Yhden ujon tarina

Ajattelin kirjoittaa tarinani kaikille teille ujoille. Luulen että muutamat pystyvät samaistumaan tähän.

Lapsena olin melkoinen rämäpää ja uskalsin sanoa, mitä ajattelin. En välittänyt mitä muut minusta ajattelivat. Minulla oli suhteellisen paljon ystäviäkin, mutta sitten yläasteella kaikki kääntyi päälaelleen.

Minusta tuli todella ujo ja aloin vierastaa ihmisiä. Minulla ei ollut kuin muutama kaveri, joiden kanssa en tavannut koulun ulkopuolella. En tiedä mistä tämä kaikki alkoi, ehkä se oli juuri alkanut puberteetti tai ainakin monen sattuman summa? Minua alettiin kiusaamaan noihin aikoihin, kun niin sanotusti suljin itseni maailmalta. Lisäksi oma "poikkeava" seksuaalisuuteni alkoi herätä, mutta se aiheutti minussa enemmän häpeää kuin tyydytystä.

Yläaste oli yhtä helvettiä, mutta selvisin kuitenkin. Menin ammattikouluun ja kaikki suhteet koulukavereihin katkesi. Minulla oli suuret odotukset ammattikoulusta: tapaisin uusia ihmisiä, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita ja muutenkin elämä muuttuisi sosiaalisempaan suuntaan. Mutta elämä ei muuttunut - minä en muuttunut. Olin yhä se sama ujo tyttö, joka istui luokan eturivissä yksin ja hiljaa. Menin ammattikoulussa yhä enemmän lukkoon ja aloin jo menettämään otettani todellisuudesta.

Kotonakin alkoi mennä huonosti, äiti joutui psykiatriseen sairaalaan ja minä löysin itseni koulupsykiatrin kansliasta. En kuitenkaan ollut edes masentunut, vaan näin jälkeen päin mietittynä siinä vaiheessa vain kaipasin elämääni ihmistä, jolle pystyi puhumaan synkistä asioista. Suoritin ammattikoulun loppuun hyvillä arvosanoilla ja aivan tuntemattomana ihmisenä luokkatovereilleni.

Ammattikoulun jälkeen vietin päiväni virtuaalityhjiössä, jossa ainoa kontaktini ulkomaailmaan oli ainoa ystäväni. Puoli vuotta sitten pääsin lopulta ensimmäiseen oikeaan työpaikkaan ja opettelen nyt vähitellen olemaan itseni ja hyväksymään itseni. Olen kuitenkin vielä lähtöruudussa: en ole kyennyt ystävystymään kenenkään työkaverin kanssa, kärsin kahvikuppineuroosista, työpaikan yleisiä vessoja kammoksun, kritiikin vastaanotto tapahtuu hammasta purren, puhelimella soitto saa vieläkin sydämen tykyttämään, pelkään sanovani jotain tyhmää tai jotain mikä ei pidä paikkaansa, huomion saaminen nostaa punan poskille, työporukan virkistyspäivät ovat minulle vieläkin liian hardcorea ja olen 100% kaapissa.

Vaikka elämässäni ei ole paljon hurraamista, haluan silti nähdä jokaisen uuden päivän joka kohdalleni sattuu. Ja ehkä joku päivä kohtaan jonkun ihanan ihmisen, joka ymmärtää että ujotkin ovat vain ihmisiä.

Rohkenenkin näin nimettömänä toivottaa rohkeutta muille ujoille!