Sillä välin kun meitä huijataan uutisilla Irakissa tapetuista amerikkalaismiehittäjistä, pommi-iskuista ja kaikenlaisista ikävistä asioista, amerikkalaisten pikkukaupunkilehtien sivuilla kerrotaan miten asiat oikeasti ovat Irakissa.
Timothy Deaconson sai kranaatinsirpaleita takajalkoihinsa Irakinmatkallaan ja toipuessaan sairaalassa keskusteli puhelimessa isänsä kanssa, joka oli ylpeä poikansa kirjeen tultua julkaistuksi kotikaupungin läpyskässä.
Kirjeessä kerrottiin miten hänen pataljoonansa oli rakentanut poliisi- ja palotoimen, vesi- ja viemäriverkoston Kirkurkissa ja miten elämänlaatu ja turvallisuus on parantunut amerikkalaisten ansiosta ja miten suosittuja amerikkalaiset ovat alueella, joukot näkevät pelkkiä iloisesti hymyileviä kasvoja, vilkuttavia käsiä ja lapset juoksevat heidän perässään saadakseen puristaa kättä sotilaiden kanssa ja kiittää heitä.
Timothy tosin väittää ettei ollut kirjoittanut kirjettä, hän ei ollut allekirjoittanut sitä, ei lähettänyt sitä, eikä muutenkaan tiennyt koko asiasta yhtään mitään.
Asiaa tutkittaessa löytyi onneksi monta muuta sotilasta jotka kertoivat allekirjoittaneensa täsmälleen samanlaisen monistetun kirjeen ja erääseen lehteen oli tullut jopa kaksi identtistä kirjettä eri lähettäjiltä.
Kukaan ei tiedä kuka tuon monistetun kirjeen kirjoittaja on ja ketä pitäisi kiittää allekirjoitusten keräämisestä ja/tai allekirjoittamisista ja sen edelleentoimittamisesta kotiväen iloksi.
Onneksi vapaan maailman mallinen tiedonvälitys kuitenkin toimii ja tyydyttää tiedonjanoisen rahvaan tarpeet, sehän on kuitenkin pääasia.
http://www.theolympian.com/home/news/20031011/frontpage/121390_Printer.shtml
Timothy Deaconson sai kranaatinsirpaleita takajalkoihinsa Irakinmatkallaan ja toipuessaan sairaalassa keskusteli puhelimessa isänsä kanssa, joka oli ylpeä poikansa kirjeen tultua julkaistuksi kotikaupungin läpyskässä.
Kirjeessä kerrottiin miten hänen pataljoonansa oli rakentanut poliisi- ja palotoimen, vesi- ja viemäriverkoston Kirkurkissa ja miten elämänlaatu ja turvallisuus on parantunut amerikkalaisten ansiosta ja miten suosittuja amerikkalaiset ovat alueella, joukot näkevät pelkkiä iloisesti hymyileviä kasvoja, vilkuttavia käsiä ja lapset juoksevat heidän perässään saadakseen puristaa kättä sotilaiden kanssa ja kiittää heitä.
Timothy tosin väittää ettei ollut kirjoittanut kirjettä, hän ei ollut allekirjoittanut sitä, ei lähettänyt sitä, eikä muutenkaan tiennyt koko asiasta yhtään mitään.
Asiaa tutkittaessa löytyi onneksi monta muuta sotilasta jotka kertoivat allekirjoittaneensa täsmälleen samanlaisen monistetun kirjeen ja erääseen lehteen oli tullut jopa kaksi identtistä kirjettä eri lähettäjiltä.
Kukaan ei tiedä kuka tuon monistetun kirjeen kirjoittaja on ja ketä pitäisi kiittää allekirjoitusten keräämisestä ja/tai allekirjoittamisista ja sen edelleentoimittamisesta kotiväen iloksi.
Onneksi vapaan maailman mallinen tiedonvälitys kuitenkin toimii ja tyydyttää tiedonjanoisen rahvaan tarpeet, sehän on kuitenkin pääasia.
http://www.theolympian.com/home/news/20031011/frontpage/121390_Printer.shtml
Vastaukset 5
Vanhimmat
oli hyvä että kirjoitit tämän kirjeen meille.
Nyt me tajuamme enemmän, ihan oikesasti sitten.
Isä Deaconsonin nimi oli Timothy, poika puolestaan David.
Tässä koko kirjeen teksti, kaikki kirjeet olivat monistettuja ja ne jaettiin esimiesten toimesta allekirjoitettaviksi. Alkaa muistuttaa huonoa farssia neukku/natsihengessä.
I have been serving in Iraq for over five months now as a soldier in the 2nd Battalion of the 503rd Airborne Infantry Regiment, otherwise known as the "Rock."
We entered the country at midnight on March 26; a thousand of my fellow soldiers and I parachuted from 10 jumbo jets (known as C17s) onto a cold, muddy field in Bashur, Northern Iraq. This parachute operation was the U.S. Army's only combat jump of the war and opened up the northern front.
Things have changed tremendously for our battalion since those first cold, wet weeks spent in the mountain city of Bashur. On April 10, our battalion conducted an attack south into the oil rich town of Kirkuk, the city that has since become our home away from home and the focus of our security and development efforts.
Kirkuk is a hot and dusty city of just over a million people. The majority of the city has welcomed our presence with open arms. After nearly five months here, the people still come running from their homes, into the 110-degree heat, waving to us as our troops drive by on daily patrols of the city. Children smile and run up to shake hands and in their broken English shouting, "Thank you, Mister."
The people of Kirkuk are all trying to find their way in this new democratic environment. Some major steps have been made in these last three months. A big reason for our steady progress is that our soldiers are living among the people of the city and getting to know their neighbors and the needs of their neighborhoods. We have also been instrumental in building a new police force. Kirkuk now has 1,700 police officers. The police are now, ethnically, a fair representation of the community as a whole. So far, we have spent $500,000 from the former Iraqi regime to repair each of the station's electricity and plumbing, to paint each station and to make it a functional place for the police to work.
The battalion has also assisted in re-establishing Kirkuk's fire department, which is now even more effective than before the war.
New water treatment and sewage plants are being constructed and the distribution of oil and gas are steadily improving.
All of these functions were started by our soldiers here in this northern city and are now slowly being turned over to the newly elected city government. Laws are being rewritten to reflect democratic principles and a functioning judicial system was recently established to bridge the gap between law enforcement and the rule of law.
The quality of life and security for the citizens has been largely restored and we are a large part of why that has happened.
The fruits of all our soldiers' efforts are clearly visible in the streets of Kirkuk today. There is very little trash in the streets, many more people in the markets and shops, and children have returned to school. This is all evidence that the work we are doing as a battalion and as American soldiers is bettering the lives of Kirkuk's citizens. I am proud of the work we are doing here in Iraq and I hope all of your readers are as well.
Pfc. David Deaconson
Beckley
Chosen Co., 2nd BN (ABN), 503D INF
Iraq
Todellista mediakusetusta on väittää että alle sadan amerikkalaisen sotilaan kaatuminen lähes puolen vuoden miehityksen aikana todella vaikuttaisi supervallan politiikkaan.
Mieti itse... Irak on Ranskan kokoinen maa jossa asuu parikymmentä miljoonaa ihmistä. Kuinka uskottavaa vastarintaa muutama isku päivässä on? Miehitetyksi maaksi Irak on itse asiassa ihmeen rauhallinen paikka Bagdadia ja paria muuta kaupunkia lukuunottamatta.
Tuskin amerikkalaisetkaan kuvittelivat että Saddamin hallinto ja terrorikaartit katoaisivat kuvasta heti johtajansa kaatumisen myötä.
"Kuinka uskottavaa vastarintaa muutama isku päivässä on?"
Niitä päiviä riittää. Viha ja katkeruus eivät niiltä katoa päivien myötä vaan ne kasvavat. Koska tahansa ja missä tahansa, aina on oltava varuillaan. Joka päivä. Vaikka kuinka hokisi itselleen: ei tämä ole uskottavaa vastarintaa.
Ja joka päivä amerikkalaisten hyökkäyspolitiikan epämoraalisuus kasvaa muun maailman silmissä. Isku iskulta. USA on yhä vähemmän ja vähemmän uskottava - kuka haluaisi sellaisen maailmanpoliisin? Korkeintaan Lipponen tai joku muu sotilasmahtien ja julman valtapolitiikan ihannoija.
"Tuskin amerikkalaisetkaan kuvittelivat että Saddamin hallinto ja terrorikaartit katoaisivat kuvasta heti johtajansa kaatumisen myötä. "
Miksi sitten aloittivat tämän hyökkäyksen murhayrityksellä? Suora hyökkäys maan siviilijohtoa, Saddamia ja maan hallitusta vastaan, ilman sodanjulistusta?