Tiedotusvälineille 24.9.2008
Rakenteellinen väkivalta johtaa avoimeen väkivaltaan
Millaisen mallin annamme lapsille ja nuorille? Esimerkkihän on paras opettaja.
TV-viihde tarjoaa avointa väkivaltaa ja väkivaltaisia ratkaisuja, ja
ympäröivässä todellisuudessa on sekä rakenteellista että avointa väkivaltaa.
Rakenteellista väkivaltaa yritämme olla näkemättä ja opetamme lapsemmekin
sietämään sitä tai kenties ihailemaan ja pitämään sitä tavoiteltavana.
Rakenteellista väkivaltaa on esimerkiksi miljoonien ansaitseminen toisten
kustannuksella – samalla voidaan hyväksyttävästi antaa lähtöpassit tuhansille
työntekijöille. Ympäristöä tuhoavaa yritystä johtavat ihmiset ovat
rakenteellisesti väkivaltaisia. Ahneuden hyväksyminen sekä köyhien ja
syrjäytyneiden syyttäminen omasta tilastaan ovat väkivaltaisia eli toisille
haittaa tuovia tapoja ajatella.
Tietyssä pisteessä rakenteellinen väkivalta johtaa avoimeen väkivaltaan. Joku ei
jaksa enää ja lyö takaisin, alkaa käyttää avointa väkivaltaa.
Ongelmia osataan luetella, mutta niitä ei käsitellä perin pohjin. Meille näyttää
riittävän, että tiedämme mitä tapahtuu. Se, miksi tapahtuu ja mitä vaihtoehtoja
ongelmien ratkaisemiseksi voisi olla, jää usein käsittelemättä.
Keskustelukulttuuria ei juuri ole. Eri mieltä oleminen koetaan usein
loukkaukseksi. Vielä suurempi ongelma kuin kyvyttömyys asioiden perusteelliseen
käsittelyyn ja kyseenalaistamiseen on haluttomuus siihen. Kun ei ole halua
keskustella, ei ole mielenkiintoa kysyäkään.
Lapset ja nuoret hakevat ongelmiin ratkaisuja, eivätkä he välttämättä tyydy
näennäisiin selityksiin. Siksi avoin julkinen keskustelu, jota usein
ylistetään, mutta joka Suomesta lähes tyystin puuttuu, olisi niin kovin
tärkeää.
Elämme yhden totuuden yhteiskunnassa. Entäpä jos tuo ”totuus” onkin valhe?
Miksi väkivalta muuttuu avoimeksi juuri Suomessa? Mieleeni on jäänyt keskustelu
1990-luvun puolivälistä. Arvostettu ja menestynyt nuorehko mies kertoi syvästä
pettymyksestään siihen, miten asioita Suomessa oli hoidettu. Hänen
johtopäätöksensä oli, että jos näyttää tarpeelliselta, hän on valmis tarttumaan
vaikka aseeseen asioiden muuttamiseksi. Poliittista kantaansa hän ei ollut
valmis kyseenalaistamaan, eikä siitä avoimesti keskustelemaan.
Alistettuna olemisen perinne, pakotettu yksimielisyys ja avoimen keskustelun
puute yhdistettynä väkivallan malleihin ovat tuhoisa yhdistelmä.
Antti Pesonen
Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja
Rakenteellinen väkivalta johtaa avoimeen väkivaltaan
Millaisen mallin annamme lapsille ja nuorille? Esimerkkihän on paras opettaja.
TV-viihde tarjoaa avointa väkivaltaa ja väkivaltaisia ratkaisuja, ja
ympäröivässä todellisuudessa on sekä rakenteellista että avointa väkivaltaa.
Rakenteellista väkivaltaa yritämme olla näkemättä ja opetamme lapsemmekin
sietämään sitä tai kenties ihailemaan ja pitämään sitä tavoiteltavana.
Rakenteellista väkivaltaa on esimerkiksi miljoonien ansaitseminen toisten
kustannuksella – samalla voidaan hyväksyttävästi antaa lähtöpassit tuhansille
työntekijöille. Ympäristöä tuhoavaa yritystä johtavat ihmiset ovat
rakenteellisesti väkivaltaisia. Ahneuden hyväksyminen sekä köyhien ja
syrjäytyneiden syyttäminen omasta tilastaan ovat väkivaltaisia eli toisille
haittaa tuovia tapoja ajatella.
Tietyssä pisteessä rakenteellinen väkivalta johtaa avoimeen väkivaltaan. Joku ei
jaksa enää ja lyö takaisin, alkaa käyttää avointa väkivaltaa.
Ongelmia osataan luetella, mutta niitä ei käsitellä perin pohjin. Meille näyttää
riittävän, että tiedämme mitä tapahtuu. Se, miksi tapahtuu ja mitä vaihtoehtoja
ongelmien ratkaisemiseksi voisi olla, jää usein käsittelemättä.
Keskustelukulttuuria ei juuri ole. Eri mieltä oleminen koetaan usein
loukkaukseksi. Vielä suurempi ongelma kuin kyvyttömyys asioiden perusteelliseen
käsittelyyn ja kyseenalaistamiseen on haluttomuus siihen. Kun ei ole halua
keskustella, ei ole mielenkiintoa kysyäkään.
Lapset ja nuoret hakevat ongelmiin ratkaisuja, eivätkä he välttämättä tyydy
näennäisiin selityksiin. Siksi avoin julkinen keskustelu, jota usein
ylistetään, mutta joka Suomesta lähes tyystin puuttuu, olisi niin kovin
tärkeää.
Elämme yhden totuuden yhteiskunnassa. Entäpä jos tuo ”totuus” onkin valhe?
Miksi väkivalta muuttuu avoimeksi juuri Suomessa? Mieleeni on jäänyt keskustelu
1990-luvun puolivälistä. Arvostettu ja menestynyt nuorehko mies kertoi syvästä
pettymyksestään siihen, miten asioita Suomessa oli hoidettu. Hänen
johtopäätöksensä oli, että jos näyttää tarpeelliselta, hän on valmis tarttumaan
vaikka aseeseen asioiden muuttamiseksi. Poliittista kantaansa hän ei ollut
valmis kyseenalaistamaan, eikä siitä avoimesti keskustelemaan.
Alistettuna olemisen perinne, pakotettu yksimielisyys ja avoimen keskustelun
puute yhdistettynä väkivallan malleihin ovat tuhoisa yhdistelmä.
Antti Pesonen
Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja
Vastaukset 1
Vanhimmat
Näinhän se on.
Kun yksilö kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi, tarpeeksi raskaasti ja tarpeeksi pitkään, eikä näe nopeaa ratkaisua omiin ja maailman ongelmiin, on seurauksena järjen totaalinen pimeneminen. Kun moottorista jakohihna katkeaa, se on koneen täystuho. Puoliväliä ei ole.
Nostaisin kuitenkin näiden tapahtumien syyksi jotain muutakin. Kysymys on nykyisestä elämäntavasta, joka iskostetaan lasten aivoihin jo konttausiässä ja jatkuu aikuisuuteen saakka.
Järkyttävän monilla lapsilla ja nuorilla virtuaalimaailma on elämän koko sisältö. Aamusta iltaan ollaan tekemisissä ainoastaan tietokoneen, pelien ja netin kanssa. Ongelma ei koske vain väkivaltaa sisältäviä pelejä ja sivuja vaan koko elämän sisältöä. Nuorelle ihmiselle ei kehity normaaleja psyykkisiä ominaisuuksia, ellei hän tee normaaleja fyysisiä asioita; liiku ulkona tekemässä mitä tahansa, tapaa ihmisiä, rasita itseään fyysisissä töissä, näe oman kätensä jälkeä konkreettisissa asioissa, pääse näkemään luontoa ja muuta todellista maailmaa.
Tietokoneen käyttö myöhemmällä iällä ei saa enää samanlaista vahinkoa aikaan, jos nuoruudessa on ehtinyt elää perinteistä 'mekaanista' elämää. Kuten vielä suurin osa 70-luvulla syntyneistä on elänyt.
Tässä Kauhajoen tapauksessa ei voi vielä sanoa, millä tavalla henkilön elämä on kulkenut ennen vuotta 2002. On kuitenkin aihetta olettaa, että mainittuja tekijöitä on taustalla. Pitää muistaa, että sulkeutuminen nettielämään on polku, jossa edetään vaiheittain. Siihen tilanteeseen ei jouduta vahingossa, vaan kyseiseen toimintaan hakeudutaan. Pohjalla on aina runsas määrä muuta sähköisten välineiden käyttöä.
Kysymys kuuluu, miksi julkinen valta on jo pitkään kannustanut mahdollisimman runsaaseen tietoteknisten välineiden käyttöön ns. tietoyhteiskuntahankkeen nimissä?
Olemme saaneet tietoyhteiskunnan, mutta menettäneet hyvinvointiyhteiskunnan.