Olen jo turvallisesti keski-ikäinen perheenisä, mutta on pelottavaa todeta jollain tasolla ymmärtävänsä näitä suomalaisia kouluammuskelijoita. Pelottavaa ja surullista. Ei tarvitse kuin katsoa taaksepäin omaan nuoruuteen ja tunnistaa itsestään ne samat syrjäytymisen ongelmat, jotka ajoivat nämä nuoret miehet näihin mielipuolisiin tekoihin Kauhajoella ja Jokelassa.
Puhutaan yhteisöllisyydestä ja sen lisäämisestä. Mielenkiintoista näissä tapauksissa on se, että ne tapahtuivat kuitenkin kaukana suurkaupunkien betonilähiöistä, paikkakunnilla, joissa melkeinpä kaikki tunsivat toisensa.
Siinäpä se. Yhteisöllisyys voi olla myös tukahduttavaa.
Mikäli asuu tyytyväisenä pienellä pohjalaisella paikkakunnalla ei välttämättä huomaa tukahduttavaa ja tasapäistävää yhteisöä ympärillään. Jos on omaksunut itselleen turvallisen roolin eikä tunne minkäänlaista tarvetta murtautua kahleistaan, voi elää hyvinkin onnellista ja tasapainoista elämää. Omaksut kiltisti roolisi ja elät sen mukaan. Siinä kaikki. Koko elämä.
Kaikki eivät kuitenkaan halua tällaista. Itse olin yksi näistä “kylähulluista”.
En tiedä, moniko lukijoista kykenee tunnistamaan itsessään vahvan tunteen että on syntynyt väärälle planeetalle, vääränä aikakautena ja väärien ihmisten pariin? Kun huomaa koulussa, että omat ajatukset poikkeavat tyystin kaikkien kavereiden mielipiteistä ja kaikki luokkatoverit vaikuttavat tylsämielisiltä taviksilta, joiden ainoa unelma tuntuu olevan päästä mahdollisimman nopeasti osaksi markkinaputkea, hankkia tylsä työ, aviopuoliso, asuntolaina, kolme kurahousuissaan kiljuvaa kersaa ja 42 tuuman plasma-tv. Iltasin katsellaan sitten lätkää ja formuloita tai tirkistellään Big Brotherin itsensäpaljastajia. Siinäpä meillä oikein kansallinen unelma!
Kun huomaat ajattelevasi eri tavoin, uskoudut “parhaille kavereillesi” ja saat vastauksena: “Tuo on pelekkää erikoosuuren tavoottelua. Mikset sä voi olla niinku muukki, normaalit ihimiset?”
Mitä tuohon voi enää vastata? Haistakaa paska koko sakki!
Minun pelastukseni oli, että pääsin ajoissa huitsulan helkkariin moiselta paikkakunnalta - eikä minulla ollut masennusoireita eikä saatavillani ollut aseita. Fanitin kyllä Italian Brigate Rossea, Espanjan ETAa, Mustaa syyskuuta ja Baader-Meinhoffin RAFia, joten ei ihme, että tunnistan tuolloisen teiniminäni jonkinlaisena sukulaissieluna näiden tappajien kanssa. Paikallinen uhomentaliteetti, kunniantunto ja mieskulttuuri yhdistettynä väkivaltaa ratkaisumallina pitäviin kapinallisiin malleihin olivat aika tulenarka yhdistelmä. Ihana vapaus koitti onneksi kuitenkin suurkaupungissa, jossa erilaisuus koettiin rikkautena ja jossa jokaisella oli terveellinen hajurako naapuriin.
Pienellä paikkakunnalla jokaisella on oma rooli. Siihen myös osittain kasvetaan. Joku on paikallisen teollisuuspampun kersa, joku juopon duunarin kersa, joku opettajan kupeitten hedelmä. Isoisoisät ovat tapelleet kansalaissodan eri puolilla ja nämä traumat kulkevat sukupolvesta toiseen. Sosiaalinen statuksesi nousee, kun duunarin kakarana viet vihille paikallisen teollisuuspampun tyttären. Piiri pieni pyörii.
Kun koulussa huomaat, että sinut suljetaan muiden nuorten parista ellet käy partiossa, seurakuntanuorissa, nuorisoseuran show-tanssiryhmässä, tuunaa autoja ja mopoja tai vedä viikonloppuna perslärvejä paikallisen nuorisoseuran diskossa, olet totaalisesti ulkona kuviosta. Yksin. Totaalisen yksin.
Itsekin pidin yllä “sosiaalista minää”, jonka turvin kävin kouluni. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten kaikkien koulun juhlien sankarina palvottiin äidinkielen opettajan pianoa soittavaa poikaa, seurakuntanuorissa aktiivisesti toimivaa maatalon tyttöä ja lääkäriperheen sangen keskikertaisin arvosanoin koulua käyvää tytärtä. Minulla ja monilla muilla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada palautetta – varsinkaan positiivista – omista harrastuksistamme. Ei vaikka saavutuksia noteerattiin jopa valtakunnallisesti. Pikkupaikkakunnalla ei edes tiedetä mitä tarkoittaa undeground tai avantgarde...
Löysin itselleni Jim Morrisonin ja varsinkin Janis Joplinin kaltaisia sankareita. Toinen konservatiivisen armeijakapiaisen poika, toinen tukahduttavan teksasilaisen pikkukaupungin kasvatti.
Olin koulukiusattu. Kiusaaminen oli sekä fyysistä, että etenkin henkistä. Jatkuvaa nälvimistä, päivästä ja vuodesta toiseen. Koko sinä kouluaikana, jona kiusaamista ilmeni – noin viiden vuoden ajan – yksikään opettaja ei koskaan kysynyt, miksi en kyennyt keskittymään tai miksi numeroni olivat mitä olivat. Olinhan kiltti poika enkä hälissyt tunnilla, joten kaikki oli kohdallani ihan kunnossa…
Vihasin koulutovereitani ja vihasin opettajiani. Koulua. Koko hyödytöntä paskaa. Ryhdyin kapinoimaan ja ainoa tapa saada ääneni kuulumaan oli kirjoittaa niin näkemyksellisiä ja provosoivia aineita, että äidinkielen opettajan oli pakko lukea ne luokassa ääneen. Kehityin kirjoittajana pelkästään siksi, että motiivinani oli niin ankara vitutus.
Kävin lukioaikanani ammatinvalinnan ohjaukseen liittyen psykologilla. Se oli hämmentävä kokemus. Testien jälkeen psykologi tuli aidosti hämmästyneenä keskustelemaan kanssani.
“En ole kertaakaan urallani kohdannut moista”, hän sanoi. “Sinun tarpeesi, arvosi ja tavoitteesi poikkeavat täysin ikätovereistasi. Sinulla on hyvin vahva näkemys asioista ja olet ilmeisesti jollain alueella erityislahjakas. Olen aivan varma, että tulet menestymään elämässäsi, kunhan ala, jolla haluat työskennellä kristalloituu sinulle itsellesi.”
Niinhän siinä sitten kävikin. Onneksi.
Puhutaan yhteisöllisyydestä ja sen lisäämisestä. Mielenkiintoista näissä tapauksissa on se, että ne tapahtuivat kuitenkin kaukana suurkaupunkien betonilähiöistä, paikkakunnilla, joissa melkeinpä kaikki tunsivat toisensa.
Siinäpä se. Yhteisöllisyys voi olla myös tukahduttavaa.
Mikäli asuu tyytyväisenä pienellä pohjalaisella paikkakunnalla ei välttämättä huomaa tukahduttavaa ja tasapäistävää yhteisöä ympärillään. Jos on omaksunut itselleen turvallisen roolin eikä tunne minkäänlaista tarvetta murtautua kahleistaan, voi elää hyvinkin onnellista ja tasapainoista elämää. Omaksut kiltisti roolisi ja elät sen mukaan. Siinä kaikki. Koko elämä.
Kaikki eivät kuitenkaan halua tällaista. Itse olin yksi näistä “kylähulluista”.
En tiedä, moniko lukijoista kykenee tunnistamaan itsessään vahvan tunteen että on syntynyt väärälle planeetalle, vääränä aikakautena ja väärien ihmisten pariin? Kun huomaa koulussa, että omat ajatukset poikkeavat tyystin kaikkien kavereiden mielipiteistä ja kaikki luokkatoverit vaikuttavat tylsämielisiltä taviksilta, joiden ainoa unelma tuntuu olevan päästä mahdollisimman nopeasti osaksi markkinaputkea, hankkia tylsä työ, aviopuoliso, asuntolaina, kolme kurahousuissaan kiljuvaa kersaa ja 42 tuuman plasma-tv. Iltasin katsellaan sitten lätkää ja formuloita tai tirkistellään Big Brotherin itsensäpaljastajia. Siinäpä meillä oikein kansallinen unelma!
Kun huomaat ajattelevasi eri tavoin, uskoudut “parhaille kavereillesi” ja saat vastauksena: “Tuo on pelekkää erikoosuuren tavoottelua. Mikset sä voi olla niinku muukki, normaalit ihimiset?”
Mitä tuohon voi enää vastata? Haistakaa paska koko sakki!
Minun pelastukseni oli, että pääsin ajoissa huitsulan helkkariin moiselta paikkakunnalta - eikä minulla ollut masennusoireita eikä saatavillani ollut aseita. Fanitin kyllä Italian Brigate Rossea, Espanjan ETAa, Mustaa syyskuuta ja Baader-Meinhoffin RAFia, joten ei ihme, että tunnistan tuolloisen teiniminäni jonkinlaisena sukulaissieluna näiden tappajien kanssa. Paikallinen uhomentaliteetti, kunniantunto ja mieskulttuuri yhdistettynä väkivaltaa ratkaisumallina pitäviin kapinallisiin malleihin olivat aika tulenarka yhdistelmä. Ihana vapaus koitti onneksi kuitenkin suurkaupungissa, jossa erilaisuus koettiin rikkautena ja jossa jokaisella oli terveellinen hajurako naapuriin.
Pienellä paikkakunnalla jokaisella on oma rooli. Siihen myös osittain kasvetaan. Joku on paikallisen teollisuuspampun kersa, joku juopon duunarin kersa, joku opettajan kupeitten hedelmä. Isoisoisät ovat tapelleet kansalaissodan eri puolilla ja nämä traumat kulkevat sukupolvesta toiseen. Sosiaalinen statuksesi nousee, kun duunarin kakarana viet vihille paikallisen teollisuuspampun tyttären. Piiri pieni pyörii.
Kun koulussa huomaat, että sinut suljetaan muiden nuorten parista ellet käy partiossa, seurakuntanuorissa, nuorisoseuran show-tanssiryhmässä, tuunaa autoja ja mopoja tai vedä viikonloppuna perslärvejä paikallisen nuorisoseuran diskossa, olet totaalisesti ulkona kuviosta. Yksin. Totaalisen yksin.
Itsekin pidin yllä “sosiaalista minää”, jonka turvin kävin kouluni. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten kaikkien koulun juhlien sankarina palvottiin äidinkielen opettajan pianoa soittavaa poikaa, seurakuntanuorissa aktiivisesti toimivaa maatalon tyttöä ja lääkäriperheen sangen keskikertaisin arvosanoin koulua käyvää tytärtä. Minulla ja monilla muilla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada palautetta – varsinkaan positiivista – omista harrastuksistamme. Ei vaikka saavutuksia noteerattiin jopa valtakunnallisesti. Pikkupaikkakunnalla ei edes tiedetä mitä tarkoittaa undeground tai avantgarde...
Löysin itselleni Jim Morrisonin ja varsinkin Janis Joplinin kaltaisia sankareita. Toinen konservatiivisen armeijakapiaisen poika, toinen tukahduttavan teksasilaisen pikkukaupungin kasvatti.
Olin koulukiusattu. Kiusaaminen oli sekä fyysistä, että etenkin henkistä. Jatkuvaa nälvimistä, päivästä ja vuodesta toiseen. Koko sinä kouluaikana, jona kiusaamista ilmeni – noin viiden vuoden ajan – yksikään opettaja ei koskaan kysynyt, miksi en kyennyt keskittymään tai miksi numeroni olivat mitä olivat. Olinhan kiltti poika enkä hälissyt tunnilla, joten kaikki oli kohdallani ihan kunnossa…
Vihasin koulutovereitani ja vihasin opettajiani. Koulua. Koko hyödytöntä paskaa. Ryhdyin kapinoimaan ja ainoa tapa saada ääneni kuulumaan oli kirjoittaa niin näkemyksellisiä ja provosoivia aineita, että äidinkielen opettajan oli pakko lukea ne luokassa ääneen. Kehityin kirjoittajana pelkästään siksi, että motiivinani oli niin ankara vitutus.
Kävin lukioaikanani ammatinvalinnan ohjaukseen liittyen psykologilla. Se oli hämmentävä kokemus. Testien jälkeen psykologi tuli aidosti hämmästyneenä keskustelemaan kanssani.
“En ole kertaakaan urallani kohdannut moista”, hän sanoi. “Sinun tarpeesi, arvosi ja tavoitteesi poikkeavat täysin ikätovereistasi. Sinulla on hyvin vahva näkemys asioista ja olet ilmeisesti jollain alueella erityislahjakas. Olen aivan varma, että tulet menestymään elämässäsi, kunhan ala, jolla haluat työskennellä kristalloituu sinulle itsellesi.”
Niinhän siinä sitten kävikin. Onneksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllä on mukavaa vierittää syy aina johonkin
toiseen osoitteeseen . Elämme nyt sitä aikaa
jolloin tulee esille sukupolvi joka ei koskaan
kokenut olevansa vastuussa omista mokistaan .
Syyllinen tai syylliset on etsitty aina jostain
muualta kun tekiän nahoista, miksi ?
>>Kyllä on mukavaa vierittää syy aina johonkin
toiseen osoitteeseen . Elämme nyt sitä aikaa
jolloin tulee esille sukupolvi joka ei koskaan
kokenut olevansa vastuussa omista mokistaan .>Syyllinen tai syylliset on etsitty aina jostain
muualta kun tekiän nahoista, miksi ?
hyvä kirjoitus .Kertoo myös hyvästä itsensä tuntemisesta.Etkä ole myöskään kieltänyt vanhaa minääsi vaan muistat nuoruutesi.
Ja jokainen sana "tukahduttavasta yhteisöstä" on tosi.
Kirjoitus syntyi tarpeesta ymmärtää tapahtumien syitä.
>>Etkä ole myöskään kieltänyt vanhaa minääsi vaan muistat nuoruutesi.
OTIN TÄYSI OMAKSENI:
TAPPAJAT JA TUKAHDUTTAVA YLEISÖ