Puhutaan nuorten miesten henkisestä huonovointisuudesta ja se on Suomessa näkynyt vuosia jo itsemurhaluvuissakin.
Nykyvanhemmista on moni itsekin kasvanut eroperheessä, jolloin lapselle on jäänyt puuttumaan malli toisesta vanhemmasta, turhan usein puuttuva osapuoli on ollut isä. On toiveajattelua kuvitella, että puuttuvan isän mallin voisi korvata joku perheen ulkopuolinen mies, opettaja, nuoriso-ohjaaja tai joku muu vastaava. Ja eihän noissa tärkeissä ammateissa ole viime vuosina paljon miehiä näkynyt.
Eikös kasvatuspsykologian valossa pienelle lapselle riitä äiti pitkälle, mutta viimeistään murrosiän äidistä irtautumisvaiheessa on malli turvallisesta miehestä varsinkin pojan kehitykselle tärkeä - tosin kyllä jo aikaisemminkin.
Väistämättä tulee mieleen muisto, että vielä 70-luvulla opetettiin perheen olevan yhteiskunnan perusyksikkö, mutta mihin tämän perusyksikön kunnioitus ja tukeminen on viime vuosina unohtunut. Jos perustukipilareita mistä tahansa rakennelmasta sahataan poikki - vaikka yhteiskunnastakin - ei tulevaisuus näytä ruusuiselle missään mielessä.
Vanhan ajan yhteisöllisyyttä ei ole olemassa, jolloin joku naapurin tomera täti kääri hihansa ja tuli äidin avuksi joksikin aikaa, jos äiti oli vaikka sairastunut tai muuten uupunut. Tätä pidettiin itsestään selvyytenä, että näin tulee olla, koska kyllä jokainen voi tarvita apua ajoittain. Avun tarve on sama tänäkin päivänä, mutta kun vanha yhteisömalli on romuttunut, olisi tarvittu perheelle tukea yhteiskunnan taholta, mutta jopa kodinhoitoapu on poistettu perheiltä joskus toistakymmentä vuotta sitten.
En osoittele mitään puolueita erityisesti, mutta suuri virhe on tehty viime vuosien säästöpolitiikassa, joka suurelta osin on kohdistunut juuri lapsiin ja perheisiin. Käsittämättömyyden huippu on se, että jopa lakisääteisiä palveluja (erityisopetus, terveydenhoito, avohuollontuet) on pahimmillaan korvattu lasten huostaanotoilla. Monessa kunnassa ainoa tarjolla ollut tuki on ollut perhetyötä, jolla ei ole mitään tekemistä kodinhoitoavun kanssa. Se on yleensä äidille keskusteluseuraa, jolla ei ole ollut edellytyksiä korvata esim. taloudellisia ongelmia, koulun erityisopetuksen tai julkisen terveydenhoidon puutteita, muista ongelmista puhumattakaan.
Tärkeä edellytys korjausten aikaansaamiseksi olisi rehellisesti myöntää tehdyt virheet, mitään mahdollisuutta ei niiden korjaamiseksi muuten ole. Tätä toivon erityisesti lastensuojelun edustajilta, jotka useimmiten ovat vaikeissa oloissa kuitenkin tehneet parhaansa, mutta ei kukaan suoriudu ilman virheitä varsinkin, kun työn onnistuneen hoitamisen vaatimat resurssit on karsittu lähes olemattomiin.
Yksi avainratkaisu ongelmien poistamisessa olisi perhekuntoutuskeskusten palvelujen saaminen kaikkien tarvitsevien ulottuville. Pariskunnille järjestettävä perheterapia olisi tärkeää estämään liian hätäisin perusteisin tapahtuvia eroja, ja koko perheeseen kohdistuvana se parhaimmillaan estäisi jopa teini-ikäisten huostaanottoja.
Ja miksi esim. kirkko ei voisi perustaa avioliittokouluja, jossa jo ennen perheen perustamista ohjattaisiin tulevia isiä ja äitejä ratkomaan konfliktitilanteita oikein, toista kunnioittamalla ja kuuntelemalla, silti omia oikeuksiaan unohtamatta. Tai voisiko ajatella, että lapsen kasvatuksen peruskysymyksiä käytäisiin läpi jo peruskoulussa? Tämä ajatus tuli siitä, että viime vuosien huostahuumassa on yhdeksi huostaanottoperusteeksi nostettu uusi termi "kyvyttömyys vanhemmuuteen", joka ei ikinä olisi mielestäni saanut olla peruste lapsen viemiseksi omasta perheestään. Jos jollain vanhemmilla kasvatuksen arkirutiinit ovat tosiaan hukassa, niin heitä on ohjatta siihen vaikka kädestä pitäen. On opetettava vanhemmille, miten tärkeä merkitys säännöllisillä nukkuma- ja ruoka-ajoilla lapselle on, ja miten tärkeää turvallisuuden tunteen kehitykselle ovat riittävät rajat kasvatuksessa.
On pidettävä mielessä, että huostaanotto on hallinto-oikeudellinen vapaudenriisto, johon turvaudutaan viimeisenä keinona vasta silloin, kun oikein kohdennetulla tuella on ongelmia yritetty poistaa muilla keinoin. On ollut järkyttävää havaita, miten yhteiskunnan tukien rapautuessa perheen ympäriltä, ovat huostaanotot lisääntyneet samassa suhteessa. Viimeksi eilen aamu-tv:ssä vielä joku sosiaalihuollon edustaja mainitsi, että nykyisiä huostaanottoja ei tulisi purkaa, koska niitä tarvitaan. Aiheellisia sijoituksia varmaan tarvitaan, kun mikään muu keino ei enää auta, mutta oikeita tukia korvaavat sijoitukset tulisi voida purkaa tai ainakin estää tulevaisuudessa. Kun sijaisperheelle on varaa maksaa yhdestä lapsesta noin tuhat euroa kuukaudessa, voisi miettiä, mitä oikeaa apua perheelle olisi saatu samalla rahalla.
Kun uupuneet vanhemmat kamppailevat jaksamisensa äärirajoilla taloudellisen niukkuuden ja työelämän paineiden keskellä, he alkavat uupua, tulee ahdistusta, masennusta ja yleistä toivottomuuden tunnetta, joka johtaa pitkään jatkuessaan erilaisiin mielenterveysongelmiin. Ajan mittaan se tietysti heijastuu myös perheen lapsiin. Siinä tilanteessa on aika vaikea enää muistaa yhteisöllisyyden nimissä tarjota apua naapurille, kun on riittävästi tekemistä omassakin jaksamisessa.
Tutkimuksen mukaan pitkään jatkunut huoli omasta taloudesta aiheuttaa myös henkistä uupumista. Opiskelijoiden kohdalla en usko sen opiskeluja vauhdittavaan vaikutukseen siinä määrin kuin on haluttu uskotella, vaikutus voi enemmänkin olla jopa päinvastainen.
Joka yhteiskunnan koossa pysymiselle tiedetään olevaa tärkeää myös tiettyjen kulttuuristen riittien ja arvojen ylläpitäminen. Uskallan väittää, että toisten kunnioittaminen on mennyt liian pitkälle, jos olemme valmiita luopumaan omista perinteistämme pohtimalla sellaistakin yksityiskohtaa, että ei vain suvivirsi loukkaisi koulun kevätjuhlassa muiden uskontokuntien edustajia. Ei hyvänen aika toisten kunnioittaminen tarvitse olla luopumista omista perinteistään ja kulttuurisista arvoistaan!
Mutta ei arvokeskustelu saa olla myöskään sitä, että toisaalta vaaditaan yhteisöllisyyden korostamista ja toisaalta romutetaan peruselämän olosuhteita suurelta osalta oman maan kansalaisia. Suomi-yhteisö muodostuu meistä itsestämme, pitkästä ketjusta naisia, miehiä, isiä, äitejä ja lapsia. Jokainen ketju on vain niin kestävä kuin on sen heikoin lenkki ja meidän yhteisöketjussamme heikoin lenkki ovat lapset ja nuoret. Kun vanhempien jaksamisella ei ole edellytyksiä, on lastenkin tulevaisuus aika näköalaton.
Onko meillä pienenä kansana varaa kohdella lapsia ja nuoria tällä tavalla? Heitä olisi kohdeltava nimenomaan päinvastoin, arvokkaina tulevaisuuden toivoina, joiden varassa tämänkin maan tulevaisuus sanan mukaisesti on. Pelkkää talouspolitiikkaa kumartavien olisi syytä muistaa, että tuottamalla suuren määrän syrjäytyneitä nuoria menetämme myös suuren määrän veroeuroja tulevaisuudessa, näin Maailmanpankin laskelmien mukaan. Muutosten teko on aloitettava nopeasti nyt, eikä vasta taas seuraavan tragedian jälkeen tai ihan muuten vain aina tulevaisuudessa.
Nykyvanhemmista on moni itsekin kasvanut eroperheessä, jolloin lapselle on jäänyt puuttumaan malli toisesta vanhemmasta, turhan usein puuttuva osapuoli on ollut isä. On toiveajattelua kuvitella, että puuttuvan isän mallin voisi korvata joku perheen ulkopuolinen mies, opettaja, nuoriso-ohjaaja tai joku muu vastaava. Ja eihän noissa tärkeissä ammateissa ole viime vuosina paljon miehiä näkynyt.
Eikös kasvatuspsykologian valossa pienelle lapselle riitä äiti pitkälle, mutta viimeistään murrosiän äidistä irtautumisvaiheessa on malli turvallisesta miehestä varsinkin pojan kehitykselle tärkeä - tosin kyllä jo aikaisemminkin.
Väistämättä tulee mieleen muisto, että vielä 70-luvulla opetettiin perheen olevan yhteiskunnan perusyksikkö, mutta mihin tämän perusyksikön kunnioitus ja tukeminen on viime vuosina unohtunut. Jos perustukipilareita mistä tahansa rakennelmasta sahataan poikki - vaikka yhteiskunnastakin - ei tulevaisuus näytä ruusuiselle missään mielessä.
Vanhan ajan yhteisöllisyyttä ei ole olemassa, jolloin joku naapurin tomera täti kääri hihansa ja tuli äidin avuksi joksikin aikaa, jos äiti oli vaikka sairastunut tai muuten uupunut. Tätä pidettiin itsestään selvyytenä, että näin tulee olla, koska kyllä jokainen voi tarvita apua ajoittain. Avun tarve on sama tänäkin päivänä, mutta kun vanha yhteisömalli on romuttunut, olisi tarvittu perheelle tukea yhteiskunnan taholta, mutta jopa kodinhoitoapu on poistettu perheiltä joskus toistakymmentä vuotta sitten.
En osoittele mitään puolueita erityisesti, mutta suuri virhe on tehty viime vuosien säästöpolitiikassa, joka suurelta osin on kohdistunut juuri lapsiin ja perheisiin. Käsittämättömyyden huippu on se, että jopa lakisääteisiä palveluja (erityisopetus, terveydenhoito, avohuollontuet) on pahimmillaan korvattu lasten huostaanotoilla. Monessa kunnassa ainoa tarjolla ollut tuki on ollut perhetyötä, jolla ei ole mitään tekemistä kodinhoitoavun kanssa. Se on yleensä äidille keskusteluseuraa, jolla ei ole ollut edellytyksiä korvata esim. taloudellisia ongelmia, koulun erityisopetuksen tai julkisen terveydenhoidon puutteita, muista ongelmista puhumattakaan.
Tärkeä edellytys korjausten aikaansaamiseksi olisi rehellisesti myöntää tehdyt virheet, mitään mahdollisuutta ei niiden korjaamiseksi muuten ole. Tätä toivon erityisesti lastensuojelun edustajilta, jotka useimmiten ovat vaikeissa oloissa kuitenkin tehneet parhaansa, mutta ei kukaan suoriudu ilman virheitä varsinkin, kun työn onnistuneen hoitamisen vaatimat resurssit on karsittu lähes olemattomiin.
Yksi avainratkaisu ongelmien poistamisessa olisi perhekuntoutuskeskusten palvelujen saaminen kaikkien tarvitsevien ulottuville. Pariskunnille järjestettävä perheterapia olisi tärkeää estämään liian hätäisin perusteisin tapahtuvia eroja, ja koko perheeseen kohdistuvana se parhaimmillaan estäisi jopa teini-ikäisten huostaanottoja.
Ja miksi esim. kirkko ei voisi perustaa avioliittokouluja, jossa jo ennen perheen perustamista ohjattaisiin tulevia isiä ja äitejä ratkomaan konfliktitilanteita oikein, toista kunnioittamalla ja kuuntelemalla, silti omia oikeuksiaan unohtamatta. Tai voisiko ajatella, että lapsen kasvatuksen peruskysymyksiä käytäisiin läpi jo peruskoulussa? Tämä ajatus tuli siitä, että viime vuosien huostahuumassa on yhdeksi huostaanottoperusteeksi nostettu uusi termi "kyvyttömyys vanhemmuuteen", joka ei ikinä olisi mielestäni saanut olla peruste lapsen viemiseksi omasta perheestään. Jos jollain vanhemmilla kasvatuksen arkirutiinit ovat tosiaan hukassa, niin heitä on ohjatta siihen vaikka kädestä pitäen. On opetettava vanhemmille, miten tärkeä merkitys säännöllisillä nukkuma- ja ruoka-ajoilla lapselle on, ja miten tärkeää turvallisuuden tunteen kehitykselle ovat riittävät rajat kasvatuksessa.
On pidettävä mielessä, että huostaanotto on hallinto-oikeudellinen vapaudenriisto, johon turvaudutaan viimeisenä keinona vasta silloin, kun oikein kohdennetulla tuella on ongelmia yritetty poistaa muilla keinoin. On ollut järkyttävää havaita, miten yhteiskunnan tukien rapautuessa perheen ympäriltä, ovat huostaanotot lisääntyneet samassa suhteessa. Viimeksi eilen aamu-tv:ssä vielä joku sosiaalihuollon edustaja mainitsi, että nykyisiä huostaanottoja ei tulisi purkaa, koska niitä tarvitaan. Aiheellisia sijoituksia varmaan tarvitaan, kun mikään muu keino ei enää auta, mutta oikeita tukia korvaavat sijoitukset tulisi voida purkaa tai ainakin estää tulevaisuudessa. Kun sijaisperheelle on varaa maksaa yhdestä lapsesta noin tuhat euroa kuukaudessa, voisi miettiä, mitä oikeaa apua perheelle olisi saatu samalla rahalla.
Kun uupuneet vanhemmat kamppailevat jaksamisensa äärirajoilla taloudellisen niukkuuden ja työelämän paineiden keskellä, he alkavat uupua, tulee ahdistusta, masennusta ja yleistä toivottomuuden tunnetta, joka johtaa pitkään jatkuessaan erilaisiin mielenterveysongelmiin. Ajan mittaan se tietysti heijastuu myös perheen lapsiin. Siinä tilanteessa on aika vaikea enää muistaa yhteisöllisyyden nimissä tarjota apua naapurille, kun on riittävästi tekemistä omassakin jaksamisessa.
Tutkimuksen mukaan pitkään jatkunut huoli omasta taloudesta aiheuttaa myös henkistä uupumista. Opiskelijoiden kohdalla en usko sen opiskeluja vauhdittavaan vaikutukseen siinä määrin kuin on haluttu uskotella, vaikutus voi enemmänkin olla jopa päinvastainen.
Joka yhteiskunnan koossa pysymiselle tiedetään olevaa tärkeää myös tiettyjen kulttuuristen riittien ja arvojen ylläpitäminen. Uskallan väittää, että toisten kunnioittaminen on mennyt liian pitkälle, jos olemme valmiita luopumaan omista perinteistämme pohtimalla sellaistakin yksityiskohtaa, että ei vain suvivirsi loukkaisi koulun kevätjuhlassa muiden uskontokuntien edustajia. Ei hyvänen aika toisten kunnioittaminen tarvitse olla luopumista omista perinteistään ja kulttuurisista arvoistaan!
Mutta ei arvokeskustelu saa olla myöskään sitä, että toisaalta vaaditaan yhteisöllisyyden korostamista ja toisaalta romutetaan peruselämän olosuhteita suurelta osalta oman maan kansalaisia. Suomi-yhteisö muodostuu meistä itsestämme, pitkästä ketjusta naisia, miehiä, isiä, äitejä ja lapsia. Jokainen ketju on vain niin kestävä kuin on sen heikoin lenkki ja meidän yhteisöketjussamme heikoin lenkki ovat lapset ja nuoret. Kun vanhempien jaksamisella ei ole edellytyksiä, on lastenkin tulevaisuus aika näköalaton.
Onko meillä pienenä kansana varaa kohdella lapsia ja nuoria tällä tavalla? Heitä olisi kohdeltava nimenomaan päinvastoin, arvokkaina tulevaisuuden toivoina, joiden varassa tämänkin maan tulevaisuus sanan mukaisesti on. Pelkkää talouspolitiikkaa kumartavien olisi syytä muistaa, että tuottamalla suuren määrän syrjäytyneitä nuoria menetämme myös suuren määrän veroeuroja tulevaisuudessa, näin Maailmanpankin laskelmien mukaan. Muutosten teko on aloitettava nopeasti nyt, eikä vasta taas seuraavan tragedian jälkeen tai ihan muuten vain aina tulevaisuudessa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
joihinkin PISA-juttuihin, kun osa lapsia voi koulussa huonosti ylisuurissa luokissa, eikä ylikuormitetuilla opettajilla riitä aikaa yhdelle oppilaalle riittävästi.
Tiedän tosielämästä tilanteen, jossa 500:n oppilaan ala-asteella itkevä ja apua pitkin koulua etsinyt lapsi löysi lopulta terveydenhoitajan oven, jossa oli lappu, että terkkari on tavattavissa vasta ensi viikolla. Sattumalta paikalle osunut englannin opettaja oli niin kiireinen, että hän ei ehtinyt auttamaan, käski vain hakea oman opettajan jostakin. Mutta lapsi ei hädissään löytänyt edes opettajanhuonetta suuresta koulurakennuksesta. Viimein koulun sääntöjä viimeiseen asti kunnioittava lapsi rohkeni rikkoa sääntöjä niin, että käytti puhelinta ja soitti äidilleen, joka sanoi ottavansa vastuun siitä, että lapsi lähti kotiin siltä päivältä.
Vaikka vanhemmat olivat samana päivänä tapauksesta yhteydessä kouluun, joutui lapsi seuraavana päivänä koko luokan edessä opettajan nukehtelemaksi siitä, että oli poistunut koulusta pelkästään äidin antaman luvan varassa. Kohtuutonta lapselle ja tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten yksin pieni oppilas voi koulussa jäädä ja miten kohtuuttomia vaatimuksia hänelle aikuisten luoma maailma voi asettaa. Mainittakoon vielä, että kyseessä oli erityislapsi, jolle kaupungilla ei ollut varaa järjestää koulunkäyntiavustajaa, vaikka lääkäreiden suosituksen mukaan lapsi olisi sellaisen tarvinnut ja lain mukaan hänellä olisi ollut siihen oikeus.
vielä lastensuojeluksi kutsutaan.
Pelkästään Mikkelin seutuun 51 perhekotia:
http://www.02.fi/keltaiset sivut/kartta/Perhekoteja/Mik keli
Uppoamassa olevat kuntalaivat yrittävät ahneuksissaan kahmia perhekotien suurista tuloista veroeurot oman kuntansa kassaa kasvattamaan.
Lapsen sijoittajakunta maksaa perhekodille vähintään 200-250 euroa joka lapsesta yhtä päivää kohden. Se tekee vähintään 6000 euroa kuussa joka lapsesta ja 72000 euroa vuodessa.
Mitä huostaanoton estävää tukea noilla rahoilla olisi saatu lapsen omaan kotiin? Tänä vuonna 13.1. Helsingin Sanomissa peruspalveluministeri ihmetteli, miten voi olla, että kunnalla on varaa huostaanottoon, mutta lakimääräisiin avohuollontukiin ei.
Maksajakunta (lapsen kotikunta) saa valtiontukea sijoituskustannuksiin, mutta jää silti sosiaaliviranomaisten väittämän mukaan miinukselle tässä bisneksessä. Onko niin, että huostaanoton estävät avohuollontuet sijoittajakunta olisi sen sijaan joutunut maksamaan kokonaan omasta pussistaan?
lasten ja nuorten pahaa oloa tämän päivän Suomessa. Järkyttävää!
Yhtä syytä ei kouluampumisiin ole olemassa, kyllä syyt löytyvät laajemmin yhteiskunnan rakenteita tarkastelemalla. Korjaukset eivät tapahdu hetkessä, mutta ne on aloitettava heti, olisi pitänyt aloittaa nopeasti jo heti Jokelan tapauksen jälkeen viimeistään.
Kyllä pieleen on menty pahasti, jos kansalainen tarvitsee asianajajan tukea asiointiin sosiaalitoimessa, lastensuojelusta puhumattakaan.
Googlettamalla löytyvässä Lamminen & Rantasen opinnäytetyöstä ilmenee, että tällä vuosituhannella Keski-Suomen alueella puretuista sijaisperheiden lastenhoitosopimuksista 17,5 % purkautui sijaispaikassa tapahtuneen lapsen kaltoinkohtelun takia. Kysyä voi, mitä järkeä on sijoittaa lapsia mitä-lienee-syillä mihin tahansa olosuhteisiin ja yhteiskunnan maksamalla suurella rahalla vieläpä? Nykyinen sijaishuolto on täysin ilman valvontaa, se on lääninhallitusten taholta myönnetty, sanokoon sijaishuoltohenkilöstö asiasta mitä tahansa.
Tietysti lainmukaisia huostaanottoja on ja on myös hyviä sijaishuoltopaikkoja, kaikki kiitos niille! Mutta kaiken kaikkiaan lastensuojelukin olisi saatava toimimaan alkuperäistään tarkoitustaan vastaavalla tavalla. Eli pelkästään pelastaa lapsi huonoista oloista parempiin olosuhteisiin. Näin ei tänä päivänä kuitenkaan aina tapahdu missään mielessä.
Koko ajatus on niin ahdistava, että osa ihmisistä tämän ensikertaa kuullessaan, ei meinaa uskoa asiaa todeksi. Mutta mitä enemmän tilanteesta tietää, sitä todemmaksi karu totuus paljastuu, ikävä kyllä. Ei ole kyse pikkuasiasta, vaan kyse on 16000:sta kodin ulkopuolelle sijoitetusta lapsesta, mikä määrä on herättänyt ihmetystä ulkomaillakin.
Ymmärrän suuren osan näkökannastasi ja olen monessa asiassa hyvin samaa mieltä.
On kuitenkin muistettava, että moni ero tapahtuu perheväkivallan vuoksi. Joko henkisen tai fyysisen. Ja nämä erot tapahtuvat aivan liian myöhään hyvin monessa tapauksessa. Jos aletaan käymään sellaista keskustelua, että koskaan ei saisi erota, nämä ihmiset jotka kamppailevat kahden välillä erotako vai ei väkivaltaisesta puolisosta, saattavat jättää eroamatta. Ja siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä.
Valitettavasti tämä maailma ei ole enää niin idyllinen.
Mutta se kyllä voisi olla edes inhimillisempi.
Hyviä pointteja kaikki muutkin, olen aikalailla samaa mieltä. Tuossa kaameassa tapauksessa voi olla semmoinenkin ns. syy takana vaikka mikään asia maailmassa ei oikeuta tällasiin hirmutekoihin..niin tällä Matilla oli kuollut sisarus ja jos ei asiaa ole pystytty kunnolla koskaan käymään läpi niin se on voinut katkeroittaa ja tietysti nuo erotkaan eivät ole koskaan hyviä mutta on tilanteita missä ero on parempi kaikkien asianomaisten kannalta.
aloittaja tarkoitti, että ei erottaisi niin helposti kuin nykyisin joskus vaikuttaa.