Jospa vielä saisin elämänlangasta kiinni.
Ja saisin elämänhaluni takaisin.
Ja olisi ajatus - edes pieni häivähdys jostain valoisemmasta.
Mutta kun
täytyy olla kova - ei saa lannistua.
Ei osaa itkeä.
Saisi toki itkeä, vaan ei enää muista miten se tehdään.
Täytyy olla kova. Muuten särkyy loputkin, se vähäinen mitä jäljellä on.
Eikä osaa itkeä.
Huomisesta en tiedä.
Puhumatta ajasta eteenpäin.
En vain osaa sanoa.
Eikä kukaan usko minun suullani sanottavan; en jaksa. Olen loppu.
Vääriä valintoja.
Todella suuri, jo tehty virhe, ei liene
sentään peruuttamaton. Se sormus oli ja on virhe,
vääryys kaikkia meitä kohtaan eikä se kosketa kovin montaa edes-
haluaisin riisua tuon kaiken valheiden taidonnäytteen, sen sormuksen, koska se ei ole kuin symboli katkeruudesta, hyväksikäytöstä, - mistä vain - muttei koskaan aidosta rakkaudesta.
Kunpa voisin löytää viimein oikean tien kulkea,
ei kai taakka olisi näin raskas kantaa.
ja se reppu jupisee niitä " rupisia riimejä", ei kaunista ei.
Voisin kuolla. Mutten sittenkään voi. Yhden asian tähden ja ainoan asian, mikä minulle vielä merkitsee Jotakin.
En siis voi noin vain lähteä.
Kuten silloin, joskus, aikaisemmin. Niin lähellä olin silloin jotain mistä en tiedä. Nyt en voi.
Rakkautta saan, sitäkin, jos vain haluan.
Mutten rakkautta jollaista yhä etsin.
Minulla on aikaa. Tiedän. Aikaa korjata tekemiäni virheitä ja tehdä kaiken paremmin. Mutta suren liikaa. Aika kuluu. Turhien asioiden ja mitättömien surujen vuoksi, jotka voisin eliminoida. Kuitenkin; tämä on minun elämäni.
Ei kenenkään muun.
En voi mietiä " jos - jos - jos ". Vaan miten ja miksi ja milloin ?
Miten ja kenen vuoksi tämän koko linnakkeen kokoan uudestaan, vahvemmaksi, voimakkaammaksi?
Odotan kirkkaampaa valoa. Silloin näen selvemmin.
Siihen asti toistan virheitäni, vaikenen enkä tunnusta tehneeni väärin. Mikään tapahtunut ei koskaan ollut vain minusta kiinni..ei mikään.
Uskon siihen, että helvetti - jos sellainen - on, on täällä - maan päällä. Ja Taivas -
jossain toisaalla, jotakin muuta.
Nyt, ja tänäänkin, elän omaa helvettiäni.
Ilman itkua, vaikka uskon sen auttavan, - mutta jossain vaiheessa kyyneleet katoavat jonnekin eikä itku tule ajallaan ja syntyy vain loppumaton sisäinen tuska, elämisen ja olemisen sietämätön keveys.
Ja saisin elämänhaluni takaisin.
Ja olisi ajatus - edes pieni häivähdys jostain valoisemmasta.
Mutta kun
täytyy olla kova - ei saa lannistua.
Ei osaa itkeä.
Saisi toki itkeä, vaan ei enää muista miten se tehdään.
Täytyy olla kova. Muuten särkyy loputkin, se vähäinen mitä jäljellä on.
Eikä osaa itkeä.
Huomisesta en tiedä.
Puhumatta ajasta eteenpäin.
En vain osaa sanoa.
Eikä kukaan usko minun suullani sanottavan; en jaksa. Olen loppu.
Vääriä valintoja.
Todella suuri, jo tehty virhe, ei liene
sentään peruuttamaton. Se sormus oli ja on virhe,
vääryys kaikkia meitä kohtaan eikä se kosketa kovin montaa edes-
haluaisin riisua tuon kaiken valheiden taidonnäytteen, sen sormuksen, koska se ei ole kuin symboli katkeruudesta, hyväksikäytöstä, - mistä vain - muttei koskaan aidosta rakkaudesta.
Kunpa voisin löytää viimein oikean tien kulkea,
ei kai taakka olisi näin raskas kantaa.
ja se reppu jupisee niitä " rupisia riimejä", ei kaunista ei.
Voisin kuolla. Mutten sittenkään voi. Yhden asian tähden ja ainoan asian, mikä minulle vielä merkitsee Jotakin.
En siis voi noin vain lähteä.
Kuten silloin, joskus, aikaisemmin. Niin lähellä olin silloin jotain mistä en tiedä. Nyt en voi.
Rakkautta saan, sitäkin, jos vain haluan.
Mutten rakkautta jollaista yhä etsin.
Minulla on aikaa. Tiedän. Aikaa korjata tekemiäni virheitä ja tehdä kaiken paremmin. Mutta suren liikaa. Aika kuluu. Turhien asioiden ja mitättömien surujen vuoksi, jotka voisin eliminoida. Kuitenkin; tämä on minun elämäni.
Ei kenenkään muun.
En voi mietiä " jos - jos - jos ". Vaan miten ja miksi ja milloin ?
Miten ja kenen vuoksi tämän koko linnakkeen kokoan uudestaan, vahvemmaksi, voimakkaammaksi?
Odotan kirkkaampaa valoa. Silloin näen selvemmin.
Siihen asti toistan virheitäni, vaikenen enkä tunnusta tehneeni väärin. Mikään tapahtunut ei koskaan ollut vain minusta kiinni..ei mikään.
Uskon siihen, että helvetti - jos sellainen - on, on täällä - maan päällä. Ja Taivas -
jossain toisaalla, jotakin muuta.
Nyt, ja tänäänkin, elän omaa helvettiäni.
Ilman itkua, vaikka uskon sen auttavan, - mutta jossain vaiheessa kyyneleet katoavat jonnekin eikä itku tule ajallaan ja syntyy vain loppumaton sisäinen tuska, elämisen ja olemisen sietämätön keveys.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinulla on toivoa
Ei, ei helvetti ole maanpäällä, eikä taivas kadoksissa. Tunteesi syvyydestä lepattava liekki huutaa vahvuudeksi rakentamasi ulkokuoren läpi voimakasta syliä pitelemään sinua vahvoissa käsissä, että saisit kerrankin olla väsynyt ja heikko - luvalla, turvassa.
lainattua:
Jalanjäljet
Eräänä yönä mies näki unen.
Hän oli kävelemässä rannalla Luojamme kanssa,
kun taivaalla välähti näkymiä hänen elämästään.
Jokaisessa näkymässä hän huomasi
kahdet jalanjäljet hiekassa;
toiset hänen omansa ja toiset Luojan jalanjäljet.
Ennen kuin viimeiset näkymät hänen elämästään tulivat esille, hän katsoi taakseen
jalanjälkiä hiekassa.
Hän huomasi, että monta kertaa matkan varrela
oli vain yhdet jalanjäljet hiekassa.
Hän myös huomasi, että jäljet puuttuivat juuri
niinä aikoina, jolloin hänellä oli ollut elämässään kaikkein vaikeinta.
Tämä vaivasi häntä kovasti, joten hän kysyi sitä Luojalta.
"Luoja, kun päätin seurata Sinua, sanoit kulkevasi mukanani joka askeleella. Nyt kuitenkin huomaan, että elämäni vaikeimpina aikoina hiekassa on vain yhdet jalanjäljet. En ymmärrä, miksi hylkäsit minut silloin, kun Sinua eniten tarvitsin."
Luoja vastasi, "Rakas lapseni, rakastan sinua, enkä milloinkaan hylkäisi sinua. Vaikeuksiesi aikoina, jolloin näit vain yhdet jäljet hiekassa, minä kannoin sinua." (R. Powers)
-Et ole yksin. Turvattomuus tekee hauraaksi, mutta sinä jaksat, hetkistä tunteihin. Huominen tulee aina...
Halaus!
m...
Kirjoitat kuin elämästäni.Vääriä valintoja jatkuvasti.Kyvyttömyyttä korjata elämänsä suuntaa.Menneisyys kulkee vierellä koko ajan.Painaa ja ahdistaa.Suurta ja täydellistä rakkautta etsien.Kuitenkin.Olen kokenut kuinka kaikista painolasteista ja syyllisyyksistä pystyy pikkuhiljaa hivuttautumaan pois.Tunnustaa itselleen mitä on tullut tehtyä, sitä ei voi tehdä tekemättömäksi.Armahtaa itseään; olen juuri tällainen kuin olen, tarpeeksi hyvä ihminen.Kaikki tekevät virheitä.Se kuuluu ihmisluontoon.Menneisyyttä en voi muuttaa.
ON VAIN TÄMÄ HETKI.ON VAIN NÄMÄ VALINNAT.
Jokaisessa hetkessä on mahdollisuus.UUSI mahdollisuus.Usko itseesi, mahdollisuuksiisi.Mieti mitä haluat, aloita vaikka pienistä asioista, vaikka yhdestä asiasta jonka teet niinkuin haluat.Huomaat että tutustut itseesi ja alat ymmärtää itseäsi.Alat haluta yhä enemmän asioita ja myös toteuttaa niitä.Mutta sinun on edettävä pienin askelin.Muutos vaatii aikaa.Olet ehkä vuosia uskotellut olevasi jotain mitä et olekkaan.Pettänyt itseäsi ja luulotellut haluavasi asioita joita oikeastaan et haluakaan.
Itsensä kanssa on kuitenkin opittava elämään.
Ennenkuin voi elää muiden kanssa.Ja elämään kuuluvat kaikki tunteet.Myös ilo ja nautinto.
ÄLÄ SANO JOS, SANO K Y L L Ä!!!!!
teille, jotka vastasitte mun viestiini.
Ehkä elämä valaisee minutkin joskus..tai melko piankin.
Mutta niin pienestä on kiinni
joskus tämä kaikki.
Että jaksaa elämässä, että on ja jaksaa olla
pidempään, että jaksaa olla oma itsensä ja vieläpä kestää elämää-
siinä on haastetta.
Elän päivän kerrallaan.
Se on ainoa vaihtoehto, tai ainoa mahdollisuus.
Tiedän - ei niin kovin järkevää.
Pitäisi olla tavoitteita, unelmia, päämääriä.
Vaan jos ei sellaisia ole eli niitä ei kykene luomaan?
jos minulla olisi unelma....
:)kiitos.-no*****Doubt-