jonka palkaton "varjotyö", kuten Ivan Illich sanoo, mahdollistaa työjärjestelmän, joka tekee ydinperheestä välttämättömän. Tähän "ydinvoiman" vastaiseen strategiaan liittyy lapsuuden lakkauttaminen ja koulujen sulkeminen.
----
Koko artikkeli: http://www.geocities.com/aivokuume/bob.htm
Vastaukset 5
Vanhimmat
...pikku huomautuksen, niin ei nyt ole aivan feministien kontolle langetettava kokonaisuus. Ymmärrän, että tarvitsit se aasinsiltana oikeuttaaksesi kirjoituksen juuri tälle palstalle?
Feministit eivät ole yksimielisiä kiintiöinneistä, keskustelua käydään puolin ja toisin.
Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että meidät on huijattu, aivopesty työnarkomaaneiksi ja uhraamme huolestuttavan paljon itsestämme, omasta henkisestä tajunnastamme, mutta varsinkin koko inhimillisestä, sosiaalisesta kanssakäymisestämme, työlle. Arkiselle, tunnolliselle, ahneelle työlle. Sille, että pärjätään, se tuo vain lyhyitä tyydytyksen hetkiä, todella nopeasti ohi kiitäviä. Jonkinlainen kunnollisuuden tunne jää, se siitä.
Lähestymistapasi on mielenkiintoinen, mutta ... oletko vielä ollut oikeassa työssä? Kuvaus on niin vierasta, kovin teoreettista, ei se työ nyt ihan tuollasta ole, en tunnista kuvauksestasi paljoakaan. Jotain työtä on aina tehty ja on tehtävä tulevaisuudessakin, jos syödä meinaa. Mutta vyörytys on dramaattinen ja, ok, juonta siinä on. Vaihteeksi uudenlainen aihe.
Kiintiöt olivat vain esimerkki. Jos feministit niistä kinastelevat, se vain entisestään korostaa feminismin harhaisuutta - kiintiöthän ovat mitätön pikkuseikka.
Olen kyllä tehnyt töitä, vaikka en vakituisessa työsuhteessa ole koskaan ollutkaan. Tuo kuvaus oli kaikkea muuta kuin teoreettinen. Olen näyttänyt tuota Bob Blackin artikkelia monille, eikä tähän mennessä yksikään duunari ole kieltänyt sitä. Päinvastoin, eräs ruumiillisen työn tekijä kopioi artikkelin ja vei sen työpaikalleen luettavaksi. Se, ettet tunnista kuvausta, voi johtua monista seikoista. Oletettavasti (käsitteellisenä) syynä on reifikaatio. "Sen [ajattelun reifikaatio]mukaan maailma koetaan objektiivisena, minän ulkopuolisena tosiasiana, jota ei enää käsitetä ihmisen tuottamaksi, vaan ihminen kokee itsensä ulkoisen todellisuuden aikaansaannokseksi." Marxilaisen termein ilmaistuneena tässä on luonnollisesti kyse vieraantumisesta.
kaikki ovat "mitättömiä pikkuseikkoja", jos objekteja tarkastelee niinkuin sinä. Vieraantuneesti, ulkopuolisena. Olen ikäni tehnyt töitä, et ole kysynyt minulta. Tunnet kai tilastollisen otannan ja yleistettävyyden käsitteet? On muitakin tieteenaloja kuin filosofia, etkö voisi laajentaa vaihteeksi omaakin perspektiiviäsi, nyt vaadit sitä vain muilta?
No jos tilastollinen otanta ja yleistettävyys ovat tässä NIIN merkitseviä, niin miksi ihmeessä kysyisin sinulta? Eihän sinun tapauksesi muuttaisi tilannetta suuntaan taikka toiseen.
Mitäköhän relevanssia "muilla tieteenaloilla" on keskustelualoitteeni kanssa?
matikan lukeneena osaan laskea päässä, että jos esim. olet kysynyt kahdelta tuntemaltasi duunarilta, jotka ovat ihastuneina nyökytelleen artikkelille, niin minusta olisit saanut kriitikon, siis kolmasosalta koko "otannasta". Sattumanvaraiset keskustelut tuttujen kanssa eivät oikeuta yleistyksiin.
Muilla tieteenaloilla ei todellakaan ole mitään tekemistä keskuastelunaloituksesi kanssa, samaa mieltä.