on nimenomaan se että rukoilee toisten ja myös omasta puolesta. Pitää rukoilla että Herra johdattaa tilanteita jolloin voi uskonasioista puhua luonnollisesti. Jos vaan puhuu kuin puhekone ja heittää rtunlauseita väliin niin ei kai se ei-uskovaa kiinnosta pätkääkään. Ei kannata kiireellä missata hyviä tilaisuuksia ja yrittää vaan hiki hatussa todistaa. Pitää olla oikeesti kiinnostunut toisesta ja mitä hän ajattelee. Hirveä hoppu vie vaan hermot molemmilta. Täytyy uskaltaa kohdata toinen ihminen ja malttaa kuunnella ja olla itsekin ihminen -uskovainen eikä vaan uskovainen joka yrittää tökkiä toisen sieluun päin.
uskovaisen
hommaa
8204
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jaa. Taidat olla tosissas, etkä heitä skeidaa. Ryhdy vaan hommiin ja rupea rukoilemaan.
Minusta voit alottaa. Tarvitsisin vihdoin viimein sen yhden ystävän jonka kanssa voisin pohtia uskoa ja tätä muutakin maailman menoa.
Yksin alkaa olla tosi uuvuttavaa. Kiitos ei sitten mitään esitelmää seurakuntaan liittymisen autuudesta. Sieltä suunnalta on haavoja ihan tarpeeksi. Siis rukoile, rukoile vaan. Ettei yhdenkään kristityn tarvitsis kulkea ilman yhtä ystävää, jonka kanssa voisi puhua. Rukoile myös, että opin olemaan ystävä ja antamaan toiselle tilaa hengittää.
sellasta ystävää oo. Ajattelen kyllä just noin ku sanoin. Oot ehkä nuori vielä itse? Ite oon jo 55v. Poika ja mies kotona. Seurakunnista puheenollen, en oo löytänyt enkä etsinytkään itselleni sellaista. Aina on tuntunut et ei oo kodikas tääkään paikka, eikä tää, eikä tää....Oon siis pyörinyt aikoinani siellä täällä. Omasta mielestäni oon ihan mukavakin mut jotenkin musta tuntuu et tarttis olla erilainen tyyppinä et sulautuis joukkoon. Keskusteluseuraa itsekin niin kovin kaipaisin just näistä hgl asioista..Uskon todella siihen silti et rukous muuttaa paljon. Kirjoituksestani tosin sai sen kuvan et oon kypsä vahva rukoilija, ehkä sai??Toivottavasti kuitenkin matkalla sellaiseksi.
ni voitais jatkaa pohdintaa...??
että oon liian vanhus....
En ole nuori, vaan vanha käpy! Seurakuntaelämää olen aikoinani elänyt sisältä päin riittävän kauan. Kerran lähdettyäni pysyin niistä piireistä poissa melkoisen kauan. Vanhalla kävyllä taitaa olla vaatimukset korkealla, koska en ole yhteyttä seurakuntaan löytänyt. En osaa uida srk:n sisäpiireihin. En puhu yhteistä kieltä, enkä aikuisena ihmisenä hyväksy vain yhdenlaista tapaa elää ja ajatella. Kirkolliset piirit tuntuvat liian jymähtäneiltä (vaikka toisaalta kirkossa sentään keskustellaan) ja vapaat suunnat edeustavat "hihhulointia" ja maailmankuva on osittain jäänyt kultaiselle 60-luvulle. Vapaissa suunnissa mielestäni yksilönvapaus on aika harvinaista.
Kuitenkin olisi mukava vaihtaa ajatuksia ja miksei kokea yhteyttä. Mutta tässä ollaan. En hae mitään täydellistä "yhteyttä" koska sellaista ei ole olemassa. Mielestäni odotukseni ovat aika realistisia, mutta ei vaan suju.
Pakko jatkaa siis näin.
Yksinään...
miettien...
maailmanmenoa...
tälle palstalle. Mikäköhän se on kun meitä luullakseni ihan sympaattisia ihmisiä on olemassa, jotka silti niin ani harvoin löytävät ihmisen ihmisestä. Puhumattamakaan että pääsis ns. srk:n piireihin. Millanenkohan oikeesti pitäis olla? Ei oo auennu mulle. Ehkä rikas , jonka kotiin mahtuis porukoita mehulle ja keksille. Ei mut oikeesti-millanen. Mäkin oon korvat soikeina kuunnellut eläissäni ihmisten murheita ja oon siitä saanut paljon "kehuja". Mut kun niillä samoilla menee hyvin niin meikä jää heti unohduksiin. Ainaskaan en tietoisesti rupee itseeni muuttamaan enkä pystyiskään.Eli pääseekö uskovaisten porukoihin helpommin kuin muualle. V= ei pääse.
Olen kuullut srk:n pastorin suusta, että "ei ole yksinäisempää paikkaa kuin srk:n kahvio"
Yhdyn edelliseen puhujaan täysin. Rakkaat seurakuntalaiset viihtyvät nokat vastakkain tuttujensa kanssa. Satunnainen kulkija katselee kahvion kattoon, imaisee kahvit liian kuumana kurkkuun ja toivoo olevansa ihan jossain muualla.
Osaan kyllä heittää läppää, puhua puutaheinää ja vakavampaa väliin, kuunnellakin vähän, mutta tällaisessa tilanteessa menen aivan kipsiin. Minulla ei ole pokkaa vyöryä pöytään kyynerpäät edellä, katkaista toisten keskustelu, esitellä itsensä ja sanoa, että: Oon muuten pahuksen hyvä tyyppi, kannattaa tutustua.
Mielestäni satunnainen seikkailija srk:n holvien alla voi odottaa, että edes tervehditään.
En kaipaa punaista mattoa jalkojeni alle.
Olenkin päättänyt, että jos joskus sellainen ihme tapahtuu, että minulla on KOTI jossakin srk:ssa huomaan joka ainoassa tilaisuudessa sen ihmisen joka on yksin. Olen koittanut tervehtiä ihmisiä, mutta en pääse puusta pitkälle.
En ymmärrä millään sitä, että sosiaaliset taitoni toimivat esim. työympäristössä, mutta srk:ssa olen kuin kala kuivalla maalla.
Joku koodi puutttuu joka ankkuroisi minut siihen maailmaan. Se on vain hemmetin surullista. Srk:n jos minkä tulisi olla paikka, jossa ihminen voi hengittää vapaasti ja kokea olevansa hyväksytty ihan sellaisena kuin on. Tai ehkä ajatukseni on tuulesta temmattu, odotan ihan liikoja.
Ehkä sellaista "hyväksynnän" maailmaa ei ole olemassa. Miksi muuten kaipaan muilta sitä hyväksyntää? Miksi ei riitä minä itse?
ihan omiltani. Minunkin mielestä just srk:n tulis olla se paikka jossa vastaanotetaan uusi naama. Ei mitään teennäistä hölinää vaan aitoja kysymyksiä ja hiukan tulis osata osoittaa kiinnostusta. Muuten kyllä puhutaan ihan turhaan seurakunnasta kotina. Srk:ssa vois olla myös iltoja joissa ihmiset vois vapaasti vaan puhella. Oma kahvila niissä tiloissa joka olis iltaisin tai ees kerran viikossa auki. Eikö ois hengellisestikin kannattavampaa kun seurakunnassa kävis ihmisiä jotka vois hyvin tai tuntisivat ainakin tulevansa KOTIIN ja ketju jatkuis taas uusien kohdalla. Ehkä vaan kuvittelen mut luulen et maailmalla onkin vähän läheisempää.Taitaa Suomen oloissa jäädä mielikuvituksen asteelle.