Suomen vääränlaisesta kielipolitiikasta.
Perjantaina 26.9. vietettiin Euroopan kielten päivää, mitä kotimainen media ei juuri huomannut. Ehkä meille riittää englanti ja pari ns. kotimaista?
Eurooppa on erikokoisten kielten rikas aarreaitta. Monikielisyys kuuluu Euroopan nykyiseen ja tulevaan kehitykseen itsestään selvänä osana, julistettiin jo EU:n ja Euroopan Neuvoston kielten vuonna 2001. Mitä enemmän eri kielten ja kulttuurien tuntemiseen panostetaan, sitä avonaisemmat ovat ovet meillekin, ainoan suomenkielisen maan asukkaille. Erilaisten kielten ja niiden kantamien kulttuurien rikkaus tarjoaa erilaisia näkökulmia kehittää niin omaa maatamme kuin Eurooppaa yleensä.
Suomessa olemme kuitenkin jäämässä paitsioon tämän rikkauden mahdollisuuksista, sillä puoluepoliittisesti ohjattu kielikoulutuksemme asettaa omalaatuisia rajoituksia monipuoliselle kieltenopetukselle, ja sitä kautta muihin kulttuureihin tutustumiselle.
Maamme on toki virallisesti ”kaksikielinen”, mutta ilman aitoa sisältöä. Kun Suomen kaksikielisyys perustuu lähinnä kansalaisille asetettuun ruotsin oppivelvollisuuteen, ihmiset eivät koe monikielisyyttä todellisena arkielämässään, monet kokevat sen jopa rasitteena.
Kielialainsäädännöstämme johtuen suomalaiset opiskelevat pääasiassa vain ruotsia ja englantia – ja oppivat englantia. Saksaa – ranskaa – espanjaa, ym. eurooppalaisia ovia aukovia kieliä meillä opiskellaan ja puhutaan vähän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettei kielten ja muiden kulttuurien opiskelu kiinnostaisi suomalaisnuoria. Keskivertokoululaisella vain ei ole enää pakollisen ruotsin ja käytännössä välttämättömän englannin jälkeen aikaa ja resursseja panostaa vielä kolmanteen ja neljänteen kieleen.
Seurauksena kahden pienen kansalliskielen politiikasta kanssakäyminen Euroopan muilla suurilla kielillä - pienemmistä puhumattakaan – on jäämässä tarpeeseen nähden liian pienen joukon vastuulle. Suurimpana syynä tähän on kapea-alainen ja joustamaton kielikoulutuksemme, jonka tärkeimpänä tehtävänä näyttää olevan virallisen kaksikielisyyspolitiikan tukeminen.
Mitenkähän luontevaa nuortemme on – kuten kielten päivän julistuksessa sanotaan - tutustua uusiin kulttuureihin, avartaa maailmankatsomusta ja parantaa keskinäistä ymmärrystä eteläeurooppalaisten kanssa, kun lähes kaikilla on hallussa vain englanti, ja joillakin ruotsi? Miten hallituksemme kielikoulutuspolitiikka parantaa myös kansalaisten mahdollisuuksia hyödyntää EU:n sisämarkkinoita täysipainoisesti, kuten viime vuoden teemapäivän esittelyssä edellytetään?
Tärkeimpien kilpailijamaidemme nuorilla on enemmän valinnanvaraa kieliopinnoissaan, mikä on heille kilpailuetu. Kun oma kieli on pieni, monipuolinen kielivaranto olisi Suomelle erityisen tärkeä.
Suomi erkani Ruotsista 200 vuotta sitten. Olisiko meillä jo rohkeutta kysyä, mitä kieliä kansakuntamme haluaa ja kannattaa opiskella, ja kehittää kielikoulutustamme tältä pohjalta? Kielivähemmistöjemme oikeuksia unohtamatta.
Voisiko kansalaisilla jo itsellään olla oikeus määritellä suomalaisuuttaan suhteessa suomen ja ruotsin kieliin?
Aito kaksikielisyys on toki rikkaus - monikielisyys vielä suurempi rikkaus.
Perjantaina 26.9. vietettiin Euroopan kielten päivää, mitä kotimainen media ei juuri huomannut. Ehkä meille riittää englanti ja pari ns. kotimaista?
Eurooppa on erikokoisten kielten rikas aarreaitta. Monikielisyys kuuluu Euroopan nykyiseen ja tulevaan kehitykseen itsestään selvänä osana, julistettiin jo EU:n ja Euroopan Neuvoston kielten vuonna 2001. Mitä enemmän eri kielten ja kulttuurien tuntemiseen panostetaan, sitä avonaisemmat ovat ovet meillekin, ainoan suomenkielisen maan asukkaille. Erilaisten kielten ja niiden kantamien kulttuurien rikkaus tarjoaa erilaisia näkökulmia kehittää niin omaa maatamme kuin Eurooppaa yleensä.
Suomessa olemme kuitenkin jäämässä paitsioon tämän rikkauden mahdollisuuksista, sillä puoluepoliittisesti ohjattu kielikoulutuksemme asettaa omalaatuisia rajoituksia monipuoliselle kieltenopetukselle, ja sitä kautta muihin kulttuureihin tutustumiselle.
Maamme on toki virallisesti ”kaksikielinen”, mutta ilman aitoa sisältöä. Kun Suomen kaksikielisyys perustuu lähinnä kansalaisille asetettuun ruotsin oppivelvollisuuteen, ihmiset eivät koe monikielisyyttä todellisena arkielämässään, monet kokevat sen jopa rasitteena.
Kielialainsäädännöstämme johtuen suomalaiset opiskelevat pääasiassa vain ruotsia ja englantia – ja oppivat englantia. Saksaa – ranskaa – espanjaa, ym. eurooppalaisia ovia aukovia kieliä meillä opiskellaan ja puhutaan vähän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettei kielten ja muiden kulttuurien opiskelu kiinnostaisi suomalaisnuoria. Keskivertokoululaisella vain ei ole enää pakollisen ruotsin ja käytännössä välttämättömän englannin jälkeen aikaa ja resursseja panostaa vielä kolmanteen ja neljänteen kieleen.
Seurauksena kahden pienen kansalliskielen politiikasta kanssakäyminen Euroopan muilla suurilla kielillä - pienemmistä puhumattakaan – on jäämässä tarpeeseen nähden liian pienen joukon vastuulle. Suurimpana syynä tähän on kapea-alainen ja joustamaton kielikoulutuksemme, jonka tärkeimpänä tehtävänä näyttää olevan virallisen kaksikielisyyspolitiikan tukeminen.
Mitenkähän luontevaa nuortemme on – kuten kielten päivän julistuksessa sanotaan - tutustua uusiin kulttuureihin, avartaa maailmankatsomusta ja parantaa keskinäistä ymmärrystä eteläeurooppalaisten kanssa, kun lähes kaikilla on hallussa vain englanti, ja joillakin ruotsi? Miten hallituksemme kielikoulutuspolitiikka parantaa myös kansalaisten mahdollisuuksia hyödyntää EU:n sisämarkkinoita täysipainoisesti, kuten viime vuoden teemapäivän esittelyssä edellytetään?
Tärkeimpien kilpailijamaidemme nuorilla on enemmän valinnanvaraa kieliopinnoissaan, mikä on heille kilpailuetu. Kun oma kieli on pieni, monipuolinen kielivaranto olisi Suomelle erityisen tärkeä.
Suomi erkani Ruotsista 200 vuotta sitten. Olisiko meillä jo rohkeutta kysyä, mitä kieliä kansakuntamme haluaa ja kannattaa opiskella, ja kehittää kielikoulutustamme tältä pohjalta? Kielivähemmistöjemme oikeuksia unohtamatta.
Voisiko kansalaisilla jo itsellään olla oikeus määritellä suomalaisuuttaan suhteessa suomen ja ruotsin kieliin?
Aito kaksikielisyys on toki rikkaus - monikielisyys vielä suurempi rikkaus.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.