kuolemaa. Olen tässä nyt joutunut pohtimaan elämisen suhdetta kuolemaan, ja todennut että ilman elämää ei voi olla myöskään kuolemaa. No, mitä sitten, no kait sitä, että Elämä ja eläminen ovat ’asioina’ aivan yhtä suuri mysteerio kuin kuoleminenkin.
Eli pitäisikö meidän kunkin tahoillamme ennen kuolemistamme, etsiä ensin elämämme? Mutta miten, koska eihän yhden yksittäisen ihmisen Elämä ole kenenkään omaisuutta? Ja näin ajatellen, pitäisikö meidän kenties kunkin/jokaisen olla hivenen kiinnostuneempi lähimmäisestämme ja hänen elämisensä tyylistä? Riittää kun edes yhdestä, me kukin tahollamme. Tosin tällainen ’vaatimus’ voinee olla ylivoimainen haaste, koska emmehän me oikeasti kykene tiedostamaan kuin oman elämisemme.
Mutta missä sitten elämä alkaa ja missä se loppuu?
Ja koska asiantila on tällainen (mielestäni), niin pitäisikö meidän kuitenkin ensin panostaa pikkaisen enemmän tämän elämisen mysteerion selvittämiseen? Sillä minä olen täysin vakuuttunut siitä, että jos ihminen kadottaa uskonsa elämiseen (=ei näe elämää), niin mikä vaihtoehto jää jäljelle? Ymmärtääkseni kuolema.
Ja tässä kohtaa mieleeni muistuu Tolstoin lausuma (mukailuni): ”Olen ehkä elänyt vähän ja ehkä tämä on syy/seuraus siihen, että olen myös kasvanut vähän”.
Eli pitäisikö meidän kunkin tahoillamme ennen kuolemistamme, etsiä ensin elämämme? Mutta miten, koska eihän yhden yksittäisen ihmisen Elämä ole kenenkään omaisuutta? Ja näin ajatellen, pitäisikö meidän kenties kunkin/jokaisen olla hivenen kiinnostuneempi lähimmäisestämme ja hänen elämisensä tyylistä? Riittää kun edes yhdestä, me kukin tahollamme. Tosin tällainen ’vaatimus’ voinee olla ylivoimainen haaste, koska emmehän me oikeasti kykene tiedostamaan kuin oman elämisemme.
Mutta missä sitten elämä alkaa ja missä se loppuu?
Ja koska asiantila on tällainen (mielestäni), niin pitäisikö meidän kuitenkin ensin panostaa pikkaisen enemmän tämän elämisen mysteerion selvittämiseen? Sillä minä olen täysin vakuuttunut siitä, että jos ihminen kadottaa uskonsa elämiseen (=ei näe elämää), niin mikä vaihtoehto jää jäljelle? Ymmärtääkseni kuolema.
Ja tässä kohtaa mieleeni muistuu Tolstoin lausuma (mukailuni): ”Olen ehkä elänyt vähän ja ehkä tämä on syy/seuraus siihen, että olen myös kasvanut vähän”.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka koko loppuelämä.
-Miten elää, niin että on oikeasti elänyt?
Onko elämän tarkoitus kasvaa, käydä koulua, löytää työ, puoliso, perustaa perhe, koti, kasvattaa lapset maailmaan ja olla isovanhempi lapsenlapsille? Vaiiii....
Pitääkö hankkia seikkailuja, kokemuksia, elämyksiä, rakastaa, surra, matkustaa, oppia koko ajan uusia juttuja...
Ehkä jokainen saa/pitää taklata tyylillään, mutta tässä mietelauseessa on lyhyesti hyvin sanottu:
Ei onni tule etsien, se saapuu eläen.
- J.H Erkko
Mutta tämänkin jokainen meistä ymmärtää omalla tavallaan.
mihin minun oikeesti piti vastata. (höh minua)
Elikkä pitäisikö puuttua yksinäisten ja syrjäytyneiden elämään?
Meillä pikkukaupungissa kaikki tuo on hyvinkin mahdollista. Uteliaita naapureita on ja puskaradio toimii...mutta omat tuntosarvet ei aina näe kaikkea.
Ensimmäinen askel olisi erillaisuuksien hyväksyminen.
Siihen on pitkä matka. Kuukausi sitten paikallislehtemme yleisökirjoituksissa haukuttiin lihavat lyttyyn. En itse ymmärrä, mitä haukkuja siitä saa itselleen? Jos joku on lihava, olkoon. Kyllä hän sen itse tietää, ei minulla tulisi mieleenkään sitä hänelle kertoa. Usein isojen ihmisten kanssa en edes halua omia syömisiäni kertoa...saatika puhua omista muutaman kilon kamppailuista. Hei, ei se varmaankaan kiinnosta heitä.
Jos meillä olisi sydäntä hyväksyä kaikki rumat ja kauniit, tuntematta inhoa tai kateutta...ihmiset alkaisi parantua. Kun on pienestä saakka tuntenut olevansa hyväksytty...hyväksyy itsekkin.
No minä taas...
Tuli mieleen juttu, että jokainen lapsi haluaa olla prinsessa ja jokainen poika sankari.
Mitä itse haaveilit lapsena olevasi isona?
Ja mikä meni pieleen? Miksi sinusta ei tullut prinsessaa...vai tuliko?
-Itse haaveilin pienenä, että minusta tulisi näyttelijä.
Äitini ei haaveillut minulle sitä alaa ja koulumaailmassa opettajani ei huolinut minua koskaan koulunäytelmiin (Muistan ainaisen pettymyksen tunteen)
Minussa olisi kyllä ollut ainesta, jos olisin edes kerran saanut näyttää!
Onko teillä ollut unelmia?
Muusikko, taiteilija, näyttelijä, rikas, jalkapallo tähti, voimamies, taitoluistelija, sairaanhoitaja, ym.
Miksi unelmat eivät aina toteudu?
vaikka kuinka yritän, että haavelinko minä olevani ’joku’ sitten isona. Olinhan aikamoinen pyryharakka lapsena ja nuorena.
Joskus olen jopa miettinytkin sitä, että vaikkei minulla koskaan nuoruudessani ollut yhtä, kahta tai kolmeakaan selkeää päämäärää, niin aina olen uskonut itseeni ja aina kunnioittanut elämää. Vaikka päätä on lyöty sekä puuhun että betoniin.
Elämä ei ole tiedettä jos ei taidettakaan, Elämä vaan on, ja jokainen ihminen on yhtä arvokas. On vaan elettävä, rakastettava ja ennen kaikkea kasvettava ihmisenä, elämmehän me joka hetki. Vaikka välillä tuntuisikin, ettei elämää ole missään, niin minä ainaskin yritän muistaa, että loppupelissä Elämä on kaikkialla.
Eikä meidän tarvitse elää toisten elämää, vielä vähemmän murehtia elettyä elämäämme. Koska jokainen, joka on saanut lapsen, juossut maratonin, tai vaikkapa vaan räkinyt kattoon, riittää. Riittää, kun on toteuttanut itseään jollakin, vaikka mitä vähäpätöisimmällä tavalla (=muitten silmistä piittaamatta). Riittää, että elämisen toteuttaminen on ihmiselle itselleen arvokas, tämä riittää, mutta aina Elämää kunnioittaen.
Unelmista tulee vaan osata luopua, ainaskin joskus, koska unelmiakin riittää. Ja oppikaamme alistumaan tämän elämisen edessä, koska kuolema on takuuvarma juttu meille kullekin, ajallansa. Ja muistakaamme sekin, että meillä kullakin on mieli, jonka avulla me kykenemme ratkaisemaan asioita järjen lailla.