Suomen talouspolitiikka on lama-asennossa, vaikka emme ole enää lamassa. Suomella on nyt edellytykset kohentaa asemaansa kansainvälisessä taloudessa.
Edellisen kerran Suomi yritti sitä 1980-luvulla, vipunaan vahva markka. Tuolloin Suomi epäonnistui. Vaihtotaseemme oli alijäämäinen, osaamisemme ei riittänyt länsimarkkinoilla, suomalaisilla pankinjohtajilla ei ollut ammattitaitoa vapaiden pääomaliikkeiden maailmassa, ja Neuvostoliiton talous romahti vieden Suomen mukanaan lamaan ja nykyiseen kilpailukykyä korostavaan talouspolitiikkaan.
Nyt kilpailukyky on saavutettu, Suomen vaihtotase on pysyvästi ylijäämäinen, osaamistaso riittää niin länsimarkkinoilla kuin vapaassa kilpailussa, ja Venäjän talouden kasvu vie Suomeakin eteenpäin.
Mutta Suomi hinnoittelee itsensä väärin. Yritämme hampaat irvessä lisätä vientiä, mutta seurauksena on vaihtosuhteemme heikentyminen: vientimme halpenee, tuontimme kallistuu.
Tämän huonon kehityksen katkaisee vain kohoava kotimainen palkkataso. Suomella tulisi olla uskallusta hinnoitella itsensä oikein maailmanmarkkinoilla, osaamisensa jatkuvaan kasvuun luottaen.
Palkankorotuksia ei pitäisi nähdä vain uhkana. Ne myös kasvattavat kansantalouden veropohjaa, lisäävät ostovoimaa ja kohentavat julkista taloutta parantaen sen kykyä maksaa lamavelkoja, varautua eläkkeiden maksuun ja investoida järkeviin kohteisiin kansantaloudessa.
Suuret palkankorotukset elvyttävät luovan uudistumisen. Työvoimakustannusten nousu pakottaa lopettamaan alhaisen jalostusarvon toimipaikat ja keskittymään tuottavuuden kasvattamiseen.
Esimerkkinä tästä on alihankintayritys Perloksen kohtalo Joensuussa. Samalla kun matalan jalostusarvon kokoonpanoteollisuutta edustaneen Perloksen tuotanto loppui ja työpaikat menivät, jatkoi sen vieressä kukoistustaan ja kasvuaan korkean jalostusarvon lopputuotteita tekevän Assa Abloyn Joensuun-tehtaat Venäjän vientimarkkinoiden imussa, metallin työsopimuksin.
Nyt luovaan uudistumiseen on tarvetta julkisessa terveydenhuollossa. Luovassa uudistumisessa heikosti menestyvät työyhteisöt pakotetaan seuraamaan parhaimpien esimerkkejä, joita on tarjolla kuntakentässä.
Ammattiliittoja tulisi palkita palkankorotuksista tuloveron alentamisella, jotta korkean osaamistason työn tarjonta saataisiin uudestaan kasvuun Suomen törmätessä työvoimapulaan. Inflaatio pysyy kurissa, kun ostovoima imeytyy uustuonnin laajenevaan tuotevalikoimaan. Palkkojen hajautuva sopiminen kannustinjärjestelmineen lisää työn tuottavuutta.
Metalliteollisuus rautakourineen takoo tässä tietä muille seurattavaksi.
Mutta eikö tämä ole teoriaa ja harhaoppia, erityisesti entistä suuremmat palkankorotukset?
Eikö kilpailukyvyn edistäminen ja inflaation torjunta olekaan tavoite yli kaiken? Ja eivätkö kaikki vastuulliset ekonomistit Suomessa ole sitä mieltä, että verotuksella ei ole vaikutusta osaavan työn tarjontaan?
Hoitajatkin tekevät työtä lähimmäisenrakkaudesta, lottaromantiikalla. Kerta kaikkiaan, kun joku meitä poloisia iskee kuitenkin, niin eikö oman Verottajamme olisi syytä antaa meille vitsaa tästä palkkahaihattelusta?
Niinpä. Talouspolitiikan jämähtäminen alijäämäisen vaihtotaseen aikaisiin ajatuskulkuihin käy Suomelle kalliiksi.
Pieniä palkkoja painottavan kilpailukyvyn ylikorostaminen alentaa vaihtosuhdetta ja ihmisten tuloja, supistaa kansantalouden veropohjaa, vähentää julkisen vallan verotuloja sekä lopulta lykkää julkisen vallan kykyä maksaa velkojaan takaisin ja varautua eläkkeiden maksuun. Suomalaiset joutuvat myös vuodesta toiseen ihmettelemään, minkä vuoksi naapurimaissa tienataan aina paremmin.
Oman valuutan aikana Suomessa käytiin vilkasta talouspoliittista keskustelua. Markka meni ja keskustelu lakkasi, mutta kansakunta jäi, eduskunta ylimpänä päättäjänä.
Emme ole huomanneet, että olemme jo onnistuneet kilpailukykyä korostavassa talouspolitiikassa yli kaikkien odotusten. Muu maailma ihmettelee näkyä Financial Timesin Suomi-liitteessä, kun ylikuntoon ajautunut Suomi jatkaa pakkotahtista juoksuaan maaliviiva kaukana jo takana.
Näkymä hoitajalakosta toivottavasti pysäyttää ylikuntoon ajautuneen Suomen keskustelemaan talouspolitiikasta kunnolla, ensimmäisiä kertoja laman jälkeen.
Hoitajat liikkuvat ja rakastavat lähimmäisiään Suomessa, Ruotsissa ja muualla, mistä siitä saa vastinetta, ilman lottaromantiikkaa. Palkkojen on reagoitava työvoiman liikkuvuuteen, ja siksi niiden on noustava.
Keskitetyssä tulopolitiikassa palkkojen ja työn tuottavuuden välillä on yhteys. Yhtäältä palkkoja korotetaan vastaamaan työn tuottavuutta, toisaalta yleissitovalla palkkapolitiikalla pakotetaan heikosti kannattavat työyhteisöt uudistumaan.
Vuodesta 2003 alkaen on terveysalan tuottavuuskehitystä yritetty saada liikkeelle projektitoiminnalla. Rahaa näihin julkisen sektorin hankkeisiin on käytetty 200 miljoonaa euroa, laihoin tuloksin. Otettakoon käyttöön vanha konsti, kun projektit nolottavat, muuta ei keksitä ja pakko on: hoitajien palkankorotukset herättävät terveysalaa uudistumaan tavalla, joka on taloushistoriassamme jo tuttua esimerkiksi metalliteollisuudesta. Palkkojen yleissitovuus luo tuon paineen. Kaikkien alojen palkankorotukset yhteen sitova keskitetty tulopolitiikka sen sijaan on tässä kompuroinnissa tiellä.
Uudistusvaade vierii kuntapäättäjille. Tehylle muodostuu paine itse sitoutua tuottavuuden kasvuun tavalla, joka on tuttua jo metallialalla: ei perspiraatiota, vaan inspiraatiota ja innovaatioita!
Pelkona on, että liian avokätisesti rahoitettu palkkojen nousu hyydyttää tarpeen näiden uudistusten tekoon. Kuntatalouden historia antaa kuitenkin luvan odottaa parempaa. Hoitajien palkankorotuksista suuren osan maksaa työn kokonaistuottavuuden kasvu.
On epäselvää, kuka Suomessa nykyään päättää talouspolitiikan suunnasta. Kehysbudjetoinnissa eduskunta päättää taloudellisen liikkumavaran käytöstä menokehyksen sisällä saamatta mahdollisuutta keskustella harjoitettavasta talouspolitiikasta. Talouspoliittinen valta on kaapattava takaisin eduskunnalle.
Selonteot turvallisuuspolitiikasta ja liikennepolitiikasta tarjoavat esimerkit kypsästä parlamentarismista. Talouspolitiikka tulisi pelkistää yksinkertaisiin mutta olennaisiin peruslinjauksiin ja esitellä eduskunnalle päätettäväksi. Keskustelun ytimessä tulisi olla suhtautuminen kilpailukykyyn ja vaihtotaseen ylijäämään: Minkä verran Suomi tarvitsee kilpailukykyä ja vaihtotaseen ylijäämää suhteessa muihin kansoihin? Mihin tarkoitukseen suuria ylijäämiä kerätään, ja kuka niiden käytöstä saa päättää?
Vaadin radikaalia uudistusta Suomen talouspolitiikkaan. Sen muotoa tulee uudistaa radikaalisti siten, että eduskunta päättäisi menokehysten sijaan talouspolitiikasta samalla tavalla kuin muista keskeisistä politiikan lohkoista. Sisältöä tulee uudistaa vielä radikaalimmin. Tavoitteiksi tulee asettaa vakaa hintakilpailukyky ja tasapainoinen vaihtotase.
HEIKKI NIEMELÄINEN
lainattu -v07 hs
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Kuntien takauskeskuksen toimitusjohtaja.
Edellisen kerran Suomi yritti sitä 1980-luvulla, vipunaan vahva markka. Tuolloin Suomi epäonnistui. Vaihtotaseemme oli alijäämäinen, osaamisemme ei riittänyt länsimarkkinoilla, suomalaisilla pankinjohtajilla ei ollut ammattitaitoa vapaiden pääomaliikkeiden maailmassa, ja Neuvostoliiton talous romahti vieden Suomen mukanaan lamaan ja nykyiseen kilpailukykyä korostavaan talouspolitiikkaan.
Nyt kilpailukyky on saavutettu, Suomen vaihtotase on pysyvästi ylijäämäinen, osaamistaso riittää niin länsimarkkinoilla kuin vapaassa kilpailussa, ja Venäjän talouden kasvu vie Suomeakin eteenpäin.
Mutta Suomi hinnoittelee itsensä väärin. Yritämme hampaat irvessä lisätä vientiä, mutta seurauksena on vaihtosuhteemme heikentyminen: vientimme halpenee, tuontimme kallistuu.
Tämän huonon kehityksen katkaisee vain kohoava kotimainen palkkataso. Suomella tulisi olla uskallusta hinnoitella itsensä oikein maailmanmarkkinoilla, osaamisensa jatkuvaan kasvuun luottaen.
Palkankorotuksia ei pitäisi nähdä vain uhkana. Ne myös kasvattavat kansantalouden veropohjaa, lisäävät ostovoimaa ja kohentavat julkista taloutta parantaen sen kykyä maksaa lamavelkoja, varautua eläkkeiden maksuun ja investoida järkeviin kohteisiin kansantaloudessa.
Suuret palkankorotukset elvyttävät luovan uudistumisen. Työvoimakustannusten nousu pakottaa lopettamaan alhaisen jalostusarvon toimipaikat ja keskittymään tuottavuuden kasvattamiseen.
Esimerkkinä tästä on alihankintayritys Perloksen kohtalo Joensuussa. Samalla kun matalan jalostusarvon kokoonpanoteollisuutta edustaneen Perloksen tuotanto loppui ja työpaikat menivät, jatkoi sen vieressä kukoistustaan ja kasvuaan korkean jalostusarvon lopputuotteita tekevän Assa Abloyn Joensuun-tehtaat Venäjän vientimarkkinoiden imussa, metallin työsopimuksin.
Nyt luovaan uudistumiseen on tarvetta julkisessa terveydenhuollossa. Luovassa uudistumisessa heikosti menestyvät työyhteisöt pakotetaan seuraamaan parhaimpien esimerkkejä, joita on tarjolla kuntakentässä.
Ammattiliittoja tulisi palkita palkankorotuksista tuloveron alentamisella, jotta korkean osaamistason työn tarjonta saataisiin uudestaan kasvuun Suomen törmätessä työvoimapulaan. Inflaatio pysyy kurissa, kun ostovoima imeytyy uustuonnin laajenevaan tuotevalikoimaan. Palkkojen hajautuva sopiminen kannustinjärjestelmineen lisää työn tuottavuutta.
Metalliteollisuus rautakourineen takoo tässä tietä muille seurattavaksi.
Mutta eikö tämä ole teoriaa ja harhaoppia, erityisesti entistä suuremmat palkankorotukset?
Eikö kilpailukyvyn edistäminen ja inflaation torjunta olekaan tavoite yli kaiken? Ja eivätkö kaikki vastuulliset ekonomistit Suomessa ole sitä mieltä, että verotuksella ei ole vaikutusta osaavan työn tarjontaan?
Hoitajatkin tekevät työtä lähimmäisenrakkaudesta, lottaromantiikalla. Kerta kaikkiaan, kun joku meitä poloisia iskee kuitenkin, niin eikö oman Verottajamme olisi syytä antaa meille vitsaa tästä palkkahaihattelusta?
Niinpä. Talouspolitiikan jämähtäminen alijäämäisen vaihtotaseen aikaisiin ajatuskulkuihin käy Suomelle kalliiksi.
Pieniä palkkoja painottavan kilpailukyvyn ylikorostaminen alentaa vaihtosuhdetta ja ihmisten tuloja, supistaa kansantalouden veropohjaa, vähentää julkisen vallan verotuloja sekä lopulta lykkää julkisen vallan kykyä maksaa velkojaan takaisin ja varautua eläkkeiden maksuun. Suomalaiset joutuvat myös vuodesta toiseen ihmettelemään, minkä vuoksi naapurimaissa tienataan aina paremmin.
Oman valuutan aikana Suomessa käytiin vilkasta talouspoliittista keskustelua. Markka meni ja keskustelu lakkasi, mutta kansakunta jäi, eduskunta ylimpänä päättäjänä.
Emme ole huomanneet, että olemme jo onnistuneet kilpailukykyä korostavassa talouspolitiikassa yli kaikkien odotusten. Muu maailma ihmettelee näkyä Financial Timesin Suomi-liitteessä, kun ylikuntoon ajautunut Suomi jatkaa pakkotahtista juoksuaan maaliviiva kaukana jo takana.
Näkymä hoitajalakosta toivottavasti pysäyttää ylikuntoon ajautuneen Suomen keskustelemaan talouspolitiikasta kunnolla, ensimmäisiä kertoja laman jälkeen.
Hoitajat liikkuvat ja rakastavat lähimmäisiään Suomessa, Ruotsissa ja muualla, mistä siitä saa vastinetta, ilman lottaromantiikkaa. Palkkojen on reagoitava työvoiman liikkuvuuteen, ja siksi niiden on noustava.
Keskitetyssä tulopolitiikassa palkkojen ja työn tuottavuuden välillä on yhteys. Yhtäältä palkkoja korotetaan vastaamaan työn tuottavuutta, toisaalta yleissitovalla palkkapolitiikalla pakotetaan heikosti kannattavat työyhteisöt uudistumaan.
Vuodesta 2003 alkaen on terveysalan tuottavuuskehitystä yritetty saada liikkeelle projektitoiminnalla. Rahaa näihin julkisen sektorin hankkeisiin on käytetty 200 miljoonaa euroa, laihoin tuloksin. Otettakoon käyttöön vanha konsti, kun projektit nolottavat, muuta ei keksitä ja pakko on: hoitajien palkankorotukset herättävät terveysalaa uudistumaan tavalla, joka on taloushistoriassamme jo tuttua esimerkiksi metalliteollisuudesta. Palkkojen yleissitovuus luo tuon paineen. Kaikkien alojen palkankorotukset yhteen sitova keskitetty tulopolitiikka sen sijaan on tässä kompuroinnissa tiellä.
Uudistusvaade vierii kuntapäättäjille. Tehylle muodostuu paine itse sitoutua tuottavuuden kasvuun tavalla, joka on tuttua jo metallialalla: ei perspiraatiota, vaan inspiraatiota ja innovaatioita!
Pelkona on, että liian avokätisesti rahoitettu palkkojen nousu hyydyttää tarpeen näiden uudistusten tekoon. Kuntatalouden historia antaa kuitenkin luvan odottaa parempaa. Hoitajien palkankorotuksista suuren osan maksaa työn kokonaistuottavuuden kasvu.
On epäselvää, kuka Suomessa nykyään päättää talouspolitiikan suunnasta. Kehysbudjetoinnissa eduskunta päättää taloudellisen liikkumavaran käytöstä menokehyksen sisällä saamatta mahdollisuutta keskustella harjoitettavasta talouspolitiikasta. Talouspoliittinen valta on kaapattava takaisin eduskunnalle.
Selonteot turvallisuuspolitiikasta ja liikennepolitiikasta tarjoavat esimerkit kypsästä parlamentarismista. Talouspolitiikka tulisi pelkistää yksinkertaisiin mutta olennaisiin peruslinjauksiin ja esitellä eduskunnalle päätettäväksi. Keskustelun ytimessä tulisi olla suhtautuminen kilpailukykyyn ja vaihtotaseen ylijäämään: Minkä verran Suomi tarvitsee kilpailukykyä ja vaihtotaseen ylijäämää suhteessa muihin kansoihin? Mihin tarkoitukseen suuria ylijäämiä kerätään, ja kuka niiden käytöstä saa päättää?
Vaadin radikaalia uudistusta Suomen talouspolitiikkaan. Sen muotoa tulee uudistaa radikaalisti siten, että eduskunta päättäisi menokehysten sijaan talouspolitiikasta samalla tavalla kuin muista keskeisistä politiikan lohkoista. Sisältöä tulee uudistaa vielä radikaalimmin. Tavoitteiksi tulee asettaa vakaa hintakilpailukyky ja tasapainoinen vaihtotase.
HEIKKI NIEMELÄINEN
lainattu -v07 hs
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Kuntien takauskeskuksen toimitusjohtaja.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.