Eräs minua askarruttanut sukupuolisuhteisiin liittyvä kysymys on seuraava: onko avioliiton tai avoliiton) purkaminen sen takia, että toinen osapuli löytää itselleen uuden miehen/naisen lainkaan moraalin piiriin kuuluva asia. Olettakaamme lisäksi, että jätetty on tehnyt parhaansa, rakastanut puolisoaan, eikä syyllistynyt mihinkään selkeisiin koiruuksiin. Keskustelussa ”Miesliikkeen periaateohjelma” (8.10) tätä asiaa sivuttiin, mutta se ei tullut riittävästi esille.
Tuossa keskustelussa Sohvi kommentoi avionrikkojanäidin oikeuksia seuraavalla tavalla: "Jos avionrikkojaäiti on hyvä äiti, osaava, rakastaa lastaan ja lapsi häntä, mutta isä ei ole välittänyt tähänkään asti hoitaa ja kasvattaa lasta, ei osaa laittaa ruokaa, ei halua siivota, pyykätä ym. eikä lapsi halua isän hoiviin, niin isällekö sinä lapsen väkisin työntäisit?" Hämmästyttävää on se, että aiemmassa keskustelussa NIMENOMAAN keskityttiin tilanteeseen, jossa toinen osapuoli ei ole tehnyt ”mitään pahaa”. Sohvi tuo sen sijaan keskusteluun sen kaltaisia lisäehtoja (premissejä), jotka tekevät hänen väitteistä lähes itsestäänselvästi tosia, mutta valitettavasti väistää koko kysymyksen polttavuudessaan eli onko avioliitosta (tai avoliitosta) irtautuminen toisen miehen/naisen takia yleensä moraalin piiriin kuuluva kysymys. (Huom! me emme keskustele siitä, onko teko oikein vain väärin vaan siitä KUULUUKO SE YLIPÄÄNSÄ MORAALIN PIIRIIN. Ero on huikea, mutta jos ette se sitä nyt havaitse, se selkiytyy kyllä) Mikä pahinta Sohvi ei millään tavalla edes huomaa tätä.
Seuraavassa tarjoilen muutamia hyvin tyypillisiä strategioita eron oikeuttamiseen toisen partnerin löytyessä. Esimerkkien jälkeen käsittelen ongelmaa yleisellä tasolla.
1. Ensimmäistä vaihtoehtoa ei tarvitse pitkällisesti esittää, tehän näette sen yllä. Tarkastelkaamme Sohvin argumenttia. Siis miehen syyttömyys on aina pelkästään näennäistä, mutta jos asiaa kaivellaan enemmän, niin todellinen syyllinen on aina mies (tai yhtä hyvin nainen. Tämä spesifi perustelun muoto on tosin naisille hieman tyypillisempi). Mikä hämmästyttävintä, monesti olen havainnut, että tätä pidetään a priorisena eli kokemuksesta riippumattomana totuutena. Kysymys ei siis ole siitä, onko näin, vaan siitä, MITEN OSOITAN, ETTÄ SE ON NIIN. Psykologiaa edes koulutasolla tuntevat muistavat varmasti defenssimekanismin nimeltä rationalisaatio. Sohvin tuoma lisäpremissi keskusteluun edustaa rationalisaatiota parhaimmillaan. Hän tietoisesti vääristää ennalta sovittuja keskustelun lähtökohtia. Jotta näin voisi tehdä, täytyy omata huomattavaa varmuutta asiastaan. (Tämä lisähuomio ei monia kiinnosta, mutta itse asiassa rationalisaatiota defenssinä on vaikea erottaa rationaalisesta ajattelusta ”positiivisessa” merkityksessä. Itse määrittelisin rationalisaation asiaankuulumattomaksi a priorisuudeksi. A priorisuus järkevässä mielessä viittaa tilanteeseen, jossa käsitteet eivät viittaa itsensä ulkopuolelle, ts. ne ovat analyyttisia totuuksia, esim. 2 2=4 tai Kantin tuttu ”alle jungesellen sind unverheiratete Männer.” -Kaikki poikamiehet ovat naimattomia miehiä.) Tämänkaltaisesta argumentaatiosta ei voi edes ensisijassa syyttää feministejä, mutta kiistatta he ovat antaneet (ehkä haluamattaan) huomattavia väärinkäytön mahdollisuuksia naisille, jotka perustelevat, miksi kaikki avioerot ovat väistämättä miehen syitä, ei naisten.
2. ”En voinut sille mitään, se vaan tapahtui.” Tämähän on monien näkemys ”aidosta” rakkaudesta. Epäaitoon rakkauteen kuuluu harkinta etc. kun taas aito rakkaus on demoninen voima, jota ei voi kontrolloida tai vastustaa. Monet murhaajat vetoavat täsmälleen samaan argumenttiin puukottaessaan uhriaan 53 kertaa vatsan seutuville. Murhaajan argumentti on uskottava, mutta onko rakastajan. Mielenkiintoista on se, että siinä vaiheessa kun ”häpeällisestä” sopimusavioliitosta päästiin eroon, niin kumma kyllä autonomia ja kontrolli ei siirtynytkään yksilölle, vaan tämän mallin suosion kautta valta siirtyi jonkin sortin demoniselle voimalle. Ihmiset olivat kauhuissaan kysymyksen edessä: mistä tiedän rakastanko? Vaikka teoria olisi totta, se ostetaan kovalla hinnalla. Kuinka moni olisi valmis luopumaan ihmisyyden tärkeimmästä piirteestä, vapaudesta. Kuten Kant sanoi, on uskomaton harhakuvitelma luulla, että ihminen on vapaa toimiessaan ”minkään käskyn estämättä.” Juuri tällöinhän ihminen on täysin viettien armoilla. Joka tapauksessa vastuu toiminnasta ainakin onnistutaan poistamaan täydellisesti.
3. ”Riidassa on aina kaksi osapuolta ja hyvä avioliitto ei koskaan pääty toisen löytäessä uuden puolison, vaan suhde on alkanut jo huonontua toisen etsiessä uutta.” No, niinhän se usein onkin, mutta jos tämä periaate nostetaan a prioriseksi, kokemuksen ulkopuolelle, niin jo on kumma. Muistan ala-asteella kerran kun eräs poika hakattiin sairaalakuntoon, koska hänellä oli väärän merkkinen takki. Opettaja kieltäytyi rankaisemasta hakkaajaa, koska riitahan ei tunnetusti synny yhdelle henkilölle. No ei helvetissä synnykään, toisellahan oli väärän merkkinen takki. Tämän säännön pohjalta toimiminen lisää katkeruutta enemmän kuin mikään muu. Sen sijasta, että sanotaan: ”sori, mä löysin uuden”, lisätään suolaa haavoille jatkamalla, että ”meillähän ei missään nimessä edes mennyt hyvin”, johtuen ehkä osittain Sohvin esiintuomista tekijöistä. Ja miksi ei mennyt hyvin? No ”en kai sinua muuten olisi jättänyt, sillä MÄÄRITTELYN MUKAAN hyvät avioliitot eivät koskaan kariudu toisen jättämiseen, vaan KYLLÄ SIINÄ ON PAKKO OLLA TAUSTALLA JOTAIN MUUTA!” Kuinkas muutenkaan. Tämän jälkeen vasta alkaa sen pohtiminen, mitä taustalla saattoi olla. Eritoten koska tämä periaate on niin itsestään selvä (a priorinen), ettei sitä tarvitse kokemusperäisesti testata, niin sitä ei takuuvarmasti voi koskaan myöskään osoittaa vääräksi.
4. Jos ei enää rakasta, niin on parempi lopettaa koko homma. Hienoa, hienoa, mutta mitä se rakkaus sitten on: sellaistako kuin kohdassa 2? Ajatelkaapa, pari on 20 vuotta naimisissa, jonka jälleen toinen jätetään ja jättäjä sanoo huomanneensa uuden löydyttyä, ettei vanhaa koskaan rakastanutkaan. Niinpä niin, täysin mahdollista, haluaisin vain tietää miten yhden päivä tai viikon perusteella sitten tietää, että rakastaa uutta, jos 20 vuoden aikana ei saanut selville, että rakasti edellistä. Jostain kumman syystä se uuden löytyminen vasta johtaa tähän havaintoon.
Mitä vastaamme kysymykseemme edellisten esimerkkien pohjalta? Vastaus on mielestäni yksinkertainen. TOISEN JÄTTÄMINEN KOETAAN NIIN TYPERRYTTÄVÄN MORAALISEKSI KYSYMYKSEKSI, ETTEI SITÄ EDES USKALLETA LÄHESTYÄ VASTUUNTUNTOISESTI, MORAALISTEN ARGUMENTTIEN VARASSA. Eikö olekin hämmästyttävää? Prima facie eli ensi katsomalta tilanne näyttää siltä, että jättäjässä ei joko a) ole mitään vikaa (tyyliin, se vain tapahtui) tai b) jätetyssä on täsmälleen yhtä paljon vikaa. (Määrittelyn mukaan, kuinkas muuten, kokemusperäiselle aineistolle voidaan pyllistää. Tätä juuri tarkoitin puhumalla rationalisaatiosta (psykologisessa merkityksessä) luvattomana a priorisuutena.)
Tämän havainnon merkitys on uskomattoman tärkeä! Ajatelkaapa, mistä johtuu, että jos lainaan kaverilta 20 euroa voimme vielä moikata kadulla, mutta jos lainaan häneltä 2 000 euroa (kykenemättä maksamaan takaisin), alan vihaamaan häntä kuin ruttoa. Analoginen tilanne aiheeseemme muodostuu sitä kautta, että koen syntini niin suureksi, etten enää kykene lähestymään tilannetta moraalisten argumenttien varassa, vaan alan ”defenseeraamaan”.
Selvitettyämme tämän ongelman katsastakaamme vielä tilannetta lapsen huoltajuuden määräytymisestä. Sohvi kirjoittaa asiasta artikkelissa ”Nyt vasta luin” (liittyy ”Miesten periaateohjelma” -keskusteluun) seuraavasti: ”Huoltajuuden pitää määräytyä vain ja ainoastaan lapsen edun näkökulmasta, kumpi on sopivampi huoltaja ja kumman luona lapsi (lapset) haluaa olla. Huoltajuus ei missään nimessä saa olla syyllisyysperusteinen. Ja minne asti syyllisyysketjua muka tutkittaisiin? Jos nainen on ihastunut toiseen mieheen, saattaa taustalla olla aviosiipan välinpitämättömyyttä, henkistä kiusaamista (vaikea todistaa) tms. Ja vaikka siippa olisi kuinka kunnollinen tahansa, niin luultavimmin ero on kaikkein viisainta silloin, kun rakkaus toiseen vakavasti iskee. Ei se naisesta huonoa tee välttämättä, miksi tekisi? Uusi kumppanuus ja uusi perhe voi olla vaikka kuinka onnellinen, hyvä ja kestävä. Sama pätee miehiin, silloin kun mies on jättäjä, yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet.”
Suurimpaan osaan Sohvin argumenteista olemme jo vastanneet. Pohtikaamme silti vielä hetki tuota huoltajuuskysymystä. Kaikki tuntuvat hyväksyvän sen, että LAPSEN ETU vaatii, että kasvattaja kykenee osoittamaan edes hitusen moraalista kelvollisuutta. Jos kasvattaja on väkivaltainen, päihdeongelmainen jne., koemme oikeutetuksi lapsen huollon siirtämisen toiselle puolisolle avioeron jälkeen. Mitä sanomme tilanteista, joissa suhteesta on lähdetty vain uuden miehen perään ja vanha puoliso on raunioitunut ja hylätty? (Puhun tässä miehen jättämisestä, koska nainen tuntuu lähes automaattisesti saavansa lapset mukaansa.) Mitä sanomme tilanteista, joissa tämä on tapahtunut ilman jätetyn osapuolen syytä? Mitä sanomme tilanteissa, jossa jätetty osapuoli on tehnyt kaikkensa pelastaakseen suhteen?
Eräs asia, jonka voimme sanoa ehdottomalla varmuudella on seuraava: jäi lapsi tai lapset kenelle hyvänsä, JÄTTÄJÄN ON OTETTAVA TÄYSI MORAALINEN VASTUU TEOSTAAN, EIKÄ SIIRRETTÄVÄ SITÄ JÄTETYN TAI JONKUN DEMONISEN VOIMAN HARTEILLE. Jos hän on kyvytön käsittelemään asiaa moraalisesti, hän ei ole myöskään kyvykäs toimimaa kenenkään lapsen huoltajana. Olkaa nyt tarkkana hyvät ihmiset. Minä EN sano, että pettäjä olisi kyvytön toimimaan huoltajana, eikä se ollut tarkoitukseni. Ainoa, mitä sanoin on se, että hänen on kyettävä ottamaan moraalinen vastuu teostaan. Luuletteko että tämä on itsestään selvää? Näin ehkä pitäisi olla, mutta näin ei todellakaan ole. LAPSEN ETU ei ole asuminen moraalista vastuutaan pakenevan ihmisen seurassa. Yksi päiväkin voi olla kohtalokkaan turmeleva.
Entä mitä sanomme ajatusten ja tekojen välisestä suhteesta? Kuten tiedämme, uskonnoissakin (ainakin useimmissa) on ensisijaista hyvät teot, eikä hyvät puheet. Tähän en osaa antaa lopullista vastausta, silti tiedän, mistä kaikki ainoastaan voi lähteä liikkeelle: moraalisen vastuun tuntemisesta. Tästä vastuusta on kerrottava myös lapselle. Myönnettäköön, että oman moraalisen kelvottomuuden tunnustaminen vaatii sisua. Jos siihen joku kykenee, voisimme jopa soveltaa vanhaa uskonnollista maksiimia: se joka itsensä kohottaa, se alennetaan ja se, joka itsensä alentaa, se ylennetään.
Sanottakoon lopuksi, etten myöskään näe mitään pahaa siinä, että petetty saa olla ensisijainen huoltaja. Jos hän on lastaan rakastanut ja parhaansa tehnyt, en näe mitään perustetta lapsen poisviemiseen hänen luotaan. Jos lapsi joutuu siirtymään pois kotoaan äidin löytäessä uuden miehen, kyllä voimakkaampi asema tulee olla sillä, joka pitää lapsen kotonaan kuin sillä, joka haluaa viedä hänet POIS SIELTÄ. Jos ero tapahtuu ilman perustetta, nainen jättää kotinsa (myös symbolisessa mielessä). Mikä oikeus hänellä on ottaa lapsi mukaansa?
Yksi syy löytyy yhteiskuntamme raadollisuudesta. Kyllä se tiedetään, että jätetty mies on ahdistunut, surullinen ja onneton. Tiedämme myös, että de facto lapsi viihtyisi useimmiten paremmin äidin uudessa ja kukoistavassa parisuhteessa, jossa rakkauden tuli palaa ja koko universumi muuttuu yhdeksi isoksi onnen ja autuuden kentäksi.
Sellainen on maailma.
Tuossa keskustelussa Sohvi kommentoi avionrikkojanäidin oikeuksia seuraavalla tavalla: "Jos avionrikkojaäiti on hyvä äiti, osaava, rakastaa lastaan ja lapsi häntä, mutta isä ei ole välittänyt tähänkään asti hoitaa ja kasvattaa lasta, ei osaa laittaa ruokaa, ei halua siivota, pyykätä ym. eikä lapsi halua isän hoiviin, niin isällekö sinä lapsen väkisin työntäisit?" Hämmästyttävää on se, että aiemmassa keskustelussa NIMENOMAAN keskityttiin tilanteeseen, jossa toinen osapuoli ei ole tehnyt ”mitään pahaa”. Sohvi tuo sen sijaan keskusteluun sen kaltaisia lisäehtoja (premissejä), jotka tekevät hänen väitteistä lähes itsestäänselvästi tosia, mutta valitettavasti väistää koko kysymyksen polttavuudessaan eli onko avioliitosta (tai avoliitosta) irtautuminen toisen miehen/naisen takia yleensä moraalin piiriin kuuluva kysymys. (Huom! me emme keskustele siitä, onko teko oikein vain väärin vaan siitä KUULUUKO SE YLIPÄÄNSÄ MORAALIN PIIRIIN. Ero on huikea, mutta jos ette se sitä nyt havaitse, se selkiytyy kyllä) Mikä pahinta Sohvi ei millään tavalla edes huomaa tätä.
Seuraavassa tarjoilen muutamia hyvin tyypillisiä strategioita eron oikeuttamiseen toisen partnerin löytyessä. Esimerkkien jälkeen käsittelen ongelmaa yleisellä tasolla.
1. Ensimmäistä vaihtoehtoa ei tarvitse pitkällisesti esittää, tehän näette sen yllä. Tarkastelkaamme Sohvin argumenttia. Siis miehen syyttömyys on aina pelkästään näennäistä, mutta jos asiaa kaivellaan enemmän, niin todellinen syyllinen on aina mies (tai yhtä hyvin nainen. Tämä spesifi perustelun muoto on tosin naisille hieman tyypillisempi). Mikä hämmästyttävintä, monesti olen havainnut, että tätä pidetään a priorisena eli kokemuksesta riippumattomana totuutena. Kysymys ei siis ole siitä, onko näin, vaan siitä, MITEN OSOITAN, ETTÄ SE ON NIIN. Psykologiaa edes koulutasolla tuntevat muistavat varmasti defenssimekanismin nimeltä rationalisaatio. Sohvin tuoma lisäpremissi keskusteluun edustaa rationalisaatiota parhaimmillaan. Hän tietoisesti vääristää ennalta sovittuja keskustelun lähtökohtia. Jotta näin voisi tehdä, täytyy omata huomattavaa varmuutta asiastaan. (Tämä lisähuomio ei monia kiinnosta, mutta itse asiassa rationalisaatiota defenssinä on vaikea erottaa rationaalisesta ajattelusta ”positiivisessa” merkityksessä. Itse määrittelisin rationalisaation asiaankuulumattomaksi a priorisuudeksi. A priorisuus järkevässä mielessä viittaa tilanteeseen, jossa käsitteet eivät viittaa itsensä ulkopuolelle, ts. ne ovat analyyttisia totuuksia, esim. 2 2=4 tai Kantin tuttu ”alle jungesellen sind unverheiratete Männer.” -Kaikki poikamiehet ovat naimattomia miehiä.) Tämänkaltaisesta argumentaatiosta ei voi edes ensisijassa syyttää feministejä, mutta kiistatta he ovat antaneet (ehkä haluamattaan) huomattavia väärinkäytön mahdollisuuksia naisille, jotka perustelevat, miksi kaikki avioerot ovat väistämättä miehen syitä, ei naisten.
2. ”En voinut sille mitään, se vaan tapahtui.” Tämähän on monien näkemys ”aidosta” rakkaudesta. Epäaitoon rakkauteen kuuluu harkinta etc. kun taas aito rakkaus on demoninen voima, jota ei voi kontrolloida tai vastustaa. Monet murhaajat vetoavat täsmälleen samaan argumenttiin puukottaessaan uhriaan 53 kertaa vatsan seutuville. Murhaajan argumentti on uskottava, mutta onko rakastajan. Mielenkiintoista on se, että siinä vaiheessa kun ”häpeällisestä” sopimusavioliitosta päästiin eroon, niin kumma kyllä autonomia ja kontrolli ei siirtynytkään yksilölle, vaan tämän mallin suosion kautta valta siirtyi jonkin sortin demoniselle voimalle. Ihmiset olivat kauhuissaan kysymyksen edessä: mistä tiedän rakastanko? Vaikka teoria olisi totta, se ostetaan kovalla hinnalla. Kuinka moni olisi valmis luopumaan ihmisyyden tärkeimmästä piirteestä, vapaudesta. Kuten Kant sanoi, on uskomaton harhakuvitelma luulla, että ihminen on vapaa toimiessaan ”minkään käskyn estämättä.” Juuri tällöinhän ihminen on täysin viettien armoilla. Joka tapauksessa vastuu toiminnasta ainakin onnistutaan poistamaan täydellisesti.
3. ”Riidassa on aina kaksi osapuolta ja hyvä avioliitto ei koskaan pääty toisen löytäessä uuden puolison, vaan suhde on alkanut jo huonontua toisen etsiessä uutta.” No, niinhän se usein onkin, mutta jos tämä periaate nostetaan a prioriseksi, kokemuksen ulkopuolelle, niin jo on kumma. Muistan ala-asteella kerran kun eräs poika hakattiin sairaalakuntoon, koska hänellä oli väärän merkkinen takki. Opettaja kieltäytyi rankaisemasta hakkaajaa, koska riitahan ei tunnetusti synny yhdelle henkilölle. No ei helvetissä synnykään, toisellahan oli väärän merkkinen takki. Tämän säännön pohjalta toimiminen lisää katkeruutta enemmän kuin mikään muu. Sen sijasta, että sanotaan: ”sori, mä löysin uuden”, lisätään suolaa haavoille jatkamalla, että ”meillähän ei missään nimessä edes mennyt hyvin”, johtuen ehkä osittain Sohvin esiintuomista tekijöistä. Ja miksi ei mennyt hyvin? No ”en kai sinua muuten olisi jättänyt, sillä MÄÄRITTELYN MUKAAN hyvät avioliitot eivät koskaan kariudu toisen jättämiseen, vaan KYLLÄ SIINÄ ON PAKKO OLLA TAUSTALLA JOTAIN MUUTA!” Kuinkas muutenkaan. Tämän jälkeen vasta alkaa sen pohtiminen, mitä taustalla saattoi olla. Eritoten koska tämä periaate on niin itsestään selvä (a priorinen), ettei sitä tarvitse kokemusperäisesti testata, niin sitä ei takuuvarmasti voi koskaan myöskään osoittaa vääräksi.
4. Jos ei enää rakasta, niin on parempi lopettaa koko homma. Hienoa, hienoa, mutta mitä se rakkaus sitten on: sellaistako kuin kohdassa 2? Ajatelkaapa, pari on 20 vuotta naimisissa, jonka jälleen toinen jätetään ja jättäjä sanoo huomanneensa uuden löydyttyä, ettei vanhaa koskaan rakastanutkaan. Niinpä niin, täysin mahdollista, haluaisin vain tietää miten yhden päivä tai viikon perusteella sitten tietää, että rakastaa uutta, jos 20 vuoden aikana ei saanut selville, että rakasti edellistä. Jostain kumman syystä se uuden löytyminen vasta johtaa tähän havaintoon.
Mitä vastaamme kysymykseemme edellisten esimerkkien pohjalta? Vastaus on mielestäni yksinkertainen. TOISEN JÄTTÄMINEN KOETAAN NIIN TYPERRYTTÄVÄN MORAALISEKSI KYSYMYKSEKSI, ETTEI SITÄ EDES USKALLETA LÄHESTYÄ VASTUUNTUNTOISESTI, MORAALISTEN ARGUMENTTIEN VARASSA. Eikö olekin hämmästyttävää? Prima facie eli ensi katsomalta tilanne näyttää siltä, että jättäjässä ei joko a) ole mitään vikaa (tyyliin, se vain tapahtui) tai b) jätetyssä on täsmälleen yhtä paljon vikaa. (Määrittelyn mukaan, kuinkas muuten, kokemusperäiselle aineistolle voidaan pyllistää. Tätä juuri tarkoitin puhumalla rationalisaatiosta (psykologisessa merkityksessä) luvattomana a priorisuutena.)
Tämän havainnon merkitys on uskomattoman tärkeä! Ajatelkaapa, mistä johtuu, että jos lainaan kaverilta 20 euroa voimme vielä moikata kadulla, mutta jos lainaan häneltä 2 000 euroa (kykenemättä maksamaan takaisin), alan vihaamaan häntä kuin ruttoa. Analoginen tilanne aiheeseemme muodostuu sitä kautta, että koen syntini niin suureksi, etten enää kykene lähestymään tilannetta moraalisten argumenttien varassa, vaan alan ”defenseeraamaan”.
Selvitettyämme tämän ongelman katsastakaamme vielä tilannetta lapsen huoltajuuden määräytymisestä. Sohvi kirjoittaa asiasta artikkelissa ”Nyt vasta luin” (liittyy ”Miesten periaateohjelma” -keskusteluun) seuraavasti: ”Huoltajuuden pitää määräytyä vain ja ainoastaan lapsen edun näkökulmasta, kumpi on sopivampi huoltaja ja kumman luona lapsi (lapset) haluaa olla. Huoltajuus ei missään nimessä saa olla syyllisyysperusteinen. Ja minne asti syyllisyysketjua muka tutkittaisiin? Jos nainen on ihastunut toiseen mieheen, saattaa taustalla olla aviosiipan välinpitämättömyyttä, henkistä kiusaamista (vaikea todistaa) tms. Ja vaikka siippa olisi kuinka kunnollinen tahansa, niin luultavimmin ero on kaikkein viisainta silloin, kun rakkaus toiseen vakavasti iskee. Ei se naisesta huonoa tee välttämättä, miksi tekisi? Uusi kumppanuus ja uusi perhe voi olla vaikka kuinka onnellinen, hyvä ja kestävä. Sama pätee miehiin, silloin kun mies on jättäjä, yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet.”
Suurimpaan osaan Sohvin argumenteista olemme jo vastanneet. Pohtikaamme silti vielä hetki tuota huoltajuuskysymystä. Kaikki tuntuvat hyväksyvän sen, että LAPSEN ETU vaatii, että kasvattaja kykenee osoittamaan edes hitusen moraalista kelvollisuutta. Jos kasvattaja on väkivaltainen, päihdeongelmainen jne., koemme oikeutetuksi lapsen huollon siirtämisen toiselle puolisolle avioeron jälkeen. Mitä sanomme tilanteista, joissa suhteesta on lähdetty vain uuden miehen perään ja vanha puoliso on raunioitunut ja hylätty? (Puhun tässä miehen jättämisestä, koska nainen tuntuu lähes automaattisesti saavansa lapset mukaansa.) Mitä sanomme tilanteista, joissa tämä on tapahtunut ilman jätetyn osapuolen syytä? Mitä sanomme tilanteissa, jossa jätetty osapuoli on tehnyt kaikkensa pelastaakseen suhteen?
Eräs asia, jonka voimme sanoa ehdottomalla varmuudella on seuraava: jäi lapsi tai lapset kenelle hyvänsä, JÄTTÄJÄN ON OTETTAVA TÄYSI MORAALINEN VASTUU TEOSTAAN, EIKÄ SIIRRETTÄVÄ SITÄ JÄTETYN TAI JONKUN DEMONISEN VOIMAN HARTEILLE. Jos hän on kyvytön käsittelemään asiaa moraalisesti, hän ei ole myöskään kyvykäs toimimaa kenenkään lapsen huoltajana. Olkaa nyt tarkkana hyvät ihmiset. Minä EN sano, että pettäjä olisi kyvytön toimimaan huoltajana, eikä se ollut tarkoitukseni. Ainoa, mitä sanoin on se, että hänen on kyettävä ottamaan moraalinen vastuu teostaan. Luuletteko että tämä on itsestään selvää? Näin ehkä pitäisi olla, mutta näin ei todellakaan ole. LAPSEN ETU ei ole asuminen moraalista vastuutaan pakenevan ihmisen seurassa. Yksi päiväkin voi olla kohtalokkaan turmeleva.
Entä mitä sanomme ajatusten ja tekojen välisestä suhteesta? Kuten tiedämme, uskonnoissakin (ainakin useimmissa) on ensisijaista hyvät teot, eikä hyvät puheet. Tähän en osaa antaa lopullista vastausta, silti tiedän, mistä kaikki ainoastaan voi lähteä liikkeelle: moraalisen vastuun tuntemisesta. Tästä vastuusta on kerrottava myös lapselle. Myönnettäköön, että oman moraalisen kelvottomuuden tunnustaminen vaatii sisua. Jos siihen joku kykenee, voisimme jopa soveltaa vanhaa uskonnollista maksiimia: se joka itsensä kohottaa, se alennetaan ja se, joka itsensä alentaa, se ylennetään.
Sanottakoon lopuksi, etten myöskään näe mitään pahaa siinä, että petetty saa olla ensisijainen huoltaja. Jos hän on lastaan rakastanut ja parhaansa tehnyt, en näe mitään perustetta lapsen poisviemiseen hänen luotaan. Jos lapsi joutuu siirtymään pois kotoaan äidin löytäessä uuden miehen, kyllä voimakkaampi asema tulee olla sillä, joka pitää lapsen kotonaan kuin sillä, joka haluaa viedä hänet POIS SIELTÄ. Jos ero tapahtuu ilman perustetta, nainen jättää kotinsa (myös symbolisessa mielessä). Mikä oikeus hänellä on ottaa lapsi mukaansa?
Yksi syy löytyy yhteiskuntamme raadollisuudesta. Kyllä se tiedetään, että jätetty mies on ahdistunut, surullinen ja onneton. Tiedämme myös, että de facto lapsi viihtyisi useimmiten paremmin äidin uudessa ja kukoistavassa parisuhteessa, jossa rakkauden tuli palaa ja koko universumi muuttuu yhdeksi isoksi onnen ja autuuden kentäksi.
Sellainen on maailma.
Vastaukset 21
Vanhimmat
...joka tuo eksplisiittisesti esiin tiettyjä esim. allekirjoittanutta askarruttaneita seikkoja nykyajan "emansipoituneessa retoriikassa".
Jään mielenkiinnolla odottamaan "tasa-arvoisia kommentteja feministisestä näkökulmasta".
Naiset osaa kieroilla ja särkeä perheitä, vastuun onnistuvat kaatamaan AINA muiden niskaan kun taas nainen itse poimii vain rusinat pullasta!
Naiset siis teeskentelevät "rakastavansa" miestä sen aikaa että mies erehtyy tekemään lapsia hänen kanssaan, sen jälkeen alkaakin lähtölaskenta ja mies menettää lapsensa, omaisuuttaan ja joutuu vielä makselemaan 18 vuotta elatusmaksuja lapsesta jota ei saa edes tavata!
Naiset on saatanan kätyreitä, kieroja piruja joilta pitäisi riistää kansalaisoikeudet!!
Typeryyden huippu on vetää vielä sielunvihollinenkin tähän.
Juttusi kuuluu sovinismi-palstalle. Ole hyvä, ja siirrä se sinne.
Mutta tunnistit minut silti varmaan? Tuttu ja turvallinen Hertta.
Minusta Hirtta nimimerkki sopii sinulle paremmin kuin tuo edellinen.
Pitäisikö a:n tilalle vielä laittaa o?
Intohimoa ja rakkautta eivät kaikki erota toisistaan. Jotkut eivät ole kokeneet intohimoa, toiset eivät rakkautta, kuinka niitä sitten osaisi erottaa toisistaan. Saati käsitellä moraalisesti. Helppo todeta ulkopuolisena, vaikka omasta mielestäni omaan ehkäpä liiankin suuren omantunnon. Anteeksi vaan jos totean tämän liian suorasukaisesti, tarkoitukseni ei ole mitenkään loukata.
Moraali(käyttäytymissäännöt), mitä se/ne on? Ovatko ne tunneasioita, jota käsitellään vallitsevan käytännön ja oman (aina vajaan) älyn voimin oman edun maksimoimiseksi. Ainakin se on hyvin aikaansa sidonnainen ja joustava. Entäpä etiikka, se pohja jolle moraalinsa (käyttäytymissääntönsä) rakentaa, voisiko se olla kestävämpi pohja. Tosiasia lienee ettei monikaan yksilö kykene ajattelussaan ja moraalissaan näin syvälle edes pääsemään.
Näen asian siten, että jokaisessa ihmissuhde/parisuhde pelissä tulee väistämättä eteen niinkin vaikeita kohtia, että usko niiden ylittämiseen ei enää riitä. Niinä hetkinä itsekutakin auttaisi tieto siitä, että ei tarvita muuta kuin _tahtoa ja aikaa_. Niin yksinkertaista se on. Mutta kun se onkin tahtokysymys. Mieluimmin halutaan takaisin sinne 1-levelille, missä kaikki on vielä niin ihanan easya, siellä missä peli sujuu kuin leikiten.
Sinä tiedät nyt ettei peli ainakaan sinun kyvyttömyydestä (tahdon lujuuden puutteesta) loppunut, olet potentiaalinen mahdollisuus pidempään ja haasteellisempaan peliin. Ole hyvilläsi siitä.
Mitä vielä tulee siihen moraaliseen kysymykseen, että pitäisikö pelissä fuskanneen myöntää edes itselleen fuskanneensa. Tottakai, mutta ellei hän sitä tee ei sitä väkisinkään voi vaatia. - Vai voiko? Kenen etua se palvelisi? Lapsenko?
Niin, sellainen on maailma. Olet pohtinut paljon asiaa, kirjoituksestasi ei jäänyt lainkaan katkeraa makua. Hyvä niin ja toivottavasti pääset asian yli pian. Oletko ajatellut anteeksiantoa? Voi kuulostaa hassulta ajatukselta, miksi antaa jättäjälle anteeksi joka ei edes ole anteeksi pyytänyt. Tuskin edes suhtautuu asiaan vastuullisesti. Kysynkin tätä itsesi tähden, sillä se vapauttaisi sinut koko tästä vastuukysymyksestä (vaikea asia, mutta ajattelepa, voitko ottaa vastuun toisten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä?). Ei sinun tarvitse anteeksiantoasi kenellekään toitottaa, mutta se tulee väistämättä heijastumaan olemuksessasi positiivisena asiana. Omatunto on pohjaton voimavara.
En varmaan osaa vastata edes itseäni tyydyttävällä tavalla. Kirjoitin väitteet tosissani, mutta ne ovat silti rajallisia osatotuuksia ja niiden sanomaan sisältyy "väittelybias": proffa kärjisti syyttäen naisia (syyllisesimerkkeinä naiset), niinpä minäkin kärjistin ja syyllistin esimerkeissäni miehiä (ja otin miehet "tasa-arvoisesti" mukaan vain "jpv-tyyppisesti" eli samat oikeudet kuuluvat vastaavasti miehelle). Sinä et väittele, vaan kysyt. Sen takia tunnustan jo alussa, ettei minulla ole kompetenssia tai elämänkokemusta TIETÄÄ, mikä on oikein, vastaan vain oman näkemykseni pohjalta ja ymmärrän sinun ja muiden kritiikin tätä kohtaan, mitä nyt sanon. Siitähän viisastun sitten.
Avionrikkomus on mielestäni moraalinen ongelma, mutta myös paljon muuta, vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin, perhesuhteisiin, taloudellisiin tekijöihin jne. Nykyään juridisesti on länsimaissa menty sille linjalle, ettei ns. syyllisyys vaikuta eron myöntämiseen eikä ko. aspektia tarvitse ottaa esille oikeudessa. Sitä en tiedä, onko syyllistymisellä jotain merkitystä omaisuuden jakoon joissain olosuhteissa, ehkä ei sitäkään mainittavasti ole. Näin on mielestäni oikein, mutta kuitenkin sillä ehdolla, ettei kukaan hyödy taloudellisesti avioerosta. Mutta lasten huoltamiseen ja tapaamisoikeuteen ei avionrikkomus saisi vaikuttaa, vaan edelleen olen sitä mieltä, että lasten etu on ratkaisevaa - ei äidin tai isän.
1. Proffan ehto, ettei "mies ole tehnyt mitään pahaa" tarkoitti mielestäni sananmukaisesti sitä, ettei mies ole tehnyt pahaa, mutta se ei sisällä a priori sitä mahdollisuutta, että mies on ollut hyvä (vaimolleen tai lapsilleen), hän on voinut olla esim. merkityksetön tai välinpitämätön, vastuuta väistelevä. Jonkin poissulkeminen (negaatio) ei voi sisältää kaikkia muita vaihtoehtoja, jos niitä ei ehdoissa nimenomaan ilmoiteta (implisiittisesti tunnut niin olettavan?). Siksi kyllä kiistäisin tuoneeni lisäehtoja noilta osin keskusteluun. Esimerkit olivat johdattelevia sekä proffalla että minulla.
2. Rakkaus-/vihasuhteet ja niiden vaikutukset uusien perhekombinaatioiden muodostumisiin kuuluvat mielestäni eri kategoriaan kuin murhat, tapot, väkivalta ja muut rikosmäärittelyjen sisään luokitellut aktit, onpa Kantin kategorinen imperatiivi-teoria (tai väittämä) mitä mieltä tahansa asiasta. Pidän siveysproblematiikkaa relatiivisena, arvostusten alueelle kuuluvana asiana, vahvasti kulttuurisena, siihen voi liittyä jopa utilitaristisia aspekteja. Mutta en rupea väittelemään aiheesta, en ole tutustunut enkä aio tutustua filosofiaan tämän syvällisemmin. - Hassu sattuma muuten: kävin tänä kesänä Immanuel Kantin haudalla, mitä enemmän Kantista tietää, sitä enemmän arvostaa (ja tavallaan vähän murehdin hänen elämäänsä, jokainen kun katsoo asioita omasta perspektiivistään).
3. Pettymiset, pettämiset, kyllästymiset, jättämiset ja sen kaltaiset ovat mielestäni nimenomaan kokemuksellisia, aposteriorisia, asioita. Joiltain korkeilta katedereilta voidaan langetella "apriorisia" luokitteluita (käytännössä tuomioita), mutta niillä ei ole elävän elämän kanssa muuta tekoa kuin juuri luokittelevuus (ja usein syyllistäminen, tuotetaan lisää pahaa oloa, ihan kuin jo koettu ei riittäisi). Erityisesti haluaisin korostaa kyllästymisprosessien merkitystä, ne toimivat sekä riippuen ihmisten toiminnoista myös niistä riippumatta (a priori). (Vrt. informaatioteoriassa toiston vaikutus uutuusarvoon jne, uutuusarvo laskee, kiinnostavuus laskee, koherenssi laskee).
4. " Jos ei enää rakasta, niin on parempi lopettaa koko homma." No, se on yksi ratkaisu, on muitakin. En minä tiedä, mikä missäkin tilanteessa on osapuolille paras ratkaisu. Paras ratkaisu ei välttämättä aina ole moraalisin ratkaisu, vai oletko eri mieltä? Riippuu kai siitä lopultakin, kenen kannalta asiaa katsoo. Ainakin ulkopuolisen on mahdotonta kategorisoida ja priorisoida paremmuuksia kaikkien yhteisen hyvän kannalta.
Sitaatti sinulta: "TOISEN JÄTTÄMINEN KOETAAN NIIN TYPERRYTTÄVÄN MORAALISEKSI KYSYMYKSEKSI, ETTEI SITÄ EDES USKALLETA LÄHESTYÄ VASTUUNTUNTOISESTI, MORAALISTEN ARGUMENTTIEN VARASSA." Samaa mieltä, näin varmaan on. Kuitenkaan moraalisilta tuskantunteilta tuskin kukaan muu kuin psykopaatti voi välttyä. Silti jättäjäkin voi toimia hyvin, jopa suuremmoisesti, lapsen huoltajana. Tai sitten ei, ei tämä näkökohta ole oikeasti relevantti lapsi-huoltajasuhteessa. Minun mielestäni. Ymmärrän kyllä jätetyn tuskan (ja vihan).
Jos jätetty on ollut ns. "hyvä" ja tehnyt kaikkensa pelastaakseen suhteen, on tilanne entistäkin traagisempi. Tällainen jätetty voi olla mies tai nainen. Silti, se on otettava tosiasiana, näin on käynyt. Lasten huoltajuus pitäisi silloinkin määrätä lasten edun kannalta, jos se ei ole äiti, niin sitten ei, jos on äiti, niin sitten on.
Voit kritisoida vapaasti, muut myös, en väitä olevani oikeassa, minusta vain tämä tuntuu oikealta. Sen verran vielä, että kyllä minutkin on petetty enkä pikkusieluna takaisin ole huolinut, ei siinä Kanteja silloin ajatella, onneksi minun tapauksessani vain omaa pientä maailmaa.
On se varmaan hienoa päästä osoittamaan "ylemmyyttään" noilla sivistyssanoilla joita ei ymmärrä tavan kansalainen, pitäisi olla jokin professori tai poliitikko ennenkuin nuo juttunne aukeaisi. Sehän onkin kyllä varmasti tarkoituskin, juttunne ovat vain professorilta toiselle tarkoitettuja.
Onko feminismi sitäpaitsi muka jotain tiedettä?
Käsittääkseni Suomi24:n keskustelupalstat eivät ole mikään tieteellinen julkaisu...
Tässä lista sanoista joita en ymmärtänyt:
1. väittelybias
2. jpv-tyyppisesti
3. kompetenssi
4. aspekti (aavistus on tämän tarkoituksesta)
5. a priori (ensisijainen?)
6. implisiittisesti
7. imperatiivi-teoria
8. relatiivisena (riippuvana jostakin?)
9. utilitaristisia aspekteja (työkalumaisia näkökohtia?)
10. aposteriorisia
11. katedereilta
12. apriorisia
13. koherenssi
Joo-o, oon ihmetelly samaa hommaa, eihän tuosta normaali-ihminen saa selvää.
Mutta nämä kirjottajat tuntuu olevan korkiasti koulutettuja ja varmaan käyttää paljon nuita sanoja ihan jokapäiväsessä kielenkäytössä.
Ite oon ratkassu homman näin:
Aukase toinen ikkuna viereen ja pistä siihen tuo osote:
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/siv/
..aika vaivalloinen homma tehä joka kerta jos käyttää Iexploreria.
korkeakirkollista liturgiaa, itseänikin nauratti. Kokeilin, pystynkö vielä kvasitieteelliseen slangiin, saattoi jollekin mennä täydestä? Mutta asia sinänsä oli vakava, tarkoitus oli kirjoittaa niin, etten aliarvioi tai loukkaa kysymysten asettajaa, vaan pelkästään esittämäni näkemykset olisivat kiistanalaisia.
Kas kun et ole puuttunut lipposten ja muiden tyyliin, akkaa on mukavampi haukkua? Feminismi voi liipata tiedettäkin, ainakin tutkimuksen kohteena. Vapailla keskustelupalstoilla jokainen kirjoittaa millä tyylillä tykkää ja saahan muut tyylejä irvailla yhtä vapaasti. Olen itsekin retkahtanut siihen. Sisällön merkitys on kuitenkin tärkeämpää. Tässä sulle selitystä, missä mielessä olen listan sanoja käyttänyt:
1. Bias: vinouma, väittelybias: väittelyasetelmasta johtuva vinouma, vastataan väitteisiin, ei pälätetä "koko totuutta", vaan vastapuoli hoitakoon oman osuutensa
2. Jpv-tyyppisesti: ikioma ilmaisu, jonka selitin heti käytön yhteydessä, jos jaksoit lukea ("ja päinvaston"-lyhenne)
3. Kompetenssi: pätevyys
4. Aspekti: näkökulma, seikka
5 ja 12: a priori, apriorinen: vähän sinne päin kuin ajattelet, joku palstan filosofeista voi selittää paremmin käsitten ontologista merkitystä, heh
6. Implisiittinen: johonkin sisältyvä (vaikkei lausuta selväsanaisesti julki eli ei eksplisiittisesti)
7. Kantin kategorinen imperatiivi opittiin jo koulussa, olet näköjään fuskannut tunneilta, katso kirjasta (tai tietosanakirjasta)
8. Relatiivinen: suhteellinen (kuten tiesit)
9. Utilitaristinen: hyödyntävä, hyötynäkökulma oleellinen
10.Aposteriorinen: selitys oli pilkkujen välissä heti sanan perässä: kokemuksellinen, kokemukseen pohjautuva (näin ainakin oletan)
11. Katederi: etkö muka tiedä? ennen vanhaan kouluissakin oli katederit, nykyään korokkeet eivät ole muodissa, mutta sana on jäänyt
13. Koherenssi: yhdenmukaisuus, yhtenäisyys, koossapysyvyys tms.
Ja vihainenhan sinä olet edelleen, vaikka selitin. Lieventävänä asianhaarana voisit tuomiossasi ottaa huomioon, että meidän ihmisten joukossa on sanojen rakastajia ja joskus on vastustamaton houkutus päästää täyslaidallinen.
Avioerotilastojen mukaan 2/3 eroon aloitteen tekijöistä on naisia.
Mitä tuosta voidaan päätellä?
1. Naisilla on suurempi tarve hakea avioeroa keskimäärin kuin miehillä?
2. Miehet voivat paremmin avioliitossa kuin naiset?
3. Naiset yleensä ovat ongelmia kokiessaan vähemmän kärsivällisiä kuin miehet jatkamaan aviosuhdetta? (jos oletetaan, että molemmat sukupuolet kokevat saman verran ongelmia?)
Jos nyt tarkastellaan sitten parisuhdetta (etenkin aviosuhdetta) lupauksena, jossa puolisot ovat luvanneet rakastaa (tahdonvaltainen päätös) toista myötä JA vastoinkäymisissä maailman tappiin saakka, kunnes toinen kellahtaa...
Absoluuttisesti voidaan sanoa, että tuon lupauksen naiset siis rikkovat useammin kuin miehet.
Jotta voisimme korjata mahdollisen vääristymän siitä, että nainen olisi mahdollisesti vähemmän moraalinen olento kuin mies (itse uskon, että jotakuinkin yhtä moraalisia tai moraalittomia noin keskimäärin), niin silloin kyllä ainakin tältä näkökannalta on syytä pohtia "syyttömyys / syyllisyys" -kysymystä, jota Petetty tekee.
Huoltajuuskysymyksissä - kun Suomessa emme kukaan nälkään kuole - arvostaisin noin henkilökohtaisesti korkeimman moraalin omaavaa kasvattajaa, valittaessa osapuolta, jolla on parhaimmat edellytykset kasvattaa lapsi. Tosin kaikkein korkeimmalle, silloin kun lapsi on jo vähän vanhempi, arvostaisin lapsen omaa toivetta siitä, kumman kanssa hän haluaa asua pääsääntöisesti noin erotapauksessa.
Lasten edulle on tärkeää, että hänestä tulee vastuuntuntoinen yksilö - joka voi olla hankalaa, jos hän joutuu lupauksensa liian kevyesti rikkovan yksilön kasvatettavaksi saaden huonoa esimerkkiä (joka yksilö voi siis olla mies tai nainen).
Siksi Petetyn aloitus oli mielestäni kiintoisa.
...tarkoitan tässä yhteydessä kykyä pitää kiinni lupauksistaan - joka on lapselle erittäin tärkeä esimerkki antaa.
Syyttömyys/syyllisyys -asia antaa perusteet rikkoa tietty lupaus, esim. jos sen perusteet ovat käyneet olemattomiksi (esim. toinen osapuoli on rikkonut ko. lupaukseen liittyviin muihin lupauksiin nähden räikeästi - kuten esim. huorintekemis ja väkivaltatapauksissa selkeästi käy ilmi).
Ehkäpä "rakastaminen" käsitteenä on myös hämärtynyt, myös heiltä, jotka ns. "kirkon nimikristittyinä" astuvat kuitenkin kirkolliseen avioliittoon.
Alkuteoksessa (Raamattu) rakastaminen/rakkaus (agape) on selkeästi TAHDONvaltainen päätös, josta voi päättää pitää kiinni tai sitten ei.
Nykyaikana rakkaus on kutistunut "dundeiluksi" (eros/amor), jolloin itse asiassa se "Jumala" jonka edessä tuo päätös tehdään on näille "kirkon jäsenille" eri, kuin alkuperäinen idea avioliittoinstituutiosta.
Jos nyt sitten "nimikristitty", mies tai nainen, ottaa eron, esim. jos vaikka seksi ei toimi, tai ei saa pusuja "tarpeeksi", johtuu se kahdesta asiasta
1. hän on käsittänyt rakkaus-käsitteen eroksena, ei agape:na
2. hän on käsittänyt kristillisen avioliiton väärin
-> voiko häntä pitää "lupauksen rikkojana"?
Pitäisikö nykyajan jumalattomille ihmisille perustaa ihan eri avioliittoinstituutio kuin tuo, jonka piirissä he solmivat avioliittoja, kuitenkin osoittaen käytöksellään, etteivät ole tajunneet alkuperäistä ideaa?
Siinä mielessä ehkäpä tuollaisia jumalattomia nimikristittyjä, jotka "eroilevat" (muutoin kuin huoraamis / väkivaltasyistä) voidaan pitää vain sitten kyvyttöminä ottamaan selvää sitoumuksiensa perusteista, ennen kuin tekevät sitoumuksia. Mikä tietysti on puolestaan taas erikoinen merkki siitä, kumpi kasvattaja olisi parempi.
Häntä-Heikille tai Munahaukka-Pirkolle ei kannata lapsia pistää huollettavaksi (jos parempi ja vastuuntuntoisempi vaihtoehto on tarjolla)
...siksi, koska esim. vieläkin yli 80% suomalaisista (ja tod. näk. tämänpalstan kurkkijoista) kuuluu ev lut / ortod. kirkkoon, joka käsittääkseni puhuu avioliitosta tuossa merkityksessä.
HEille, jotka eivät kuulu kirkkoon tai jaa kristillistä avioliittoideaalia - heille pidän ihan luonnollisena, että avioliitto/-ero on enimmäkseen amor/eros -"rakkauden" pohjalta tapahtuvaa toimintaa.
Tosin, siinäkin ryhmässä poikkeuksia löytyy.
Minä muuten kannatan vapaa-ajattelijoiden tapaan sitä ajatusta, että kirkosta kannattaa erota, ellei jaa sen arvopohjaa.
Kohta 4: miehet saavat enemmän etuja avioliitosta. Ainakin tämä puuttui listasta.
Tutkimuksilla voidaan syyt selvittää, en tunne ko. tutkimuksia. Tilastotrendeistä voi päätellä jotain, ei kylläkään syy-seuraussuhteita. Tässä arveluitani.
1. Naisten suurempi tarve hakea avioeroa: tilastot väkivallasta (miehet), alkoholismista (miehet), uskomus (tai tiedot?) hämmästyttävän useiden miesten melko yleisestä, lähes umpimähkäisestä naimahaluisuudesta (eli uskottomuudesta). Perusteltuja syitä, eikö?
2. Miehet voivat paremmin avioliitossa kuin naiset: edellisen lisäksi on tutkimuksin todennettu, että aviossa olevat miehet elävät kauemmin kuin eronneet, lesket ja yksinäiset. Tukee oletusta. Naiset passaavat perheissä, ovat usein perheen koossa pitävä voima.
3. Naiset vähemmän kärsivällisiä kuin miehet jatkamaan: epätosi mielestäni. Hakatutkin naiset roikkuvat lasten, jopa ihan vain miestensäkin, takia avioliitossa loppuun asti tai hämmästyttävän kauan.
Proffa, puhut moraalista. Sinun moraalitilastossasi näkyvät avioerot ja niiden vaatijat. Naiset. Miksi niissä eivät näy ne, jotka tekevät enemmän aviorikoksia? Miehet? Kohteena ja kumppaneina tietenkin useimmiten naiset, mutta joukossa ammattilaisia ja muita enemmän tai vähemmän suistuneita, lukumääräisesti suppeahko naisvähemmistö, johon "frekvenssit" kohdistuvat, oletan. Eli yhtä "huonoa" naista kohti on useampia miehiä kuin yhtä "hyvää" miestä kohti "huonoja" naisia. Jos miesten kunnia-asia on "iskeä tulta missä taula on", mistä syystä sinun moralismisi ei näe tätä holtittomuutena?
Avioeroihin on monia syitä. Rakastumiset toisiin on yksi syy. En millään voi pitää näitä rikoksina. Ne eivät edes kuin poikkeustapauksissa indikoi yleisempää löyhämoraalisuutta. Ihminen (mies tai nainen) voi olla todella ns. kunnollinen monella ansiokkaalla tavalla, vaikka horjahtaakin aviollisen uskollisuuden polulta, vaikka rakastuukin toiseen, vaikka vaihtaakin puolisonsa toiseen. Pidätkö proffa todellakin kaikkia avioeroa halunneita ja avioeroja vaatineita moraalittomina? Ihmisiä me vain ollaan, ei enkeleitä eikä robotteja. Erehtyväisiä ihmisiä. Tehdään vääriä valintoja, jodutaan katumaan. Kaikkea sellaista. Se on tätä meidän elämää, ei sen suurempaa eikä pienempää. Oletko niitä, jotka heittävät ensimmäisen kiven?
Lasten huoltajuus pitää määrätä sellaisille, jotka pystyvät parhaiten lapsista huolehtimaan ja joiden luo lapset itse haluavat jäädä. Jos aviorikoksessa ei ole ollut kyse holtittomuuksista, niin ei yksi osa-alue voi määritellä koko ihmistä, pitää katsoa kokonaisuutta.
...kysymysmerkkejä johtopäätöksissäni. Sinä esitit tyypillisen naisnäkökulma-tulkinnan asiaan.
En kiistä noita syitä - voivat olla tosiakin.
Kussakin tapauksessa tosin eivät tilastot sinänsä auta, vaan se harkinta olisi tehtävät tapauskohtaisesti, ei tilastoihin tuijotellen.
Hämmästyttävän useita avioliittoja tiedän, jossa mies on ollut uskollinen, kiltti - ja jossa nainen ottaa eron, koska mies on "liian kiltti"... (naisen omat sanat)...
Mikäli kyse on ns. "kristillisestä avioliitosta", ja sen mukaan tehdystä lupauksesta, niin asia ei käy perusteeksi - väkivalta ja toisen huoraaminen ovat mielestäni hyviä perusteita, kuten aiemminkin olen sanonut.
Taidat lukea tekstejäni vähän negatiiviset silmälasit päässä? Lienemme eri mieltä oikeasti vähemmistä asioista, mitä uskoisitkaan.
Nytkin nostit nuo uskottomuus ja väkivalta -perusteet esiin, joista siis olen samaa mieltä ja sanoin jo, että olisi jännä tutkia noita syy-seuraus-suhteita.
Tosin minun lähipiirissäni valtaosa suomalaisista perheenisistä on vallan uskollisia vaimoilleen...
Huoraamisestakin olen jo moneen kertaan todennut sen olevan väärin, tosin en tiedä, kumpi sukupuoli siinä kunnostautuu enemmän - ehkäpä on vähemmistö "suurkuluttajia", kun taas enemmistö sitten on enemmän yksiavioisia noin ihanteenaan pitäviä.
Jos (eroottinen) "rakastuminen" toiseen nähdään esim. kristillisen avioeron perusteena hyväksyttävänä, on koko kristillisen avioliittokäsitteen rakkaus-käsite (agape) käsitetty silloin väärin. Mutta valtaosa suomalaista lieneekin ns. "nimikristittyjä" - kirkon jäseniä ilman että allekirjoittavat edes ev. lut. kirkon ihanteita.
Ne, jotka eivät ole kristittyjä, niin heillä taas ymmärrän hommaa paremmin - ei heillä ole sellaista absoluuttista pohjaakaan puhua "agape"-rakkaudesta, vaan he lähtökohtaisesti lähtevät "eros"-tyyppisestä ajattelusta avioliittonsa suhteen.
Aloin pohtimaan sitä, että mikäli miesliike lähtisikin mieheyden määritelmästä muutoin kuin "traditionaaliseen feministiseen naisrooliin" pohjautuen.
Feminismikin (perusteilla olevan itsetietoisen miesliikkeen tavoin) lähtee siitä, että tärkeintä on naisen itsetietoisuus (tosin en sitten ymmärrä, miksi valittavat, että miehet "eivät ymmärrä naisia"),
niin siinä tapauksessa varsinaisesti miesliikkeen kannalta ei ole ensisijaisen tärkeää, ymmärtävätkö naiset miehiä.
Tärkeintä on se, että miehet ymmärtävät itse itseään ja siitä käsin toimivat itsetietoisesti ja tasa-arvoisesti.
Jo se, että mies tuntee itsensä petetyksi, osoittaa, että hän reflektoi "itseä" suhteessa vaikkapa naiseen abstraktiona. Siitä juuri on kysymys siinä, että "miesliike ajaa tasa-arvoa miesnäkökulmasta".
Siksipä miesliikkeen eräs tehtävä on esim. tukea petetyiksi itseään tuntevia miehiä ja korostaa, etteivät erityisesti "oleta" muilta osapuolilta, kuin tasa-arvoisilta miesliikkeen sympatetisoijilta, mitään.
Jos sen jälkeen tuntee itsensä petetyksi, ei ole sisäistänyt miehuutta puhtaassa muodossaan, vaan edelleen reflektoi sitä "johonkin ulkopuoliseen" - joka tulee aina olemaan abstraktio - ei tosiasiallinen käsite.
Miesliike pyrkii räjäyttelemään roolijakoja - esim. sen, että olisi "petettyjä miehiä". Nykyisinhän ei kannata luottaa siihen, että esim. toinen ihminen omaksuisi tietyn "traditionaalisen roolijaon" (esim. "uskollinen vaimo"). Sen takia ei kannata olettaa toiselta yksilöltä sellaista. Se on miesliikkeen pääsanoma - älä oleta, luota itseesi!
Silloin ei tarvitse edes olla tuollaisen roolijaon "orja", jonka puitteissa tarvitsisi kokea itseään petetyksi. Silloin kaikki positiiviset asiat (esim. naisen suhteen parisuhteessa; odotukset vs. realiteetti) suhteessa omaan arvomaailmaan ilmenisivät ns. iloisina yllätyksinä.
Naiselta ei kannata olettaa "perinteisiä roolimalleja" - se on miesliikkeen pääsanoma.
Toisaalta miesliike korostaa jäsenilleen, ettei heidän tarvitse pitää yllä perinteisiä roolimalleja suhteessa vaikkapa "naiseen" noin yleensä, eikä ole heidän vikansa jos esim. heidän suhteensa joku miesliikkeen ulkopuolinen, sen arvoja omaksumaton henkilö, "pettyy".
Ts. tasa-arvoisen miesliikkeen kannalta tuolla kommentillasi on merkitystä ainoastaan "valistumattomille" miehille, jotka olettavat esim. naiselta vielä jotain. Kun taas valistunut mies ei oleta - hän ei vaivaudu reflektoimaan mieheyttään suhteessa vaikkapa tuohon sinun kommenttiisi. Silloin esimerkiksi naisen miestä kohtaan sanomien "minä ymmärrän sinua, mutta olen erimieltä" -tyyppisten kommenttien arvo on korkeintaan Wittgensteinin "tikapuissa", kun se on tajuttu arvottomaksi, on edistytty jo tasolle, jossa puhuttujen asioiden relevanssi piilee jo muualla, kuin mieheyden reflektoimisessa "traditionaaliseen feministiseen naiskuvaan".
Ts. pettyminenkin on tunnetila, joka seuraa odotuksista suhteessa siihen, millainen naisen pitäisi olla. Sitten on eri asia, ovatko tietyt odotukset oikeutettuja (esim. onko nainen antanut ymmärtää olevansa jotain muuta tietyllä ajan hetkellä).
Mutta, jos käännämme feministisen ideaalin itsen määrittelystä myös miesliikkeen osalle, niin silloin tosimies ei pety, koska ei oletakaan naiselta erityisesti mitään.
(Tosin minä oletan vaimoltani tiettyjä asioita ja hän minulta - johtuen siitä, mikä on käsityksemme hyvästä naisesta ja miehestä).
Oikeasti pluralistisessa kulttuurissa - jota uskon Sohvin edustavan noin ideaalin hakumielessä - siis tasa-arvo on sitä, ettei meillä ole syytä olettaa toiselta erityisesti mitään.
Tosin silloin tuo lupauksen pitäminen olisi ehkäpä ainut juridisessa mielessä validi ideaali - kategorinen imperatiivi?
Että naiset kuvittelee, että heti kun on lapsi syntynyt, niin ei tarvitse enää seksiä harrastaa miehen kanssa. Koska te naiset opitte.
Anssi Kelan tapaus osoittaa, että heti mainetta ja kunniaa ts. valtaa saatuaan vanhat periaatteet joutavat romukoppaan. Vaikka juuri niillä Anssi Kela kirkkaan sädekehänsä ja maineensa loi. Ja jättää nyt exänsä kun tämä heikoimmillaan eniten tarvitsisi tukea ja turvaa.
Niinpä niin, siskot. Vapautukaa miehisen ikeen alta, älkää kuvitelkokaan miehistä mitään sankarillista. Olkaa itsenäisiä ja itsellenne vastuullisia kaikissa valinnoissanne.
Eli lasta käytettäisiin sanktiona? Ei kai nyt sentään.
Entä mikäli nainen jättää miehensä muuten vaan, ei toisen miehen vuoksi? Saako armoa "hyvän käytöksen vuoksi" vai onko asianhaara pikemmin raskauttava?
...nimenomaan tarkoituksena on varmistaa se, ettei lasta anneta epämoraalisen kasvattajan kynsiin.