jaksatko

En yleensä osallistu tällaisiin virtuaalikeskusteluihin, mutta kannanpa tämän kerran korteni kekoon. Olen siis itse sivarini suorittanut yhteiskuntatieteiden ylioppilas.

Perinteisestihän siviilipalvelukseen on hakeuduttu ehdottoman vakaumuksen perusteella, mikä kieltää aseeseen tarttumisen kaikissa tilanteissa. Itse olin kaksi kuukautta asepaveluksessa. Päädyttyäni kahdentoista kuukauden palvelusajalle päätin hakea siviilipalvelukseen tarkoituksenmukaisuuspasifismini johdosta. Tämä pasifismin muoto tarkoittaa, että koin touhua perusteellisesti pohdittuani sen hyödyttömäksi. Erityisesti perustelen tätä itselleni sillä, että maailmassa niin monet sotilaallisia uhkia merkittävämmät tekijät jäävät vaille huomiota: ympäristötuhot, kolmannen maailman kurjuus, sosiaalinen anomia ja demokratian rappeutuminen.

Valtion käsittäminen turvallisuuden subjektiksi ei ole täysin ongelmaton asia. Valtio ei sinänsä ole, vaan yhteisön on jollain tavalla sovittava, että luodaan valtio, joka voi sitten tulla uhatuksi. Voidaankin ajatella, että kansallisvaltiorakenteiden purkaminen voisi vaikuttaa positiivisesti aseistariisuntaan, mikäli tilalle kyettäisiin luomaan positiivisempi identiteetti. Tässä on hyvä huomata, että erittäin keinotekoinen valtiorakennelma on lyönyt itsensä - erityisesti Venäjän karhun kainalossa lepäävässä Suomessa - hämmästyttävän itsestään selväksi asiaksi.

Toisaalta asevelvollisuusarmeijasta käydään debattia. Vaikka olenkin politologi, aihe ei ole minulle erityisen tuttu. Perusargumentaatiossa näyttää olevan kyse siitä, voidaanko laajaan, mutta huonosti varustettuun reserviin (eli Suomen nykyiseen armeijaan) nojaten puolustautua tulevia sotilaallisia uhkia vastaan. Ratkaisuun etsitään avainta, ei-niin-yllättäen, Venäjän turvallisuusstrategian tutkimuksesta. Asevelvollisuusarmeijan hylkäämistä voidaan perustella toisaalta Venäjän heikkoudella - Venäjän kyky yhteiskunnalliseen mobilisaatioon on liian heikko - ja toisaalta sotilasdoktriinilla, joka painottaa taktisten ydinaseiden ja ilmavoimien käyttöä. Nämä argumentit ovat tosin keskenään ristiriitaiset, sillä sotilasdoktriini edellyttää, että Venäjä kykenee verkostosodankäyntimäiseen strategiseen iskuun Suomen ylintä valtiojohtoa vastaan, joka veisi perusteet johdetulta aluepuolustukselta. Vasta-argumenttina käytetään usein puolustuspäätösten pitkän aikavälin ongelmaa: kun asevelvollisuusarmeija ajetaan alas, kestää 10-20 vuotta asettaa se uudelleen valmiuteen.

Siviilipalvelus on aseettomalle palvelukselle mielestäni rationaalisempi vaihtoehto, sillä aseeton palvelus asettaa velvollisen organisoidun väkivaltakoneiston varjoon. Pasifismin ideana ei ole se kevyt käsiase kainalossa, vaan se, halutaanko palvella väkivaltakoneistoa. Tähän vedoten voidaan myös lähteä totaalikieltäytyjäksi, mikäli kansallisvaltio itsessään käsitetään väkivaltakoneistoksi.

Erityistä huomiota uudessa turvallisuuskeskustelussa on saanut asioiden turvallistaminen. Tällä tarkoitetaan sitä, ettei asioita nosteta turvallisuusuhiksi vain siksi, että ne voidaan empiirisesti todeta, vaan aina tarvitaan sosiaalisen konstruktion prosessi, joka johtaa siihen, että asialle annetaan "overriding priority". Voidaan kysyä, johtuuko sotilaallisen puolustuksen ylivalta siitä, että yhteiskunnallisesti muotoutuneet kulttuuristen ja sosiaalisten käytäntöjen kielelliset kiteytymät (= diskurssit) eivät anna yksilölle muita mahdollisuuksia kuin käsitteellistää ympäröivät uhat kansallisen ja sotilaallisen turvallisuuden kautta.

Kriittisen geopolitiikan näkökulmasta ns. deterritorialisaatio on yksi argumentti, jota asevelvollisuusarmeijaa vastaan käytetään. Globalisoituvassa toimintaympäristössä millekään valtiolle ei välttämättä ole hyötyä aluiden valloitamisesta, lukuun ottamatta joitain strategisesti erittäin tärkeitä alueita, kuten Lähi-itä (vrt. Irakin sota) ja Korean niemimaa. Pohjana tälle on, että nykyisessä taloudellisessa kilpailussa valtion menestyksen takana on erityisesti sen kyky kouluttaa ja houkutella huippuosaajia. Koska taloudellinen suorituskyky korreloi lähes suoraan kansainvälispoliittisen vallankäytön kanssa, kannattaa pikemmin uhrata voimavaroja talouden kehittämiseen kuin hankkia itselle maine huonona investointikohteena arvaamattoman ulkopolitiikan johdosta. Tämä pätee myös Venäjään; Neuvostoliiton aikainen rakenteellis-ideologinen valtakertymä on muuttunut tietoon ja taloudelliseen valtaan pohjautuvaan, entisistä kommunisteista koostuvaan ytimeen, jonka etujen mukaista on kehittää öljykuljetuksia Itämeren kautta.

Kyse on siis pohjimmiltaan asevelvollisuusarmeijan hyödyllisyyttä, turvallistamista ja valtion olemusta turvallisuussubjektina koskevasta keskustelusta. Jo pitkän aikaa, kenties Gandhista lähtien, on myös pohdittu, kuinka aseettomasti voidaan vastustaa miehittäjää. On ajateltu, että samalla tavoin kuin nykyisin yhteiskunnat tekevät sopimuksia asevelvollisuuden suorittamisesta, voidaan tehdä sopimuksia siitä, että miehittäjää ei totella. Mitä hyötyä on maassa, jossa koko kansa yksinkertaisesti jättää työt tekemättä? Tämä vastarinta on siis täysin väkivallatonta. Aiheesta lisää esim. Johan Galtungin vuosikymmeniä vanhat, mutta yhä relevantit tutkimukset.

Toivottavasti tämä pitkähkö katsaus asevelvollisuusarmeijaa eri lähtökohdista kritisoiviin katsantokantoihin auttoi. Huomioithan, etteivät samat henkilöt käytä kaikkia perusteluja: itse en voisi kuvitellakaan perustelevani siviilipalvelusta tai asevelvollisuusarmeijan lakkauttamista sotilaallisiin syihin vedoten, sillä uskon, että maailmassa kaivataan perusteellista valtakeskittymien purkamista, eikä nykyisen elämäntavan suojaamista.