Anteeksi

* Ja unohdan myös, kaikkea hyvää elämääsi, koita jaksaa surusi kanssa, otan oikeasti siihen osaa, Kaikkivaltiaan siunausta!

ja olen todella pahoillani.

Vähän olen näillä palstoilla kirjoittanut mutta toisinaan olen kokenut kehotusta.
Ehkä enemmänkin olisi pitänyt kirjoittaa niille totuutta ja rakkautta etsiville jotka täällä ovat jääneet kovien sanojen ja vaatimusten alle?

Uskon että useimmilla täällä kirjoittavilla uskovilla on vilpittömästi hyvä tarkoitus, ja mitä olen keskusteluja seurannut niin pääasiassa voin olla kirjoitetuista asioista yhtä mieltä, mutta se asenne millä asiat sanotaan ei ole aina kohdallaan, ikävä kyllä.

Raamattukin muistuttaa meitä että "tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa". Jumala haluaisi lisätä sitä herkkyyttä että voi mennä etsivän ja hapuilevan ihmisen vierelle pelkäämättä että oma "oikeaoppisuus" saa kolauksen jos ei joka paikassa saarnaa mitä toisen täytyy nyt tehdä ja kuinka...

Tosiasiatkin jää hedelmättömiksi jos ne ei tavoita etsivän sydäntä...

Voidaan sitten puolustautua: Ainakin kerroin totuuden!
Mutta se on laiha puolustus.
Jos nimittäin totuus ei mennyt perille...

Mikä on motiivimme? Oikeassaolemisen ja sanomisen tarve - vai todellinen huoli lähimmäisestä?
Siinäpä kysymys kaikille meille pohdittavaksi.

Jokaisella on vastuu omasta vilpittömyydestään Jumalan edessä. Vastuu etsiä totuutta Jeesuksesta ja juurtua Häneen niin että kestäisi elämän myrskyissä. Tärkeintä on etsiä apua Jumalalta eikä ihmisiltä.
Mutta jokaisella täällä kirjoittavalla myös on vastuu kuinka kirjoittaa. Kuinka puhumme toisillemme, ja niille etsiville jotka ehkä viimeisenä avunhuutonaan hakevat tienviittoja tällaiselta palstalta, missä ajattelevat uskovien kirjoittavan...

Vääriä valintoja tekevä ei voi Jumalan edessä kerran vedota siihen että uskovat olivat kovasydämisiä...

Mutta samoin ei voi uskovainenkaan vedota siihen, että minä vaan puhuin totuuksia, omapa oli asiansa kun ei uskonut mitä sanoin. Ei, sillä Jumala katsoo sydämeen ja näkee salatuimpaan saakka. Minunkin täytyy hiljaa vain kysyä itseltäni, onko minulla nöyryyttä Jumalan edessä: ei ainoastaan tosiseikkojen (tai sellaiseksi kuvittelemieni) latelemista vaan Kristuksen rakkautta lähimmäistä kohtaan?

Jos sellaista on, niin se on Jumalan suurta armoa. Sitä armoa tulisi sitten kunnioittaa ja sen vaikutuksista huolehtia niin että seurustelee Jumalan kanssa ja haluaa kaikessa olla kuuliainen. Ettei sitä menettäisi. Sitä kun ei voi itsessään hankkia ja pitää kiinni ellei Pyhä Henki sitä alati uudista. Uskovan henkilökohtaisella vastuulla on etsiä nöyryyttä ja niin hiljentyä Herran edessä, että Hän voisi ymmärtävää herkkyyttä synnyttää ja pitää yllä. Aina en ole niin tehnyt ja liian paljon kaunista olen kadottanut, joten armoa on että saan vielä olla uskossa minäkin ja kiittää Jeesusta rakkaudestaan.

Olen äärettömän pahoillani!
Jumala ei ole karkea orjapiiskuri vaan rakastava ja haluaisi antaa ihmiselle kestävän turvan Jeesuksen verihaavoissa.

Muistan sinua rukouksin ja toivon jaksamista suruprosessisi keskelle. Tämä ei ollut sinun syysi.
Elämä on joskus vaikeaa...

Vaikka itsemurha on synti siinä kuin murhakin eikä koskaan ole Jumalan tahto, enkä missään tapauksessa halua ketään rohkaista siihen suuntaan sanomalla että "kyllä Jumala näkee kuinka vaikeaa sinulla on ja päästää sinut joka tapauksessa taivaaseen", niin ei minulla myöskään ole oikeutta julistaa kadotustuomiota kenenkään langenneen yli.

Raamattu on yksiselitteisen selvä tärkeimmässä asiassa, että ainoastaan Jeesukseen uskova pelastuu, joka on kokenut syntien anteeksiantamuksen Hänen veressä. Muuta tietä ei ole. Kukaan ei pelastu hyvän elämänsä, vilpittömän etsintänsä tai täällä kokemansa ahdistuksen ansiosta. Ainoastaan sitä kysytään suostuiko hän nöyrtymään löytävän paikalle.

Kuitenkin on niitäkin etsijöitä jotka ehkä viime hetkillä, ehkä vielä tajuttomuudentilassakin missä Jumala voi ihmishenkeä yhä puhutella ja kutsua, ovat saaneet mahdollisuuden ja kokeneet armon, niin että vaikka elämä onkin ajallisesti päättynyt se kuitenkin on, käsittämättömän armon johdosta, pelastunut iankaikkisuuteen.

Ja on uskovia jotka uskosta huolimatta tekivät väärän ratkaisun ja ottivat itseltään hengen. Jumala näkee kenen kohdalla on kyse tietoisesta selänkääntämisestä Jumalalle ja milloin kyseessä on esimerkiksi äärettömässä masennuksessa tehty väärä valinta, joka kuitenkaan ei ole karkottanut sydämestä Pyhää Henkeä vaan Jumalan armo on senkin erehdyksen yli kantanut ja varjellut, ettei vihollinen ole saanut saaliikseen tätä erehdyksen tehnyttä uskovaa. NIIN VARMA KUIN OLENKIN SIITÄ, ETTEI ITSEMURHA koskaan OLE JUMALAN TAHDON MUKAINEN RATKAISU, MINULLA ON AIHETTA USKOA, ETTEI SE AINA JA JOKA TAPAUKSESSA MYÖSKÄÄN OLE AUTOMAATTISESTI PASSI HELVETTIIN.

Nämä asiat täytyy vain jättää Jumalan käsiin...
Varoittaa ihmisiä väärästä ratkaisusta ja rohkaista uskomaan ja luottamaan Jeesukseen jonka turvissa kestää vaikeuksien ja masennustenkin läpi, mutta samalla pidättyä tuomitsemasta kadotukseen niitä jotka eivät syystä tai toisesta osanneet Häneen niin turvautua että olisivat jaksaneet...

Jumala näkee sydämet!

Runsaasti jaksamista surusi ja kipusi keskelle toivottaen

http://galleria.suomi24.fi/kuukauden_musavideot