en tiedä minne tää ois paremmin tänne kuulunu mutta tänne sen nyt tungen...
Eli oon tällänen tavallinen tyttö joka täyttää kohta 16 vuotta. Koulussa aina ollu melkein luokan paras ja muuallakin pärjänny hyvin aina missä vaan mihin ryhdyn. On kuitenkin juttuja joita melkein kukaan ei tiedä.
Noin reilu vuos sitte aloin läträämään viinan kanssa, sillee että kukaan ei huomannu mitään kotona eikä lähipiirissä. En siis käy ulkona juomassa enkä ylpeile sillä että juon. Mulla oli mieliala kokoajan ihan maassa, mutten voi sanoa että olisin ollu masentunu tai ahistunu. Kuitenkin aloin silloin juomaan salaa ja ''viiltelin'' itteäni.
Se viiltely oli silloin luultavasti vaan huomionhakemista, enkä todellakaan oikeesti vedelly niitä vetoja pintaa syvemmälle. Silleen että iho vähän meni rikki... Kuitenkin yritin pitää ne piilossa, vaikka osittain annoin tahallaan ihmisten nähä ne. Yritin vaan saada jotenki jonkun huomaamaan että mulla oli paha olla.
Joka tapauksessa kukaan ei siis tiennyt siitä juomisesta. Kerran pääs kuitenkin käymään niin, että kaverit oli yötä ja sai mut kiinni. En suostunu juttelemaan asiasta niiden kanssa enempää. Nyt nää luulee (tietää) että juon ja että olisin silloin oikeesti viillelly. Sanon aina kun asiasta tulee jotenkin puhetta, että en enää juo. Että joskus sillon ku jäin kiinni että sen ja yhen toisen kerran lisäks en oo ikinä koskenu alkoholiin. Näin siis niille oon kertonut ja luultavasti ne sen uskookin, en oo aivan varma.
Jokatapauksessa oon nyt reilun vuoden ajan ottanu taskumattini kaapista, paikasta jonne sen jouduin piilottamaan kun kaverit löys sen, ja sitä juonu limsan kanssa.
Ei siinä luultavasti mitään pahaa oliskaan jos sellasta normaalia teinien kännäämistä olis. Ainoo vaan on se, että aina kun tulee pienikin vastaisku, siis todellakin miten vaan pieni, niin oon siellä kaapin perällä kaivamassa sitä pulloa. Olin melkein puol vuotta ''kuivilla'' ja pidin itteni erossa siitä. Nyt kuitenkin huomasin että oon taas alottanu tän. Eli on aivan sama mitä käy niin vaikka joka päivä viikolla juon jos siltä tuntuu.
En ota kun vähän, ja todella tarkoitan että vähän. Kun tulee tuttujen tai koulukaverien kanssa jotain juttua juomisesta ni sanon etten juo. Salailen siis asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Joka tapauksessa musta tuntuu etten enää voi elää näin, etten välitä onko perjantai vai maanantai jos tuntuu siltä että huikka auttaa.
Mitä voin tehä? En ole menossa puhumaan kenellekään ammattiauttajalle, en voi kavereille tätä kertoa, koska parhaan ystäväni en tahdo edes tietävän tätä ja loput lähimmät ystävät tietää yhtä lukuun ottamatta ja luultavasti eivät osaisi muuta kun sanoa, että ''se me kyllä tiedettiin'' vaikka tosiasiassa nääkin koittaa mua vaan suojella.
En todellakaan tiedä miten pääsen tästä eroon. Jäi asioita mitä halusin kirjottaa tähän mutta tästä tulis liian pitkä ja joku saattais tunnistaa mut. Joten jos on mitään ideoita niin voitteko auttaa?
Eli oon tällänen tavallinen tyttö joka täyttää kohta 16 vuotta. Koulussa aina ollu melkein luokan paras ja muuallakin pärjänny hyvin aina missä vaan mihin ryhdyn. On kuitenkin juttuja joita melkein kukaan ei tiedä.
Noin reilu vuos sitte aloin läträämään viinan kanssa, sillee että kukaan ei huomannu mitään kotona eikä lähipiirissä. En siis käy ulkona juomassa enkä ylpeile sillä että juon. Mulla oli mieliala kokoajan ihan maassa, mutten voi sanoa että olisin ollu masentunu tai ahistunu. Kuitenkin aloin silloin juomaan salaa ja ''viiltelin'' itteäni.
Se viiltely oli silloin luultavasti vaan huomionhakemista, enkä todellakaan oikeesti vedelly niitä vetoja pintaa syvemmälle. Silleen että iho vähän meni rikki... Kuitenkin yritin pitää ne piilossa, vaikka osittain annoin tahallaan ihmisten nähä ne. Yritin vaan saada jotenki jonkun huomaamaan että mulla oli paha olla.
Joka tapauksessa kukaan ei siis tiennyt siitä juomisesta. Kerran pääs kuitenkin käymään niin, että kaverit oli yötä ja sai mut kiinni. En suostunu juttelemaan asiasta niiden kanssa enempää. Nyt nää luulee (tietää) että juon ja että olisin silloin oikeesti viillelly. Sanon aina kun asiasta tulee jotenkin puhetta, että en enää juo. Että joskus sillon ku jäin kiinni että sen ja yhen toisen kerran lisäks en oo ikinä koskenu alkoholiin. Näin siis niille oon kertonut ja luultavasti ne sen uskookin, en oo aivan varma.
Jokatapauksessa oon nyt reilun vuoden ajan ottanu taskumattini kaapista, paikasta jonne sen jouduin piilottamaan kun kaverit löys sen, ja sitä juonu limsan kanssa.
Ei siinä luultavasti mitään pahaa oliskaan jos sellasta normaalia teinien kännäämistä olis. Ainoo vaan on se, että aina kun tulee pienikin vastaisku, siis todellakin miten vaan pieni, niin oon siellä kaapin perällä kaivamassa sitä pulloa. Olin melkein puol vuotta ''kuivilla'' ja pidin itteni erossa siitä. Nyt kuitenkin huomasin että oon taas alottanu tän. Eli on aivan sama mitä käy niin vaikka joka päivä viikolla juon jos siltä tuntuu.
En ota kun vähän, ja todella tarkoitan että vähän. Kun tulee tuttujen tai koulukaverien kanssa jotain juttua juomisesta ni sanon etten juo. Salailen siis asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Joka tapauksessa musta tuntuu etten enää voi elää näin, etten välitä onko perjantai vai maanantai jos tuntuu siltä että huikka auttaa.
Mitä voin tehä? En ole menossa puhumaan kenellekään ammattiauttajalle, en voi kavereille tätä kertoa, koska parhaan ystäväni en tahdo edes tietävän tätä ja loput lähimmät ystävät tietää yhtä lukuun ottamatta ja luultavasti eivät osaisi muuta kun sanoa, että ''se me kyllä tiedettiin'' vaikka tosiasiassa nääkin koittaa mua vaan suojella.
En todellakaan tiedä miten pääsen tästä eroon. Jäi asioita mitä halusin kirjottaa tähän mutta tästä tulis liian pitkä ja joku saattais tunnistaa mut. Joten jos on mitään ideoita niin voitteko auttaa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
monessa asiassa, mutta et taida hyväksyä sitä, että kukaan ei ole täydellinen. Olet ilmeisesti ns. kultalusikalla syötetty ja aina saanut kaiken, mitä olet halunnut. Ja helposti.
Nyt alat pikkuhiljaa mieltää, että sinullekin saattaa tulla eteen asioita, mitkä ei aina menekään sinun mielesi mukaan. Parasta on alkaa ajatella niin, ettei mikään ole täydellistä. Kun sen hyväksyt lähtökohdaksi, kestät myös vastoinkäymisiä tarttumatta pulloon. Siitä se lähtee, mutta hyvä olisi olla joku ymmärtäväinen henkilö, joka tukisi sinua tuossa. Silloin kaikki olisi helpompaa.
vikaan! En ole kultalusikalla syötetty, todellakaan. Meillä kotona perhe-elämä on välillä ollut yhtä helvettiä ja on edelleenkin vähän. En aikonut sotkea tätä tähän, mutta todellakin meidät on kasvatettu kovan koulun kautta.
Toisekseen olen sietänyt todella kauan erilaisia vastoinkäymisiä ja selvinnyt niistä aika pitkälle. Perimmäinen syy juomisen aloittamiseen oli koulukiusaaminen. Enkä ollut nyt käsittelemässä tätä asiaa vaan sitä, miten pääsen siitä yli.
Kävin peruskoulun loppuun jonka jälkeen kiusaamista ei ole ilmennyt, ainakaan vielä. Olen saanut sietää selän takana ja suoraan naama päin haukkumista ensimmäisistä kouluvuosista lähtien. Kyse ei siis todellakaan ole nyt siitä. Ja vielä voin huomauttaa, etten minä ollut itse syyllinen kiusatuksi tulemiselle. Tälle asialle en itse voinut mitään ja opettajat sulkivat silmänsä tältä asialta.
Et voi siis väittää, että olen saanut kaiken minkä olen halunnut tai etenkään helposti. Myös sukulaisten osalta olen joillekkin meistä serkuksista aina tärkeysjärjestyksessä se viimeinen.
En siis ollut täällä surkuttelemassa elämääni, vaan pyysin apua tai neuvoja miten pääsen yli tästä jo tavaksi muuttuneesta asiasta.
tein vääriä johtopäätöksiä sinusta vain muutaman kirjoittamasi rivin perusteella. Vastaukseni olisi ollut aivan toisenlainen, mikäli olisin tiennyt tuon koulukiusaamisen ja kotisi ajoittaisen perhehelvetin.
Noista molemmista olen ERITTÄIN pahoillani ja sympatiani ovat täysin sinun puolellasi. Olet kokenut paljon pahaa ja asiatonta, eikä se ole ollenkaan sinun syysi. Jos mikä minun tunteeni saa kuohumaan, niin juuri koulukiusaaminen! Se on vaan NIIN VÄÄRIN!!!
Nyt ymmärrän myös juomistasi. Haluaisin antaa "isän kädestä" kaikille sinua väärin kohdelleelle, että tajuaisivat, kuinka perusteellisen väärin he tekevät! Kukaan, ei kukaan ole ansainnut minkäänlaista kiusaamista, ei millään perusteella.
Vaikka olen mies, tunnen voimakasta myötätuntoa sinua kohtaan. Melkein kyyneleet tuli silmiini lukiessani kertomustasi! Jos olisin kanssasi, pitäisin sinua turvassa ja puolustaisin sinua...
Toivon, ettei alkoholista tule sinulle ongelmaa. Se ei nimittäin ratkaise mitään. Sinun pitäisi saada joku ymmärtäväinen ystävä, joka auttaisi sinua unohtamaan ikävät kokemuksesi ja suuntaamaan katseesi toiveikkaasti parempaan huomiseen...Toivon sinulle jatkossa kaikkea hyvää ja ennenkaikkea vahvuutta kestää eteen tulevat asiat...:)
aika epäselvästi, mutta hyvä että ymmärrät nyt.
Olen todella kiitollinen siitä, ettet syyllistänyt minua. Luulen, että just toi jutteleminen vois auttaa tosi paljon.
Voin onnekseni huomata, että mulla on monta erittäin läheistä ystävää, jotka tukis luultavasti mua, jos heille pystyn kertomaan. Onneksi sentään niin, sillä oikeesti itsetuntoni on aika huono.
Toivon todellakin itsekkin sitä, että osaisin unohtaa nämä asiat ja jatkaa vaan eteenpäin. Joka tapauksessa uskon, että se tuki on tosi tärkee osa siinä. Mutta voin vaan toivoa, että joskus löydän jonkun, jolle oon tarpeeks hyvä.
Kiitos sulle