Mustaleski

Miksi uskovainen pelkää kuolemaa ja uskoo sieluun?

sitä kuolemaa.

Siinä ei vain pakeneminen mielikuvitusmaailmaan auta.

On aika vaikea antaa siihen keskustelupalstalle sopivaa lyhyttä vastausta, ja jos oikein paneudun asiaan, niin aloituksesi katoaa sivulle 3 tai jopa kauemmas menneisyyteen.

Kuoleman pelko johtuu varmaan takertumisesta omaan kehoon ja omaan olemassaoloon ja loputtomaan haluun kokea tai saavuttaa vielä jotain lisää, voisko sitä sanoa eräänlaiseksi ahneudeksi.

Elämänhalua on mielestäni se, että nauttii tästä hetkestä ja siitä mitä on. Ahneudeksi ja riippuvuudeksi elämänhalu menee, jos pitäisi aina saada lisää, eikä mikään riitä. Vähän niinkuin nautintoaineidenkin kanssa. Itsensä kurjuuteen saattamisen taustalla on usein aika paljon ahneutta.

Kaikella on aikansa, ja rajansa. Pitää olla valmis myös väistymään syrjään ja luopumaan ja antamaan tilaa uusille sukupolville. Sellaista asennetta voi harjoitella tietoisesti ihan arkisissakin asioissa.

Tulee tässä mieleen, kun kaikenlaisia materiaaleja uudelleenhyödyntävä isäni oli noin 70 vuotias. Hävitin vanhoja talvisaappaitani ja kysyin, että irroitanko korkolaput ja leikkaanko varret talteen. Hän kysyi, että miksi. Sanoin, että sinähän olet laittanut vanhoista korkolapuista hyväkuntoisen alueen pienempiin korkoihin. Isäni sanoi: "Minä olen tehnyt jo kaiken tarpeellisen, enkä aio tehdä enää yhtään mitään." Loppuelämänsä hän keskittyikin katselemaan tyytyväisenä kaikkea sitä mitä oli elämässään saanut aikaan: taloaan, puutarhaansa, huonakalujaan, lapsiaan ... Toivottavasti minäkin opin suhtautumaan yhtä rennosti omaan olemassaolooni ja menneeseen elämääni.

Mitä sieluun tulee, niin se on käsite, joka liittyy uskonnollisiin oppirakennelmiin. Mitä se nyt loppujen lopuksi on? Aineellinen ja aineeton prosessi yhteen kietoutuneena, jota kukaan ei pysty selittämään tyhjentävästi. Et sinä, enkä minä, mutta minunhan ei kaikea tarvitse edes tietää, sinusta en tiedä. Minulla on kyllä sisäinen elämäni, joka on kokonainen valtava maailma, jota en jaa kenenkään kanssa.

Hieman on laaja kysymys joka vieläpä yleistää turhankin paljon.

Kyllähän minä kuolemaa tavallaan pelkään. Tai siis en minä oikeastaan sitä itse kuolemista vaan kyse on pikemminkin siitä että en nyt ihan vielä kuitenkaan haluaisi kuolla.

On tuossa kuitenkin esikoinen kasvamassa, ihana emäntä ja niin edelleen. Pelkään siis ehkä sitä että kuolen juuri nyt, mutta en sitä että tulen jonain päivänä kuolemaan.

Kun kuolema tulee, se on tullakseen. Ei siinä auta rukous, hoosianna tahi mikään muukaan.
Voisi sanoa että olen sinut sen tosiasian kanssa, että joskus kuolen.

Miksi väistämätöntä pitäisi jotenkin kamalasti pelätä?

Tuo sielua koskeva juttu onkin sitten jo eri asia. Sinä kysyt miksi en usko sieluun. Minä käännän asian toisin päin. Miksi uskoisin sieluun?

Toistaiseksi en ole keksinyt syytä uskoa sieluun, joten en siihen voi huvin vuoksi uskoakaan.

Kun olen jo kerran käynyt lähellä kuolemaa, en enää sitä pelkää.

Kuolema on luonnollinen asia, joka nykyisin on vain tullut tabuksi. Uskovaiset sitä kuolemaa oikeasti eniten pelkäävät, vaikka koko elämänsä jänkkäävät iankaikkisuuksista paskaa.

Aivojen toiminta ja ajattelukyky voidaan mieltää sieluksi, mutta en ymmärrä miksi. Jos olet tavannut aivokuolleen ihmisen, ymmärrät että mitään sielua ei ole.

lakkaa olemasta. Mitä pelkäämistä siinä on?

Tietysti näin etukäteen ajatellen on hieman harmillista ajatella, että maailma jatkaa menoaan ja tapahtuu vaikka mitä, jota en ole enää seuraamassa. Mutta niin se vaan menee.

kuolemassa on? se on jokaisella meistä edessä joskus. saahan sitä tietysti pelätä jos haluaa. minusta se on typerää, koska se on väistämätöntä.

"sielu" ei ole edes sana, eikä se tarkoita mitään.